Tulin juuri Teit meistä kauniin -elokuvan kutsuvierasensi-illasta. Minä en tosin ollut kutsuvieras, vaan puolisoni, joka on total megababe. Tämä sivuhuomio joko liittyy tai ei liity tähän arvioon. Puolisoni ensimmäinen Apulanta-biisi oli "joku Jyrkistä", ja hän piti bändiä aluksi "metelinä", mutta tämäkään ei liity tai liittyy tähän arvioon.
En joka tapauksessa malttanut jättää tämän arvion kirjoittamista esimerkiksi huomiselle, sillä haluan että tekstissä on sopivasti kiihkeyttä. Teksti sisältää myös juonipaljastuksia, mutta toisaalta asiat ovat ainakin viitteellisesti tosielämään perustuvia, joten hitonko sillä väliä.
Leffan loppumisesta on nyt kulunut vähän yli tunti, ja pystyn rehellisesti sanomaan itselleni, että pidin tästä leffasta VAIKKA pidän myös Apulanta-yhtyeestä, en SIKSI ETTÄ pidän Apulanta-yhtyeestä.
Tämä leffa ei nimittäin kerro varsinaisesti Apulannasta, vaan nuoruudesta ja ystävyydestä. Tällaisenaan subteksti olisi vähän ennalta-arvattava ja kylmä, mutta kun IHAN POHJIMMILTAAN tämä elokuva minun mielestäni kertoo Tuukka Temosen ja hänen isänsä suhteesta. Tuukka Temosen omista demoneista. TEMOSEN DEMONEISTA kuten
ihan helvetin kekseliäästi ehdin jo twiitata.
Apulanta on elokuvassa käsikirjoituksellinen
vessel, joka auttaa Tuukkaa ottamaan elämästään kiinni. Hän ei kuitenkaan pystyisi siihen ilman ystäviensä apua. Kuulostaisi ihan lauantai-iltapäivänä esitettävältä jenkkielokuvalta, ellei kyseessä olisi ohjaajan itsensä armoton tilinteko oman teiniangstin ja vaikealta vaikuttavan isäsuhteen kanssa, joka päättyy katarsismaisesti molemminpuoliseen anteeksiantoon ja isän kuolemaan (jota ei tosin näytetä, enkä tiedä kuoliko hän oikeasti tuossa kohtaa tarinaa, mutta elokuvan tarkoitukseen menehtyminen joka tapauksessa sopii), ja joka sijoittuu ilman digitaalisia efektejä 1990-luvun pikkukaupungin lavasteeksi sopivaan Heinolaan.
Enkelimäiseksi hyväntekijäksi elokuvassa nousee suuri tuntematon Amanda Gaynor eli vaihto-oppilas Mandy, joka leffan narratiivissa käskee Toni Wirtasta pyytämään Tuukkaa bändiin, joka aiemmin suhtautui touhuun välinpitämättömästi (koska häntä ei musiikki - eikä mikään muukaan - kiinnosta). Mandy kuitenkin näkee, että Tuukka tarvitsee jeesiä.
En tunne Tuukka Temosta, vaikka olenkin muutaman kerran rupatellut hänen kanssaan. Hänestä saa kuitenkin tekojensa perusteella kuvan, että hän on ankara itselleen. Tai että hän odottaa itseltään paljon. Hän vaikuttaa myös - jopa umpimielisyyteen asti - tinkimättömältä, ja siltä, että hän kammoaa muiden miellyttämistä.
Tämän keittiöpsykologisen analyysin on tarkoitus perustella sitä, miksi Teit meistä kauniin on sellainen kuin se on. Tuskin Heinolan torilla on 1990-luvulla heitelty polttopulloja, mutta isän sairastumisen lamauttamasta angstipallosta on varmasti tuntunut siltä, että pitäisi heitellä. (JÄLKIKÄTEISKORJAUS: Parikin lähdettä ja itse ohjaaja Twitterissä korjasivat, että torilla tosiaan paloi kioski, mistä seurasi nuorisohulinaa. Olisi sen voinut keksiäkin minusta, se kohtaus vedettiin onnistuneesti överiksi, sellainen vähän surrealistinenkin kohtaus draama-potikka yhdessätoista toimi siinä kohtaa hyvin).
Toki leffan draama ajetaan myös Tonin ja Sipen kautta. Toni kipuilee isänsä kuolemaa ja vakavaksi kehkeytyvää suhdetta söpön mutta ankeuttajaksi paljastuvan Ellin kanssa. Sipe taas ei saa sanottua Mandylle että OOOOOH MANDY, YOU CAME AND YOU GAVE WITHOUT TAKING. Joo joo, nämä asiat voi pukea hauskoiksi lauseiksi, mutta ne olivat aidosti mielekkäästi kuvattuja nuorten ongelmia.
Lama on elokuvassa lavaste. Elokuvassa lama on sikäli onnistuneesti käsitelty, että 1990-luvun nuorelle lama nimenomaan oli Ylen tv-uutisia tuijottavia vakailmeisiä aikuisia, suljettuja pankkeja ja sanoja joiden merkitystä ei oikein ymmärrä (kelluva markka, devalvaatio ja niin edelleen).
NOH. Oli elokuvassa myös ongelmia. En ole vuosiin katsellut suomalaisia näytelmäelokuvia, kun niistä jää laadullisesti aina niin masentunut mieli, ja tähän kammoon verrattuna pääsin Teit meistä kauniin kanssa melko vähin kipuiluin.
Dialogin kirjoittaminen on helvetin vaikeaa. Miten ne siinä Amerikassa onnistuu. Joka tapauksessa varsinkin nuorten ja aikuisten väliset keskustelut olivat paikoin vähän kömpelöitä. Sinänsä super-ihq:n Mimosa Willamon esittämän Mandyn suomi-englanti oli sekin hiukan epäonnistunut ratkaisu, vaikka Mandy oikeasti olisikin puhunut niin. Willamon suomi nimittäin ei kuulosta murteelliselta, mutta englanti kuulostaa - päinvastoin kuin Mandyn tapauksessa. Muuten Mandyn hahmo on tarpeellinen tuulahdus energiaa nuorten ukkojen testo-höyryihin. Luonteva näyttelijä.
Käsikirjoitus myös alleviivaa muutamassa kohtaa asioita hieman tarpeettomasti, tai että vähäisemmilläkin vihjeillä pärjäisi. Sanoivatko kassat todella 90-luvulla, että "18 markkaa ja 40 penniä", vai vain "18,40"? Kyllä sen markan tajusi jo niistä devalvointipuheista! Tai tulisiko Ellin uusi poikkis todella Tonin ikkunan alle Elliä vastaan, vai olisiko heidän sutinansa tajunnut edeltävien kohtausten katseista?
Leikkaus myös tuntuu paikoin hieman hitaalta, mitä ei vanhalta musavideo-ohjaajalta odottaisi. Roope Salminen esittää reteän onnistuneesti Apulannan alkuperäiskitaristi Antti Lautalaa, jonka rooli bändin historiassa on valtavan tärkeä, mutta joka tässä elokuvassa jää hieman ylimääräiseksi hahmoksi mainitusta dramaturgiasta johtuen: Tuukka, Sipe, Toni ja Mandy ovat käsikirjoituksen etenemisen kannalta tärkeimmät hahmot, jotka saavat myös lopussa tarinallisen täyttymyksen. Antin hahmo on mukana elokuvassa, koska hän oikeasti perusti Apulannan.
Salminen on paljon Tuukan, Sipen ja Tonin näyttelijöitä kokeneempi, mikä ehkä aiheuttaa heidän kohtauksiinsa pientä epäsuhtaa. Mutta kun hieman nukkavierusti näyttelevä nuorisokolmikko pääsee touhuamaan keskenään, hommaan tulee luontevuutta, jollaista suomalaisissa nuorisoelokuvissa harvoin näkee.
Tonia esittävä Tatu Sinisalo on opetellut Wirtas-maneereja onnistuneesti. Ehkä hänen laulaessaan käydään överiyden rajoilla, mutta muuten imitaatiometodi toimii hienosti. Teppo Manner tekee hienosti herkän Sipen ja leffan tärkeimmässä roolissa Iiro Panula kanavoi ankaran ahdistuneesti ohjaajan itseruoskintaa ja tietä ulos pahasta olosta.
Leffan kontekstissa Teit meistä kauniin on siis Tuukan kiitos Tonille ja Sipelle. Ja Mandylle. Temosen terapeutit. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, millaisia psykologisia tasoja oman teini-iän kriisinsä käsitteleminen elokuvan kautta saavuttaa, mutta se lienee Temosen omaelämäkerran sivuilla joskus tulevaisuudessa.
1990-luvulla vietetystä nuoruudesta ja Apulanta-faniudesta on apua tästä leffasta pitämisessä - varsinkin kun sinne tänne on piilotettu viittauksia Apulantaan, joita ei selitetä auki tietämättömille (VAROA RÄKÄ). Apulannasta pitäminen ei ole kuitenkaan leffasta pitämisen edellytys, kuten olen tässä edellä yrittänyt selventää.
Bändin musiikkia kuullaan kyllä kohtauksissa taustalla, mutta kuten todettua, enemmän kuin elokuva bändistä tämä on omaelämäkerrallinen elokuva nuoruudesta, ystävyydestä ja isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Omaelämäkerrallinen niin kuin ensimmäiset romaanit - ja ilmeisesti myös leffat - tuppaavat olemaan.
