Seitsentahokas on siitä mahtava levynnimi, ettei se voisi löytyä minkään muun yhtyeen kuin CMX:n albumin kannesta. Se on niin yrjäniääninen ettei sitä olisi voinut kehittää Ylppö, Röyhkä, Hynynen, Wirtanen tai Putro - saati sitten joku hevari-Ari.
Minä en ole koskaan ollut mikään suuri CMX-fani, mutta olen kyllä tykännyt yhtyeestä ja sen hahmoista paljon. Vahvin diggailu taisi ajoittua teini-iän loppuosaan, ja silloinkin enemmänkin siksi, että muutama ystävä oli hurahtanut yhtyeeseen täysin.
2000-luvun albumeilla kadotin yhteyden yhtyeeseen, kunnes scifi-teemalevy Talvikuningas palautti uskoni torniolaisten alkuvoimaan. Edellinen albumi Iäti tuntuikin taas jotenkin tylsältä.
Mutta nyt paukkuu! Seitsentahokkaasta on jotenkin varkain tullut eniten kuuntelemani CMX-albumi sitten Vainajalan (Seitsentahokas on itse asiassa parempi kuin Vainajala) eli 1990-luvun.
Jotenkin tämän levyn myötä pysähdyin myös ihastelemaan sitä luonnonvoimaa, joka CMX on. Heidän tarinassaan on myös paljon eväitä siihen, miten suosio pidetään, eikä vain saavuteta.
Ensinnäkin he eivät höntyile, tai ole lähteneet "takomaan silloin kun rauta on kuumaa". Bändi ei Yrjänän kiehtovien päiväkirjojen perusteella juurikaan rakasta keikkailua - ja ehtiväthän he lopettaakin keikkailun 2000-luvun alussa, joten homma pysyy sikälikin tuoreena.
Miehen ikään ehtinyt bändi on Seitsentahokkaalla ITSEVARMA, niin kuin tämänikäisen yhtyeen olettaisikin olevan. Silti se on myös hiukan vaarallinen, mitä tämänikäiset yhtyeet eivät yleensä koskaan ole. He ovat lihoneet, mutta heistä ei ole tullut leppoisia.
Bändi on tietenkin tehnyt jo "vaikean" levyn julkaisemalla scifi-ooppera Talvikuninkaan (sitä kuunnellessa tulee mahtava Alastair Reynolds - Dan Simmons -fiilis, ja luulen että Yrjänä on nimenomaan tavoitellut sitä), mutta silti eka sinkku Kusimyrsky kahdeksan minuutin pituudessaan oli rehti, posken tulipunaiseksi jättävä mutta silti piristävä avokämmenlyönti 20 asteen pakkasella.
Jos Kusimyrsky olisi jäänyt levyn huippukohdaksi, CMX olisi silti tehnyt hyvän levyn, mutta minä en ehkä olisi äitynyt kirjoittamaan siitä. En tahdo nähdä enää yhtään alastonta -niminen kappale on kuitenkin UPEIN ja HITIKKÄIN jota bändi on tehnyt ikiaikoihin, Rikkisuudeltu taas yrjänäiäänisestä sanoituksestaan huolimatta oikeasti herkille vetävä.
Myös avaus Valoruumis, nimibiisi sekä Me tulemme kaikkialta toimivat hulppeasti. Pari heikompaa värssyä on mukana, enkä pidä tätä niin tiiviinä kokonaisteoksena kuin jotkut CMX-levyt, joten en uskalla väittää että kyseessä olisi heidän parhaansa, MUTTA historian aamuhämärissä perustettu, oikeasti kiinnostava ja edelleen hyviä levyjä tekevä suomirock-bändi on harvinaisuus - tai ehkä olisi oikein sanoa, että CMX on ainoa laatua.
Ostakaa, kuunnelkaa.
