Erittäin myöhään, ehkä jopa viimeisinä ihmisinä maailmassa, katsoimme puolisoni kanssa Mad Menin seitsemän kautta tässä muutaman viime kuukauden aikana. Matka oli huikea, ja sarja sen verran ajatuksia herättävä, että oli pakko kirjata hieman ajatuksia muistiin heti tänään, kun viimeisen jakson katsomisesta on vain muutama tunti.

Alun perin kun sarjaa näytettiin Suomen televisiossa taisin katsoa sitä parin jakson verran, mutta hulluko sitä jaksaa tai ehtii olla joka viikko johonkin tiettyyn aikaan television ääressä. Muistelin, että alku vaikutti ihan kivalta, mutta vähänpä tiesin. Nyt, kun sarjan aloitti järjestyksessä alusta, yleensä 2-3 jakson putkissa ahmien, joutui varsinkin parin ensimmäisen kauden kohdalla hokemaan ääneen sitä, miten hieno sarja on kyseessä.

Hienous jatkui kyllä kaikilla seitsemällä kaudella, mutta ehkä sitä sitten jo kolmoskauden jälkeen tottui siihen, että joillekin sarjoille hienoutta on jaettu tavallista isommalla kauhalla.

Mutta mistä Mad Menissä on kyse? En nyt tässä sen kummempaa juonitiivistelmää esitä, mutten toisaalta välttele spoilereitakaan (eli jos et ole sarjaa katsellut niin varaudu paljastuksiin). Mad Menistä erityisen onnistuneen tekee se, miten monta jännitettä tarinaan on kirjoitettu.

Ensinnäkin on tietysti Don Draper eli Dick Whitman, jonka elämän suuri teema on pakeneminen. Draper pakenee lähinnä itseään, mutta myös vaimoa, perhe-elämää, yhteiskuntaa ja yleensäkin kaikkea joka pakottaisi hänet antamaan jotain takaisin tai ottamaan asioista vastuuta.

Toiseksi on naiset. 1960-luvun Madison Avenuella (ja USA:ssa tai koko maailmassa yleisemmin) naisten asema oli suorastaan koomisen alisteinen miehille. Tämän asetelman överiydellä Mad Men onnistuneesti pelaa. Sihteerien kropat tsekataan heti ensimmäisenä päivänä ja kilpaillaan kuka pääsee ensimmäisenä panolle. Naisten työpalaverit asiakkaiden kanssa sisältävät joko suoraa tai tökerön suoraa seksuaalista vihjailua, ja kaikkein parasta olisi, jos vaimot pysyisivät vain kotona (muut naiset saavat kyllä tehdä töitä, miesten alla, usein jopa kirjaimellisesti). En väitä, että tämä olisi vielä nykymaailmassakaan vierasta, mutta 1960-luvun asenteiden jähmeydestä saadaan revittyä runsaasti onnistunutta komiikkaa. Saati sitten kun kyseessä on musta nainen.

Toisaalta sarjan sankareita ovat usein naiset. Peggy Olson luulee suorittavansa mainostoimistoelämää ja panee keskitason johtajaa. Tulee raskaaksi, antaa lapsen pois ja palaa töihin. Ylenee lopulta, muttei tietenkään luovaksi johtajaksi asti – vaikka hänelle asiasta vihjaillaankin. Peggy joka tapauksessa haistattaa paskat kaikelle, ja tekee lisäksi erittäin vaikeita henkilökohtaisia päätöksiä, sortumatta silti kusipäisyyteen tai pyrkyryyteen.

Punapäisella Joanilla on upea kroppa, ja hän saa miehiltä melkeinpä pelkästään epätoivottua huomiota. Hän tietää paikkansa ja arvonsa, ja löytää lopulta rauhan työstä perhe-elämän, lapsensaannin ja taloudellisen riippumattomuuden osoittauduttua toimimattomiksi ratkaisuiksi hänen onneensa. Olipa pitkä lause ja luin sen itsekin pari kertaa, mutten keksi miten sitä välimerkein parantaisin. Joan ansaitsee runsaan lauseensa.

Sitten on Trudy Campbell, jonka tyylikkyys, ryhdikkyys ja pirteys eivät romahda vaikeillakaan hetkillä. Yksi sarjan suurimmista douchebageista – Peter Campbell – on Trudyn mies, mutta Trudyn hymy ei hyydy, vaan hän selviytyy voittajana menettämättä kasvojaan tai tinkimättä periaatteistaan. Trudy <3

Kenties suurin sankari on kuitenkin Sally Draper, joka kammottavan turhamaisen ja ulkokultaisen äitinsä ja itsekkään ja aina niin etäisen isänsä yrityksistä huolimatta kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, joka pystyy ottamaan vastuuta kun sitä häneltä vaaditaan. Lapsinäyttelijä on valtavan lahjakas, mutta hahmo on muutenkin upeasti rakennettu.

Ja on siellä muitakin vahvoja naisia. Megan Draperin äiti Marie, oikean Don Draperin vaimo Anna, Roger Sterlingin ensimmäinen vaimo (aika ambivalentti hahmo tosin, osaa olla myös turhamainen) jne.

Koska sarjassa on onnistunut henkilögalleria, jako ei tietenkään ole niin mustavalkoinen, että kaikki miehet olisivat pahoja ja naiset hyviä. Esimerkiksi mainittu Sallyn äiti, Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper (myöh. Francis) osoittautuu ihmiseksi, joka ei oikein tiedä mitä haluaisi, mutta ainakaan se ei saa sisältää mitään hankalaa. Toisaalta kotiäitiys tekee hänestä lapsilleen tiuskivan hirviön, toisaalta ulkomaailma aidosti pelottaa häntä. Myös Roger Sterlingin sihteeri-vaimo Jane on puhtaasti gold digger, jota ei kiinnosta muu kuin rahakas avioliitto. Suosikkikohtauksiani sarjasta on, kun Roger ja Jane LSD-tripin jälkeen päättävät erota. He makaavat alasti valtavan asuntonsa olohuoneen lattialla, kalliisiin lakanoihin kääriytyneenä. Sitten Roger kertoo haluavansa eron, ja raukea Jane toteaa miehelleen, että "it's gonna be expensive".

Mutta kuten alkutekstien aikanakin nähdään, eivät miehetkään ole välttämättä onnellisia roolissaan. Heitä ei tietenkään sorreta, varsinkin kun kaikki hyvätuloiset mainosmiehet ovat valkoisia, mutta 1960-luvun edetessä ja naisten ja seksuaalisuuden vapautuessa he ovat enenevässä määrin hukassa. Madison Avenuen hullut miehet ovat vaatimusten ympäröimiä. Pitäisi olla hyvä isä, suuret tulot ja toisaalta loistaa töissä, olla kukko tunkiolla, fyysinen mutta älykäs. Varsinkin Pete Campbell selvästi kärsii tästä macho-yhteiskunnan vaatimustasosta,  myös Lane Pryce, eikä Donkaan oikein osaa asettua rooliinsa, koska ei tunne itseään.

Otsikko olisi antanut olettaa, että puhuisin Donista enemmänkin. Jostain syystä usein kun jakson loputtua menin viemään koirat iltapissalle, tuo lause pyöri mielessäni. Siksi sen on pakko olla tämän kirjoituksen otsikko. En tiedä onko "tyhjyys" paras sana kuvaamaan Don Draperin sielua. Ehkä siellä on pikemminkin pimeää ja tunkkaista, koska sieltä ei pääse mikään ulos. Koko mies on haudannut oikean itsensä Dick Whitmanin nimen mukana syvälle, ja vain alkoholismi auttaa pitämään tunteet aisoissa.

Vasta kun hän käy oikean Don Draperin Anna-vaimon luona, vasta kun Betty saa vahingossa selville hänen oikean nimensä, aukeaa Don Draperin sisin edes hieman. Mutta niin vähän, että Don pääsee jatkamaan teeskentelyä itselleen ja muille. Hän ei koskaan anna itsestään mitään. Hänen työtapansa on asettua ihmisten mieleen, mutta tämä on kaikki roolia, ja rooleissa hän on hyvä. Sitten kun hän lopulta ammentaa ideoinnissa omasta elämästään Hershey's-kampanjaa tehdessään, hän saa potkut.

Lopulta hän lähtee kliseisti pakoon, luullessaan ehkä etsivänsä itseään. Oikeasti hän halusi vain kadota tuskin tuntemansa naisen kanssa, kenties aloittaa taas uutena ihmisenä. Don yritti samaa Rachel Menkenin kanssa jo kolmannella kaudella, mutta koska Rachel ei ollut hullu, hän ei suostunut. Don pakeni loppuun saakka, kunnes rannikolta toiselle paettuaan löysi ainakin näennäisesti rauhan viimeisen jakson retriististä.

Mutta Mad Men ei olisi Mad Men ilman lopun HELVETILLISTÄ NEROUTTA. Don istuu lootusasennossa ja Tyyni Valtameri kuohuu taustalla. Gurun johdolla he hokevat "ommmmmm", ja Don hymyilee ensimmäistä kertaa aikoihin. Suora leikkaus ilmeisesti autenttiseen 1960-luvun Coca-Cola-mainokseen, joka ryöstökalastaa hippiaatetta todella härskisti.

Katsoja jää miettimään, palasiko Don tekemään haaveilemansa kokismainoksen (itse en tätä usko), vai halusivatko käsikirjoittajat vain ironisoida sitä, miten mainosala ottaa kaikki aidot ja vahvat tunteet ja ilmiöt käsittelyynsä, ja tekee niistä jonkun globaalin brändin jatkeita.

Helppo sanoa: PALVON.

Bonarina näädimmät näädät top 3:
1. Duck Phillips
2. Peter Campbell
3. Jim Cutler / Harry Crane (jaettu)