Archive for maaliskuuta 2013

Kirja-arvostelu: Kari Hotakainen - Jumalan sana

Kävin lapsiteknisistä syistä johtuen kirjastossa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, ja sain pitkällisen hyllyjen välissä toilailun jälkeen (olinkin ehtinyt unohtaa miten mahtavaa puuhaa se on!) lainattua Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän ja Kari Hotakaisen Jumalan sanan, joista tässä "arvostelen" nyt jälkimmäisen.

Kari Hotakainen on minulle suomalaisista kirjailijoista rakkain, johtuen Klassikko-kirjan tekemästä vaikutuksesta, sekä sitä edeltäneiden kirjojen ahnaasta tankkauksesta. Klassikko on minusta edelleen paras suomalainen romaani - ainakin elossa olevan kirjailijan kirjoittamista.

Klassikon jälkeen Hotakainen on tullut taitavammaksi ja paremmin kokonaisuuden hallitsevaksi Kansan Ääneksi, mutta minuun Juoksuhaudantie, Iisakin kirkko ja Jumalan sana eivät ole tehneet niin suurta vaikutusta kuin Klassikko ja sitä edeltäneet varsin villit Syntisäkki ja Buster Keatonin elämä ja teot. Tai niissä oli jotenkin enemmän sellaista elinvoimaa.

Olin tosi innoissani kun aloitin lukemaan tätä kirjaa. Hotakaisen erittäin tunnistettava tyyli otti syliin ja kuljetti eteenpäin. MUTTA lopulta talousaihe oli käsitelty jotenkin liian kirjaimellisesti, eikä romaani aineksistaan huolimatta oikein päätynyt minnekään.

Tommi Melenderin Antiaikalaisia-blogi (kts. sivupalkin blogilista) on yksi suosikeistani, ja miehen esseiisin (esseihin? ei se niin voi olla... ) on tarkoitus perehtyä, mutta Ranskalainen ystävä ei ollut mikään valtavan suuri lukuelämys - hyvä ja sujuva kirja, paljon tietoa ranskalaisesta kirjallisuudesta mikä oli hienoa, mutta ei suuri lukuelämys. Ymmärrän Melenderin kohdalla, ettei hän tee juoniromaania (vaikka siinä olikin juoni, muttei kovin vetävä sellainen), mutta myöskään hänen kielensä ei ollut niin tarkkaa kuin odotin (blogin perusteella).



Ihmettelin tätä nuivaa suhtautumistani kahteen suomalaiseen romaaniin - en ole pitkään aikaan lukenut mitään suomalaista romaania koska Kindleen ei niitä ole myynnissä. Saattaa olla jopa niin, että kun lukee englanniksi vähänkin haastavampaa kieltä, niin siinä ei ole samalla tavalla sisällä kuin suomalaisen kirjailijan tekstissä. Silloin tulee uponneeksi enemmän tekstin SISÄLTÖÖN kun joka tapauksessa aivot kääntävät kirjan sisältämät ajatukset suomen kielelle - yksittäisiä lauseita ei tietenkään tarvitse kääntää edes pään sisällä.

Voi tietysti olla, että kaikki tämä on niin sanottua Infinite Jest -harhaa. Olen loppusuoralla tuossa loistavassa romaanissa, ja saattaa olla että sen rinnalla luettuna kaikki muu tuntuu jotenkin liian simppeliltä.

Sitä se saattaa olla, ja uskon että ainakin Melender hyväksyisi tämän selityksen. Infinite Jest -harha.

Hotakaisella siis kieliasiat enemmän kuin kunnossa, mutta aiheen käsittely jäi jotenkin pintapuoliseksi.


Posted in , , , | 4 Comments

Kliseisin hevibändi on myös paras: Kingdom of Sorrow

Tämä kirjoitus ei käsittele varsinaisesti sitä, miksi metallimusiikissa kliseet toimivat - jopa kuuluvat asiaan - mutta monessa muussa musiikissa eivät. Mutta tämä kirjoitus on jälleen yksi todiste siitä, että juuri näin se on!

Kolme päivää sitten löysin täysin sattumalta - tai oikeastaan Spotifyn related artists -toiminnolla uuden hienon yhtyeen, nimeltään KINGDOM OF SORROW. Kyllä, Kingdom of Sorrow. Kenties geneerisin kuviteltavissa oleva metallibändin nimi. Molemmat sanat täysin metallin peruskuvastoa (mistä tulikin idea: vaikka sadan metallibändin sanoitukset sanapilveen, mitkä sanat erottuvat isoimpina? Sorrow on varmasti siellä).

Bändi on julkaissut kaksi levyä, eponyymin debyytin vuonna 2008 ja Behind the Blackest Tearsin (Se on se nimi! En keksi näitä!) vuonna 2010.

Minä kuulen kuitenkin yhtyeestä vasta nyt, kiitos Spotifyn. Voisin naureskella biisien nimille vielä lisää (Monuments of Ash, Enlightened to Extinction, From Heroes To Dust), mutta se olisi beside the point.



THE POINT = Kingdom of Sorrow on loistava bändi. Sen ovat perustaneet Hatebreedin karjuja Jamey Jasta, sekä Crowbarista ja Downista tuttu nero Kirk Windstein. Jamey Jasta oli pyytänyt Crowbarin Hatebreedin matkaan brittikiertueelle vuonna 2005. Windstein ja Jasta ystävystyivät ja päättivät perustaa Pantera/Black Sabbat/Iron Maiden -henkisen bändin.

Jamey Jasta on Hatebreedissä loistava, mutta hänen Jasta-nimellä tehdyt levyns ovat todella tylsiä - ikään kuin hardcorea ilman groovea. Mutta Windsteinin kanssa Jasta onnistuu luomaan Panteran parhaiden päivien malliin etenevää sykettä ja kaksikon vuorotellessa "laulusuorituksissa" Jastan "hosse"-huhuilu ei käy liian monotoniseksi.

Kingdom of Sorrow'ssa on Panteraa, vanhaa Machine Headia, hardcore-punkin estetiikkaa, sludgea, tarttuvuutta, groovea ja kaikkea muuta mieltä nostattavaa ainesta.

Biisien nimistä puheen ollen,  ne ovat melko varmasti Jastan käsialaa - sen verran tuhtia jöötiä löytyy Hatebreedin levyjen takakansista.

Siis: Jos tuntuu, että Pantera on ollut liian kauan poissa. Jos tuntuu, että kaipaat metallimusiikin perusasiat loistavasti hanskaavaa ja tappavan tarttuvasti groovaavaa musiikkia, kuuntele Kingdom of Sorrow'n kakkosalbumi Behind the Blackest Tears. Uskon, että olosi on kuin olisit saapunut kotiin.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

Artistin tarina on kaunein silloin kun se on orgaaninen. Case: Anssi Kela

Ihka oikea case study menossa meikäläisen blogissa Also Sprah Jussithrusta.

Markkinointicase!

No ei ole, mutta Anssi Kelan uudelleen kukkaan puhjennut media-arvo herätti minut miettimään artistin tarinaa ja sen tärkeyttä.

Levybusineksessa on jo ajat sitten tajuttu, että jonkinlainen narratiivi helpottaa huomattavasti artistin tekemistä tutuksi ostavalle yleisölle. Tarina paitsi helpottaa mediahuomion saamista, myös samaistuttaa ihmiset biisillä meuhkaavaan bändiin/laulajaan.

Tarinoita ei onneksi pysty täysin hallitsemaan, ja jonkinlainen tarina syntyy kaikille artisteille, oli se sitten onnellinen tai surullinen. "Jenni Vartiainen - sehän oli se vähän naureskeltu Popstars-artisti joka parin vuoden hiljaiselon jälkeen kuoriutui täydellisen eteerisenä kaunottarena ja valloitti koko Suomen".

En ole lukenut Anssi Kelan romaania tai hänen keikkamuistokirjaansa (Vaikka pitäisi! En ole ehtinyt), mutta veikkaan että hänen artistitarinansa uusin luku sinetöi sen, että tarina Anssi Kela on parempi kuin kumpikaan näistä hänen kirjoittamistaan tarinoista. Truth is stranger than fiction.



Mutta onhan tässä kaikki klassikon ainekset: Soolodebyytillään järjettömiä määriä myynyt mies, jota "aidon musiikin ystävät" vihaavat, ja jonka nimestä tulee lähes kirosana, vaikka Nummelaa seuraavilla levyillä heittäytyykin kunnianhimoisemman ilmaisun pariin.

Sitten vaisusti myyneen Aukio-levyn jälkeen pikku hiljaa alkava positiivisen tärinän rakentaminen. Miehen blogi oli rautaa jo ennen Aukion aikoihin, mutta pikku hiljaa siitä tulee oma tarinansa: "En mä sun musasta tykkää mut tämä blogi on mahtava!". Samoin YouTubeen ilmestyvät "heviklassikoita duurissa" -videot ja muut vastaavat nostavat kuhinaa.

Viimeisenä silauksena BIIFFI Tommy Lindgrenin kanssa ja Bad-Ass Mikko Kuustosen ja Total Babe Jannan kanssa tehty rap-biisi.

Sitten kaikki onkin valmista suurelle paluulle. Kun maan paras musiikkimedia (ainakin netissä) - NRGM - valuttaa hunajaa uudelle levylle, ollaan tähänastisen tarinan loppulehdillä. Viimeisessä luvussa Anssi julkaisee valtavan radiohitin Levoton tyttö, joka aiheuttaa spontaaneja ilonkiljahduksia niin musiikkipäälliköissä kuin radiota kuuntelevassa yleisössäkin.

Miten Anssi saavutti tämän? TIETYSTI niin, että vapautui kaikista ylimääräisistä keloista (ehehehe) ja teki yksin auteur-hengessä härskisti kasarisynapopille ja -AOR:lle kumartavan levyn. Ei mitään murheellista post-lama-Suomen ajankuvaa, vaan aikuisen absolutistin perinteistä laulunkirjoitustaitoa parhaimmillaan.

Kuka ei voisi rakastaa tällaista tarinaa? Ja mikä parasta, tällaista tarinaa ei voi keksiä neuvotteluhuoneessa. Parhaat tarinat ovat aina totta!

En ole tuosta viimeisestä lauseesta aivan varma, mutta sen kirjoittaminen tekee tämän blogitekstin tarinan loppuhuipennoksesta paremmin toimivan.

Hieno levy, onnea herra Kela.




Posted in , , , | 3 Comments

Sairaan mielen tuotoksia + hienoa musiikkia Suomesta

Kuuntelen päivittäin työstäni johtuen samoja pop-kappaleita toistuvia kertoja. Pääni on erikoistunut sanojen vääntelyyn ja lempinimien keksimiseen, joka tuppaa jopa häiritsemään ajattelua. Siis: Joku sanoituspätkä saattaa jäädä pyörimään päähän erilaisina väännöksinä häiriten muuta ajatustyötä.

Koska minulla on tämä blogi täysin määräysvaltani alla, enkä ota vastuuta lukijan mielenterveydestä, aion nyt esitellä teille muutamia mieleni tuotoksia viime kuukausilta.

Ja vielä varoitus: En kuvittele että nämä ovat hauskoja. Nämä eivät ole minunkaan mielestäni hauskoja. Nämä vain pyörivät päässäni.

Anna Puun Säännöt rakkaudelle:
"Meidän täytyy keksiä säännöt raskaudelle/ lisääntyä niiden rajoissa"
"Meidän täytyy keksiä säännöt paskaudelle/ keksiä uusia sanoja"
"Meidän täytyy keksiäääööäääööäää" (Christina Aguileran ad libbausta)

Jesse Kaikurannan Vie mut kotiin:
"Vauva Siwan muovikassissa, vie mut kotiin"
"Rikottuja raajoja, vie mut kotiin"
"Silmät tosi supussa, vie mut kotiin"

Jesse Kaikurannan Näytän sulle rannan:
Sensuroin tässä kohtaa itseäni. En edes viitsi kirjoittaa tätä versiota.

Haloo Helsingin Huuda!:
"Huuda huuda raskaudesta" (ilmeinen sisarteos Anna Boon Säännöt rakkaudelle -biisille)

Samuli Putron Tavalliset hautajaiset:
"Cavalliset hautajaiset" (vähän omenalikööriä kehiin)
"Navalliset hautajaiset"
"Tavalliset nautajaiset"

Laura Närhen ja Erinin Siskoni
"Sinä olet minun liskoni/ tiedän että myrkkysi mua järsii"
"Sinä olet minun katiskani" (ei edes rimmaa, mutta pyörii päässä)
"Sinä olet minun diskoni"

Anssi Kelan Levoton tyttö
Lukuisia ala-arvoisia, navan alle meneviä väännöksiä sanoitukset knoppitiedoista.

Petran Missä mun mies on?
"Missä mun lies on"
"Missä mun mies on/ messevä ja känninen"


Hävettää tämä blogimerkintä, mutta julkaisen sen nyt kumminkin kun tähän asti kirjoitin.

EDIT!

Kyllä tämä sittenkin voi olla hyödyllinen blogimerkintä! Loistava PIMEYS julkaisi nimittäin uuden biisin, joka on samanniminen kuin he.

Minulle tulee tästä hiukan mieleen Arto Tammisen Neljän ruuhka, mutta ei se haittaa! Mahtava tunnelma tähän on saatu luotua, Elämä kiinnostaa on edelleen valtavan hieno biisi myös, joten tulevalta debyytiltä on lupa odottaa totaalista ihanuutta.

HUOM! Bändin laulaja/kitaristi/säveltäjä on Huittisista! Sieltä tulee myös hyvää pop-musiikkia! (Tämä myös glasnostin eli avoimuuden nimissä mainittava, en suosi sukua, perhettä, kavereita tai ketään muitakaan, blogini on puolueeton hyvän asian airut).



Posted in | Leave a comment

Levyarvostelu: Topi Saha - Kolme veljee

Topi Sahan debyytti Verta ja lihaa ilmestyi vuonna 2010. Periaatteessa kaikki singer-songwriter-kama kiinnostaa, mutta tuota kuuntelin valitettavan vähän. Jotain etäännyttävää siinä tapahtui; ehkä tarjolla oleva ROMPE oli liian Joose Keskitalo -liteä, tai sitten en vain malttanut kuunnella tarpeeksi.

Joka tapauksessa, painoin Topiaksen pois mielestäni. Karkuun pääs.

Sitten Warner KIINNITTI miehen, ja hänen laulujaan julkaistiin myös rakastamani ja edelleen mielestäni aliarvostetun Lassi Valtosen debyyttilevyllä. Tuli sinkku Se joka karkuun pääs.

Tuo sinkku - kuten muutkin tämän levyn biisit - on soitettu ja tuotettu huomiota herättämättömän lämpimästi. Aluksi Se joka karkuun pääs lipuikin ohitseni, ei koskettanut tai ärsyttänyt.

Mutta sitten huomasin hyräileväni biisiä toistuvasti. Sitten keskityin ajattelemaan Topia liikaa työni kautta, mutta sitten päätin ettei hän oikein sovi Voicen soittolistalle.

Ja vasta SITTEN, eli NYT pääsin käsiksi hänen kakkoslevyynsä Kolme veljee, vapaana kaikista ylimääräisistä keloista, ja sitten se kolahti - ERITTÄIN kulunutta ilmaisua käyttääkseni.

Koska kaikkien ihokarvamittari on erehtymätön musiikin laadun tae, on tärkeintä riisua kaikki ennakko-, jatko-, sivu-, peer pressure ja muut oletukset, ja keskittyä aistimaan, yltääkö lauluntekijä sieluun asti (joka on aivokemiaa, mutta tästä joskus toiste - VAI ONKO? tästäkin joskus toiste). Nyt on niin, että Topi Saha osaa koskettaa.



Hän on Kaustisilta, ja häntä on verrattu kohtuuttoman kevein perustein monenlaisiin legendoihin, mutta jos lähetään peruasioista, hän on onnistuneesti tehnyt iskelmällistä suomalaista folkrockia niin, ettei homma mene Jani Wickholmiksi - tai edes lähelle.

Debyytistä päätellen Saha on (ja tämä on oletukseni: vanhakantaisesti ja körttiläisesti) uskonnollinen, ja se näyttäytyy tälläkin levyllä musiikin laatua nostavana synkkyytenä, heti ensimmäisestä biisistä lähtien.

Topi Saha saattaa kuulostaa Radio Suomen hajuttomalta täyteartistilta, mutta kun laskee suojauksensa, Topi tekee vaikutuksen.

Pari ohilaukausta, mutta muuten Kolme veljee on todella hieno levy, jota suosittelen lämpimästi.


Posted in , , | Leave a comment

Miten kävi Voice of Finland -ennustukseni? Kuka voittaa?

Vielä ei olla finaalivaiheessa, mutta ajattelin tuon ensimmäisen merkinnän villin suosion perusteella ajattelin tehdä välitarkastuksen nyt kun "Kaksintaistelut" ovat ohi.

Alla finaaliin (siis seitsemän viimeisen laulajan joukkoon) veikkaamani nimet. Jo pudonneet yliviivattuna:

Tomas Höglund
Eve Hotti
Linda Herranen
Laura Savio
Christian Casagrande tai Jone Ullakko
Anna Halmetoja 
Roope Permanto
Inga Söder

Eli ei hirveän juhlava veikkaus, kun vielä on paljon tiputuksia edessä ennen kuin finaalit alkavat. Muuutta tämä on tv-ohjelmaa. En tiedä tuntuuko tällainen väliraportti jostakusta jotenkin liian vakavalta, mutta minä olen todella viihtynyt tämän ohjelman parissa jälleen, eikä hyvää musiikkiviihdettä todellakaan ole liiemmin suomalaisessa televisiossa näkynyt.

Kommentoidaanpa hiukan pudonneita: Linda Herrasen kohdalla Michael teki selkeän virheen. Hän tuntuu suosivan epätodennäköisempiä voittajasuosikkeja, eikä selvästikään "pelaa" yhtä voitontahtoisesti kuin vaikkapa Elastinen. Toisaalta se sopii Monroen profiiliin, hän on oman tiensä kulkija ja suosii sellaisia. Toisaalta veikkaamani Christian Casagranden valinta ohi Maya Paakkarin oli kyseenalainen, mutta minun veikkaukseni eduksi kääntynyt valinta.

Soul-ääni Anna Halmetoja veti kammottavan teennäisesti Avril Lavignea, joten sikäli oli hyvä että hän lähti kotiin. Ehkei hänestä ollut artistiksi, vaikka osaakin vetää Stevie Wonderia paremmin kuin 99,999% suomalaisista.

Roope Permanto joutui symppaamaani Kaapo Kokkosta vastaan. Olen ollut Voltas- ja Monday Box -yhtyeiden fani, joten sikäli Kaapon jatkoonpääsy oli oikeutettu, mutta Permannossa oli kyllä jotain aitoa, ja hänen äänessään jotain hirveän koskettavaa.

Muut jatkoonpäässeet olivat itsestäänselviä valintoja.

Tämä on tv-ohjelma, jossa haetaan ja rukoillaan koskettavia kasvutarinoita. Siksi pelkään, että skaban heittämällä paras laulaja ja artisti Inga Söder ei voita kisaa. Toivon kuitenkin, että tämä kisa tuo hänelle lisähuomiota, ja levytyssopimuksen.

Oli tuottajilta ovela veto laittaa Reeta Vestman ja Inga Söder vastakkain. Tuottajat ja ohjaajat toki tiesivät, että Söder on monin verroin parempi laulaja, mutta Reeta Vestman on hänkin hyvä, ja lisäksi paljon tunnetumpi. Sitten kun Inga aukaisi suunsa toisen säkeistön alussa, ohjaaja leikkasi peräkkäin yleisön kohahduksen, Paula Koivuniemen ihastuneen ällistyksen ja Reetan "peura ajovaloissa" -ilmeen, kun tämä tajusi ettei voi mitenkään voittaa. Myönnettäköön tosin, että tuo oli yksi niistä hetkistä jolloin tuntui tyhmältä että he kilpailevat, se kun vie musiikista jotain pois.

Joka tapauksessa - kuten Ingan Who You Are -esityksen kohdalla - hänen esityksensä veti ihon kananlihalle ja kohotti tipat linssiin. Tunnetuntuma on paras hyvyyden mittari, niin se vain on.

Huolehdin ehkä liikaakin etukäteen, että millaista musiikkia kisaajat voisivat potentiaalisesti esittää. Onneksi seKIN on Ingan kohdalla ratkaistu: Maailmalla Adele-buumi on edelleen täydessä liekissä. Nyt löytyi Suomestakin laulaja, jolla on Celine Dion/Whitney Houston -henkinen ääni, mutta lisäksi tunnetta esityksessään. Hyvät säveltäjät ja balladeja - a vot!

NONIIN. Menee ihan palvonnaksi tämä :D Ensi viikon jaksossa Inga vetää ilmeisesti U2:n Onen, joten kannattanee varata nessuja sohvapöydälle.

Muista veikkauksistani Eve Hotissa on tarinaa ja mahdollisuuksia mielenkiintoiseksi poppariksi. Nuoruus kuuluu, mutta hän osaa myös heittäytyä.

Tomas Höglund on taitava, mutta jättää jotenkin kylmäksi. Ei pääse iholle, eikä ehkä riittävän tarinallinen tv-menestystarinaksi. TOSIN edelleenkin pitää muistaa, että tämän skaban voittaja ja uramielessä voittaja ovat eri asioita.

Laura Savio kaipaa lisää artistiutta, mutta on edelleen lupaava. Sympaattinen jollain tavalla. Tarttuva persoonallisuus.

Katsotaan miten käy! Kiitos VoF, onnistut viihdyttämään paatunutta sydäntä. Edelleenkin pidän Vain elämää -sarjaa kammottavan teennäisenä kuonana, jossa artistit alisuorittavat kiireessä hätäiltyä kakkaa. Siksi VoFin huolella valmistellut laadukkaat esitykset ja aito tunne ihastuttavat.

Posted in , , , | 3 Comments

Levyarvio: CMX - Seitsentahokas

Seitsentahokas on siitä mahtava levynnimi, ettei se voisi löytyä minkään muun yhtyeen kuin CMX:n albumin kannesta. Se on niin yrjäniääninen ettei sitä olisi voinut kehittää Ylppö, Röyhkä, Hynynen, Wirtanen tai Putro - saati sitten joku hevari-Ari.

Minä en ole koskaan ollut mikään suuri CMX-fani, mutta olen kyllä tykännyt yhtyeestä ja sen hahmoista paljon. Vahvin diggailu taisi ajoittua teini-iän loppuosaan, ja silloinkin enemmänkin siksi, että muutama ystävä oli hurahtanut yhtyeeseen täysin.

2000-luvun albumeilla kadotin yhteyden yhtyeeseen, kunnes scifi-teemalevy Talvikuningas palautti uskoni torniolaisten alkuvoimaan. Edellinen albumi Iäti tuntuikin taas jotenkin tylsältä.

Mutta nyt paukkuu! Seitsentahokkaasta on jotenkin varkain tullut eniten kuuntelemani CMX-albumi sitten Vainajalan (Seitsentahokas on itse asiassa parempi kuin Vainajala) eli 1990-luvun.



Jotenkin tämän levyn myötä pysähdyin myös ihastelemaan sitä luonnonvoimaa, joka CMX on. Heidän tarinassaan on myös paljon eväitä siihen, miten suosio pidetään, eikä vain saavuteta.

Ensinnäkin he eivät höntyile, tai ole lähteneet "takomaan silloin kun rauta on kuumaa". Bändi ei Yrjänän kiehtovien päiväkirjojen perusteella juurikaan rakasta keikkailua - ja ehtiväthän he lopettaakin keikkailun 2000-luvun alussa, joten homma pysyy sikälikin tuoreena.

Miehen ikään ehtinyt bändi on Seitsentahokkaalla ITSEVARMA, niin kuin tämänikäisen yhtyeen olettaisikin olevan. Silti se on myös hiukan vaarallinen, mitä tämänikäiset yhtyeet eivät yleensä koskaan ole. He ovat lihoneet, mutta heistä ei ole tullut leppoisia.

Bändi on tietenkin tehnyt jo "vaikean" levyn julkaisemalla scifi-ooppera Talvikuninkaan (sitä kuunnellessa tulee mahtava Alastair Reynolds - Dan Simmons -fiilis, ja luulen että Yrjänä on nimenomaan tavoitellut sitä), mutta silti eka sinkku Kusimyrsky kahdeksan minuutin pituudessaan oli rehti, posken tulipunaiseksi jättävä mutta silti piristävä avokämmenlyönti 20 asteen pakkasella.

Jos Kusimyrsky olisi jäänyt levyn huippukohdaksi, CMX olisi silti tehnyt hyvän levyn, mutta minä en ehkä olisi äitynyt kirjoittamaan siitä. En tahdo nähdä enää yhtään alastonta -niminen kappale on kuitenkin UPEIN ja HITIKKÄIN jota bändi on tehnyt ikiaikoihin, Rikkisuudeltu taas yrjänäiäänisestä sanoituksestaan huolimatta oikeasti herkille vetävä.

Myös avaus Valoruumis, nimibiisi sekä Me tulemme kaikkialta toimivat hulppeasti. Pari heikompaa värssyä on mukana, enkä pidä tätä niin tiiviinä kokonaisteoksena kuin jotkut CMX-levyt, joten en uskalla väittää että kyseessä olisi heidän parhaansa, MUTTA historian aamuhämärissä perustettu, oikeasti kiinnostava ja edelleen hyviä levyjä tekevä suomirock-bändi on harvinaisuus - tai ehkä olisi oikein sanoa, että CMX on ainoa laatua.

Ostakaa, kuunnelkaa.


Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...