Olin tuossa muutaman päivän Ibizalla vähän tutustumassa klubikulttuuriin ja kuuntelemassa uutta musaa. Teknisesti ottaen siis työreissu, mutta kuten reissussa tavattu Jonathan from Spotify totesi: #myworkisbetterthanyourholiday.

LUULIN, että Ibiza olis sellainen teinihelvetti, jossa huonohampaiset brittinuoret kuuntelevat essoissaan konemusaa helvetin lujalla. No, sitä se ehkä onkin, mutta vain saaren pohjoisosan San Antoniossa - eikä sielläkään kaikkialla.

Ibiza Town nimittäin on sellainen pittoreski Välimeren rantakaupunki, jossa on erittäin kaunis vanha osa. Siellä on myös rikkaiden rafloja ja lähistöllä hienoja resort-hotelleja. Erittäin hieno paikka joka tapauksessa.

Mutta ympäri saarta löytyykin sitten vaikka mitä. Muutama huippukohta:

Huippuhotelli Ushuaia, jonka allasalueella esiintyvät viikottain mm. David Guetta ja Avicii. Jälkimmäisen keikkaa olimme paikan päällä katsomassa. HUIKEA meno! Avicii ei yritäkään olla genrensä uskottavin dj, vaan hän keskittyy tekemään viihdyttävää settiä, joka visuaaleiltaan lähestyy rokkikeikkaa. Mies soitti myös pari uuden levyn biisiä, joiden ei ole vaikea kuvitella nousevan radiohiteiksi.


Lämppärinä kuultiin Icona Poppia. Konsepti oli EDM-aikaan sorvattu ja helvetin viihdyttävä: Mimmit olivat ikäänkuin dj:tä, seisoivat siis dj-dekkien takana ja säätivät musiikkia läppäreiltä (eli luultavasti painoivat play niin kuin kaikki muutkin starat). SIlti he kuitenkin keskittyivät enemmänkin laulamiseen ja fiiliksen nostattamiseen.

Sitten Café Del Mar. Legendaarinen Café Del Mar. Chilloutin syntypaikka! Seurueeseemme kuulunut DJ Orkidea sai kunnian vetäistä auringonlaskun setin. Laskea sen pallon Välimereen. How balearic of you. Mutta voi jessus miten hieno setti! Enkä sano tätä vain, koska hän kuului samaan seurueeseen: Café Del Marin henkilökunta hehkutti settiä Facebookissa tämän kauden parhaaksi. Setti on tulossa Orkidean Soundcloudiin lähipäivinä.


Orkidean settiä oli kuuntelemassa myös muun muassa newyorkilainen kiinteistömiljonääri Jack, johon törmäsimme Blue Marlin -rantaklubilla. Mies omisti 20 Café Del Mar -kokoelmalevyä, mutta luuli että ko. mesta on Pariisissa. NOH, kun mies pääsi kutsumanamme paikalle, hän liikuttui Orkidean hienosta setistä ja paikan tunnelmasta. Soitti tyttärelleen Facetime-puhelun ja hehkutti ns. "tuelta". Harmitteli, kun ei voi kertoa asiasta ystävilleen, koska nämä eivät tajuaisi tapahtuneen hienoutta. Sydämellinen mies.

Mitäs muuta...

Pacha-klubin VIP-tila piti tietysti käydä kokemassa. Ammattitaitoisten sisäänpääsysäätäjien ansiosta sinnekin päästiin. Flower Power -ilta, eli suurimmaksi osaksi 60-luvun musaa ja ihmisiä fiilistelemässä. Täyteen ammuttu. Mahtava tunnelma. Paikalla Hollannin maajoukkuepelaajia, myös mm. Robin Van Persie. Heitä ei saanut kuvata.


Muskeliveneilemässä törmäsimme Mojito Maniin, joka ui läheiseltä veneeltään mojitontekovälineiden kanssa, ja taikoi sitten veneessä olijoille absoluuttisesti parhaan koskaan maistamani mojiton. Mahtava tyyppi.

Kaikenlaista. Kävimme myös Gatecrasherissa ja Privilege-klubilla. Ohessa kuva Orkidean setin aikana Privilegestä. Näyttävää meininkiä, jättimäinen klubi.

Ja niin, kuuntelimme myös mm. Robinin uuden kappaleen. Sanonpa vaan, että se tulee loksauttamaan leukoja. Erilainen on. En henno sitä vielä kuvailla tarkemmin, kun on kai vielä aika salainen.



Tässä vielä "I'm on a boat motherfucker" -kuva.

Kiitos Ibiza.

Huomenta. Inhoan sitä, jos artistihaastattelun aluksi kerrotaan missä ollaan. Sillä on väliä ainoastaan, jos se kertoo jotain haastateltavasta tai jutun kulmasta. EI siis, että "olen boksereissani sohvalla kun Lana Del Rey soittaa". EIKÄ "olen lontoolaisen luksushotellin aulassa kun Pinkin pressiedustaja tulee noutamaan minua".

Nyt olen joka tapauksessa Helsinki-Vantaan lentokentällä, yhdessä näistä nimettömistä kahviloista. Aamuaurinko paistaa selkään. Lähden kohta Ibizalle.

Ajattelin kirjoittaa tänään jostain ihan muusta kuin Ibizasta. Siitä lisää palattuani.

Tippa-T:n Mehu on tämän vuoden parhaita suomirap-biisejä. JVG:n levyllä on ehkä muutama kovempi, ja jos jaksaisin kaivella muistiani, löytäisin pari muutakin mainitsemisen arvoista (Asan tuleva Love Records -samplejuhla, Aksimin Just niin biiberii jne), mutta mennään nyt tällä.

Olen myös kuunnellut Tippa-T:n tulevan ep:n, jonka nimi on muistaakseni Nuari kukko. Se on hyvä ep, mutta haluaisin keskittyä pelkästään Mehu-biisiin.

En oikeastaan edes osaa sanoa siitä hirveästi mitään järkevää. Ehkä se johtuu siitä, että kello on 6:50 sunnuntaiaamuna (Sanoinko jo että olen lentokentällä? Epätodennäköinen paikka kirjoittaa blogia? Pääsenkö Monocleen?), mutta luulen, että kaikki mitä Tippa-T:stä tullaan lähikuukausina kirjoittamaan, on ylianalysointia.

Kuuntelin männä viikolla työhuoneessani Mehun yhden päivän aikana arviolta kymmenen kertaa. Se on hypnoottinen. Tippa-T ei ole Suomen paras räppäri, mutta riittävän itsevarma.

Tippa-T ja toinen uudehko tulokas Adi L Hasla ovat myös molemmat sopivan mystisiä. He ovat onnistuneet (kenties uskottavuuden rajoja hipoen) luomaan jenkkityylisen artistihahmon, joka on onnistunut sekoitus itseironiaa ja aitoa huolta siitä, minkälaisia mömmöjä pojat illanistujaisissaan puputtavat.

Myös tuontanto on nykypäivää. Tai no, trap-hommia tämä kaiketi on, eikä sinällään mikään trendin aallonharja, mutta TOIMIVAA tuotantoa joka tapauksessa.

Ja nyt minä kuitenkin analysoin tätä liikaa. Oikeasti kaikki mitä tästä täytyy muistaa on se, että "minkä mä sil voin et mun swägä on niin mehuu" -hokemaa ei voi toistella liikaa.

Olen keskustellut aiheesta muutamankin levyalan ihmisen kanssa, mutta blogauksen aiheen keksin keskusteluani Sony Musicin Sami Rikalan kanssa. Hieno mies.

EDM-artistit ovat ehkä musantekovälineidensä digitaalisuuden johdosta myös netin eturintamassa. Yleistys, joka ei ehkä pidä paikkaansa. Mutta tämä esimerkki vahvistaa tätä yleistystä.

David Guettan biisejä kuunnellaan Spotifyssä aivan helvetin paljon, koska ne ovat hyviä, ja koska David Guetta on maailman kuuluisin DJ. Ainakin top femmassa.

Uuden - tulevaa albumia enteilevän - Lovers on the Sun -sinkun yhteydessä hän on kuitenkin (levy-yhtiönsä ilmeisellä avustuksella) keksinyt mahtavan kikan miten maksimoida biisiensä kuuntelut.

Minulla ei ole tarjota mitään virallista statistiikaa, mutta paristakin lähteestä olen ymmärtänyt, että Spotifyn top-listalle pääseminen on paras tapa päästä ylöspäin top-listalla. ELI SIIS ihmiset käyvät aktiivisesti etsimässä uutta kuunneltavaa Top lists -välilehdeltä, ja näinollen listan kärkisijoille pääsy generoi uutta kuuntelua.

Lista on jaettu kahteen osaan, albumeihin ja biiseihin. Albumilistan kärkeen noustaan nykyään vasta muutaman singlen jälkeen - ja joka tapauksessa hitaammin kuin pariin ensimmäiseen listaviikkoon painottuvalla cd/lataus-myyntilistalla. David Guettan albumi ilmestyy vasta myöhemmin syksyllä, joten Lovers on the Sunilla hänellä ei olisi albumipuolelle edes asiaa.

PAITSI ETTÄ maestro Guetta julkaisi Lovers on the Sunin neljän biisin ep:nä JOLLOIN se noteerataan myös Spotifyn albumipuolella. Ja kun ep:n muut biisit ovat kaksi edeltänyttä ja valtavasti kuuntelua kerännyttä sinkkua Bad ja Shot Me Down sekä aiemmin julkaisematon biisi Blast Off.

Tällä hetkellä Lovers on the Sun on Spotifyn kuunnelluin biisi Suomessa, ja Lovers on the Sun on albumipuolella toisena - edellään vain megasuksee Ed Sheeran.

David Guetta, olette nero. TOKI suosionne perustuu loistaviin biiseihin, mutta siitä ei välineiden tuntemuksesta ole haittaa.

Veikkaan, että tämä toimintamalli yleistyy.

Luin tuossa pari viikkoa sitten nämä kaksi ensimmäistä osaa, kannattaa lukea niistä kirjoittamani teksti, joka on paljon laajempi kuin tämä.

Ekan kahden osan jälkeen olin tosiaan sitä mieltä, että tämä oli parasta mitä olen aikoihin lukenut. Ja niin se tavallaan onkin. Mutta kolmannen osan luettuani olen entistä varmempi siitä, että Murakami kirjoitti 1Q84:stä aivan liian pitkän.

Ja taas toistan saman litanian: Rakastan pitkiä romaaneja ja niiden luomaa turvallisuuden tunnetta, mutta tämä kirja ei puolenvälin jälkeen mennyt hirveästi minnekään.

Siinä vaiheessa oli jo käynyt selväksi, että Murakami leikkii trillerin rakenteella, aikomatta kuitenkaan räjäyttää lopussa juonta auki lukijan silmille. Se oli hyvää ja toimivaa. MUTTA kun kirjan huikean mielikuvitukselliset käänteetkin alkoivat loppua toisen osan jälkipuoliskolla, tuli kolmatta osaa lukiessa vahvasti sellainen olo, että Murakami oli alun perin aikonut jättää tarinan vielä enemmän auki, ja jättää kirjan kahteen osaan.

Tai pikemminkin niin, että hän olisi päätellyt (ja nyt seuraa kuluneiden metaforien kaatopaikka) VÄLTTÄMÄTTÖMÄT tarinalangat, mutta jättänyt paljon langanpäitä repsottamaan.

Hyi helkkari mitä kieltä. Olkoon.

Siitä huolimatta kolmas osakin kulki jouhevasti ja oli nautittava. Jäi silti sellainen fiilis, etten heti ryhdy uusiin Murakameihin, ja toisaalta, että hänen vahvuutensa pääsevät varmaankin paremmin esiin lyhyessä muodossa.

Parempi silti kuin Suuri lammasseikkailu, joka oli tätä ennen ainut Murakamilta lukemani romaani.

EDIT! Unohdin lainaukset eli näytteet. Tässä pari jotka olen tallentanut Kindleen. Ekassa Murakami loistaa Sibelius-tietämyksellään.

He didn’t particularly want to listen to Sibelius – and Sibelius’s concerto wasn’t exactly the right music to listen to at the end of a long day as you soaked in the tub. Perhaps, he mused, Finnish people liked to listen to Sibelius while in a sauna during their long nights. But in a tiny, one-unit bathroom of a two-bedroom condo in Kohinata, Bunkyo Ward, Sibelius’s music was too emotional, too tense.

Principles and logic didn’t give birth to reality. Reality came first, and the principles and logic followed.

Vaihteeksi niinsanottua bisneskirjallisuutta, jota erityisesti lentokenttien kirjakaupoissa löytää non-fiction-kyltin alta.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että laadukkaasta fiktiosta oppii paljon ihan jokaiseen elämän osa-alueeseen liittyen, on välillä mieltäylentävää lukea ajatuksia herättävää kirjallisuutta siitä, miten työpaikat voisivat toimia paremmin.

En ole itse esimies, mutta toimin tietysti ihmisten kanssa, joten tästä kirjasta oli minullekin paljon hyötyä. Laajemmin ajatellen siitä on varmasti hyötyä kenelle tahansa, huolimatta siitä missä asemassa työskentelee, tai työskenteleekö ollenkaan.

Michael Abrashoff oli aiemmin Yhdysvaltain merivoimissa sotilasarvoltaan jotain korkeaa, jota en nyt tähän jaksa suomentaa. Hän joka tapauksessa sai komentaa muutaman vuoden Benfold-nimistä sotalaivaa. Tässä tehtävässään hän sovelsi vanhanaikaiselle US Navylle vieraita, uudenlaisia johtamismetodeja, jotka tekivät Benfoldista laivaston kiitellyimmän aluksen.

Tarina on inspiroiva, vaikka sen oppitunnit ovatkin usein kuultuja - varsinkin jos on lukenut bisneskirjallisuutta aiemmin. Abrashoff huomasi, että hänen kannattaa kuunnella alaisiaan, käyttää vastuuta motivaattorina, opetella delegoimaan (eli välttää "micromanagingia", mikä tarkoittaa että hän yrittäisi pitää kaikkia lankoja käsissään) ja osoittaa kaikille kunnioitusta.

Jos on tutustunut vaikkapa Seth Godinin mainioihin kirjoihin, tai Daniel H. Pinkin mahtavaan Driveen, nämä ovat vanhoja juttuja. MUTTA koska esimerkin voima on arvaamattoman vahva, Abrashoffin kommelluksia US Navyn palveluksessa Benfoldilla ja USA:n puolustusministerin assistenttina on miellyttävää lukea. Okei, hän on jenkkiarmeijan upseeri (tai miksikä laivaston korkea-arvoisia herroja ja rouvia nyt sanotaankaan), mutta hänen otteensa on yllättävänkin humaani. Olisi mielenkiintoista lukea Venäjän laivaston kapteenin bisneskirja, siinä saattaisi olla erilainen ote. Abrashoff on hyvien puolella.

Luettelin tuossa aiemmin Abrashoffin tärkeimmät opit. Niistä ei valtavan pitkää kirjaa saa, ja Abrashoffkin rupeaa pahasti toistamaan itseään sadan sivun jälkeen. Periaatteessa hän on siinä vaiheessa sanonut kaiken sanottavansa, mutta hän maalailee lisäesimerkkien avulla kertauksia jo sanomastaan.

En tiedä onko tämä bisneskirjoja kustannustoimittavien ihmisten mielestä tarpeellista, koska olen törmännyt samaan toistoilmiöön aiemminkin. Ajatellaanko kustantamoissa, että ihmiset lukevat kirjaa hajamielisesti lentokentällä ja ykkösluokan tilavilla istuimilla, jolloin on parempi, että tärkein viesti toistetaan kirjan mittaan monta kertaa?

Toistosta huolimatta minulle tuli sellainen olo, että sain tarpeellisia muistutuksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä työpaikoilla. Tästä on hyvä jatkaa syksyyn. Suosittelen, tietyin tekstissä mainituin varauksin.

En tiedä onko tuo levyn nimi edes oikeata latinaa, mutta bläkkis-latinan taitajana arvelisin tuon tarkoittavan "jumalainen vihollinen".

Olen jo aiemmin nostanut tähän hienoon vanhojen levyjen sarjaani yhden bläkkisklassikon, ja nyt tulee toinen.

Satyriconin toinen ja kolmas levy ovat ylivoimaisesti bändin parhaat teokset - se ensimmäinen (Dark Medieval Times) on jotenkin jo liian raakilemainen, vaikka täytyy sanoa etten ole levyä vuosiin kuullut, minulla kun ei ole ollut sitä cd:nä, vaan cd-r:nä, eikä levyä ole Spotifyssä.

Dark Medieval Times, The Shadowthrone ja Nemesis Divina ovat myös bändin ainoat puhdasveriset black metal -levyt. Uskoisin, että suurimmalle osalle "alan ihmisistä" The Shadowthrone on SE levy, mutta minä valitsin tähän nyt Nemesis Divinan, koska onnistuin löytämään sen (bootleg-) vinyylinä, ja koska pidän siitä ehkä aavistuksen Shadowthronea enemmän.

Satyricon on kaksijäseninen bändi. Satyr hoitaa laulun, synat ja kielisoittimet, Frost rummut. Satyr on kaiketi myös aikamoisen arrogantti mulkku, mutta black metal -bändin keulalla sellaisista ominaisuuksista tuskin on haittaa.

Käsittääkseni Satyr tai Frost eivät ole koskaan olleet niin syvällä "pelissä", että olisivat pelleilleet rasismin tai kirkonpolttamisen kanssa. Ainakin Emperorin ja Darkthronen kanssa he ovat kuitenkin olleet läheisissä väleissä, sillä Nemesis Divinalla soittaa kitaraa jälkimmäisen bändin kitaristi Nocturno Culto. Emperorin Samoth sen sijaan soitti The Shadowthronella.



Nyttemmin Satyriconista on tullut synkkä hard rock -bändi, mutta tällä kolmannella levyllään yhtye on siitä hienossa vaiheessa, että he soittavat vielä melodista black metallia, mutta soundipuolella hommaa on viety jo aavistuksen siistimpään ja ehkä kunnianhimoisempaankin suuntaan.

Lopputulos on selkeästi tuotettu, valtavan jylhä, aina tehokas, tiukasti päähän jäävä kokonaisuus, joka ei muutaman vuoden kuuntelutauonkaan jälkeen ollut menettänyt mitään viehätysvoimastaan. Myös soundi on aivan yhtä ajankohtainen kuin levyn ilmestyessä 1996.

Sain yläasteella kaveriltani Höröltä (kyllä) c-kasettina The Shadowthronen. Se teki vaikutuksen. Sitten kun lukiossa kuulin Nemesis Divinaa, oli tapahtunut samanlainen kasvu kuin yläasteelta lukioon siirryttäessä. Sysipimeä ja ehkä lapsellinenkin epätoivo oli kanavoitunut hallitummaksi tunteenpurkaukseksi.

Levyn kuningatarbiisi on tietysti Mother North, jonka c-osan puoliksi puhuttu pätkä on edelleen korniudessaan paras.

"Sometimes in the dead of the night I mesmerize my soul. Sights and visions, prophecies and horror they all come in one".

Hyytävää.

Olisi mahtavaa omistaa vinyylinä myös The Shadowthrone, MUTTA bändin liideri Satyr omistaa kaikki oikeudet alkuaikojen julkaisuihinsa. Ja hänpä ei ole halunnut niitä myydä. Molempia on aikoinaan tehty vain pienet painokset, ja niiden hintoja voi tarkastella täältä tai täältä. SATOJA EUROJA.

Itse asiassa olen saanut asiasta kahdenlaista tietoa. Pistin kerran Svart-levy-yhtiölle postia, että heidän pitäisi nämä uudelleenjulkaisut tehdä. Sieltä vastattiin, ettei kukaan tiedä minne Moonfogin (levy-yhtiö) oikeudet ovat päätyneet. Kuitenkin, kun ostin tämän epävirallisen Nemesis Divina -kopion, tiesi levyn myynyt alan mies kertoa, että oikeudet ovat Satyrilla, mutta häntä ei halua niitä myydä. Siis edes uudelleenjulkaisulisenssiä.

Tässä vielä Mother Northin video. HUH! Olin unohtanut miten klassinen pätkä tämä on! Tässä on KAIKKI!

Kuka on kiinnostunut toisten ihmisten unista? Ei varmaankaan kukaan, mutta itseäni tämä viimeöinen painajainen jäi vaivaamaan siinä määrin, että on pakko kirjata se muistiin.

Saa tulkita vapaasti. Kunhan muistatte, että unien tulkinta on viihdettä, eikä siitä voi päätellä mitään tulevia tapahtumia.

***

Olen menossa työnantajani SBS Discovery Radion Kotkan toimipisteeseen, jota tuttavallisesti kutsumme Kaakon kulmaksi. En ole paikassa koskaan käynyt, joten unessakin näen vain maaseutua.

Minua tulee vastaan pitkätukkainen SBS:n miestyöntekijä, joka ei ole oikeasti meillä töissä. Tämä rokkarimies näyttää minulle SBS:n toimitilat, joka onkin levykauppa.

Todella kattava levykauppa! Obskuurien genrejen nimiä on liimattu vinyylilaatikoihin. Mahtavaa, pääsen ostoksille! Paikka näyttää hieman Tampereen Swamp Musicilta, mutta se on paljon isompi. Näen joitain henkilökunnan suosittelemia  levyjä hyllyn päällä, ja kiinnostun.

Sitten paikka onkin muuttunut kirjastoksi. Petyn. En halua lainata levyjä. Menen paikan vessaan, joka on kahden sermin takana.

Yhtäkkiä sermin takaa kuuluu puhetta. Istun vessassa, ja sermin takaa joku nörtti selittää, että tämä on tällainen klassinen toimistovessa. Kun hän kurkistaa sermin takaa, lähden nolostuneena pois. Hieman ärtyneenäkin.

Paikka on nyt entistä enemmän virastomainen kirjasto. Menen lasiovesta paikkaan, jossa tapaan tummatukkaisen pikkutytön, joka on pukeutunut kuin punahilkka. Jollain tavalla muutun itsekin pikkulapseksi, mutta olen silti "aikuinen", koska pikkutyttö pyytää että lukisin hänelle sadun.

Alan kertoa satua, mutta tyttö sanookin, että meidän on mentävä "tuhon yliopistoon". Avaamme toisen virastomaisen lasioven, jonka takaa lähtee porraskäytävä alas.

Porraskäytävä ei ole virastomainen, vaan se jostain vanhasta linnasta. Kivinen kierreportaikko. Tyttö puhuu "tuhon yliopistosta", jonne en haluaisi mennä. Otan häntä kädestä kiinni ja yritän viedä hänet takaisin yläkerran virastoon. Sitten portaat katoavat ja tilalle tulee vain alaspäin viettävä kivinen pinta.

Emme kuitenkaan liu'u alaspäin holtittomasti, vaan tasaista hiljaista vauhtia. Pelkään. Alhaalla liu'umme sisään huoneeseen jälleen kerran virastomaisesta ovesta.

Huoneessa on kaksi miestä pöydän takana. Liikumme heitä kohti, enkä voi tehdä mitään. Yritän huutaa, mutta klassiseen painajaistyyliin en pysty. Tyttö pitää kädestäni kiinni enkä päästä irti. En uskalla katsoa mitä hänen huppunsa alla on.

Potkaisen pikkutyttöä päähän. Potkaisen omituisen pitkällä jalallani pöydän takana olevia miehiä päähän. Isku osuu, muttei silti tunnu osuvan.

Sitten herään paniikissa. Menen hetkeksi peiton alle, ja siirryn lähemmäksi omaa armastani.

***

Kirjoitettuna koko painajainen ei tunnu enää niin oudolta, mutta jotenkin tuo TUHON YLIOPISTO ja alaspäin liukumisen tunne oli minussa hyvin vahvana koko aamupäivän.¨

Okei, mä aattelin et mun WOD vois olla 6000 powermetriä .

Mä vedin ylle regular compression outfitin ja maximum softening shoesit.

Ekaks mä tein ultra joggausta kilsan verran, sit vaihdoin power joggingiin, ja siitä 2 x 500m competitive runningiin, AMRAPPIA periaatteessa.

Ajattelin että mun tremendous status goal vois olla tän viikon PB tai PR tän viikon RL Leaguessa, jossa oon siis vaan mä ite.

Lopussa ei meinannu tulla oksu. Mun boxi on maximum natural experience, forest-like surroundings eli FLS.

Sit ku mä pääsin himaan mä power stretchasin mun total leg muscleja ja riisuin mun regular compression outfitin ja maximum softening shoesit. Sit mä power washasin mun maximum woman pleaserin ja total armpitsit.

Ihan kiva WOD. 

Stevie Wonder on ihana ihminen. Aivan käsittämättömän mahtava ihminen. Minussa on vähän misantroopin vikaa, mutta eilen se kaikki suli pariksi tunniksi pois Stevien ja valkoviinin yhteisvaikutuksesta. Ja sellaista kokemusta ei voi rahalla ostaa. Enkä kyllä rahalla lippuja ostanutkaan, ei sillä. Menin pressinilkkinä sisään ilmaiseksi.

Stevie Wonder on minulle tärkeä artisti. Tajusin eilen, että hän on ainoita ihmisiä maailmassa, jotka osaavat tehdä aidosti iloisia, mutta silti koskettavia kappaleita. Aika moni hänen biiseistään on nopeasti tarkasteltuna iloista ja vähän höpsöäkin soulia, mutta silti ne kuunnellessa saavat ihon kananlihalle ja välillä kyyneleitä silmiin.

Toki keikan koskettavuutta nosti sekin, että olin paikalla oman armaani kanssa. Stevie W:stä on muodostunut MEIDÄN artisti, koska molemmat pidämme hänestä paljon. Lopun arvaattekin. KAULAILUA ja yhteislaulua.

Stevie Wonder on sokea, mikäli ei ollut tiedossa. Minusta tuntuu, että hänen sokeudestaan johtuen lava ja yhtyeen esillepano oli jätetty tahallaan hyvin minimalistisiksi. Steve luottaa tietysti lähinnä mustiin muusikoihin (japanilaista sukua oleva kitaristi!), joilla kaikilla oli tummasävyiset asut yllään. Kun sää oli täydellinen, ja ilta-aurinko paistoi yleisön silmiin, ei bändiä edes hirveän hyvin erottanut.

Luulen, että niin maesto Ihme sen on ajatellutkin. Tätä keikkaa tultiin kuuntelemaan ja aistimaan vartalolla.

Stevie Wonder = soul. Hänen tapansa laulaa on juuri sitä, miksi soul-musiikki on niin valtavan hieno asia. Hän ei pelkästään laula ikivihreitä melodioitaan virheettömästi, vaan hän pistää sielunsa peliin. Koin keikalla enemmän kylmiä väreitä kuin viime vuoden keikoilla yhteensä.

Hän ilmoitti heti alussa, että yleisö on "The Stevie Wonder Choir of Helsinki". Yhteislaulua riittikin paljon. Wondermaisen mahtavasti laulatukset eivät olleet mitään "laa la la laa laa", vaan miehille ja naisille oli omat - ainakin minun laulutaidolleni monimutkaisehkot - harmoniat, joita laulettiin tiukasti Wonderin ohjauksessa.

Ei, minusta niitä laulatuksia ei ollut liikaa. Luotan Stevien ohjaukseen tässä asiassa. Niitä oli juuri sopivasti.

Hän piti suurimmat yhteislaulukinkerit vähemmän tunnettujen (kaikki on suhteellista, tuttuja biisejä ne kaikki oli) laulujen yhteyteen, ja ikään kuin roiskaisi reippaasti menemään ilman sen suurempia fiilistelyjä sellaisia biisejä kuin Signed, Sealed, Deliverd tai Isn't She Lovely. Tai I Just Called.

Monenlaista jäi soittamatta, ja Songs In the Key of Lifen olisi voinut vetää vaikka kokonaan, mutta pohjimmaiseksi tunteeksi minulle jäi valtava kiitollisuus siitä, että sain todistaa Stevie Wonderin keikan. Jumalainen ääni, täydellinen bändi, järkyttävän hienoja biisejä.

Tältä keikkojen pitäisi tuntua. Ei mitään ulkokultaista tai ulkoa opittua. Melko varmasti paras keikka jonka tänä vuonna tulen näkemään.

Tämä on taas niitä arvioita, kun yritän vain mahdollisimman monella eri tavalla sanoa, että koin jotain ainutlaatuista. Kiitos Stevie.

Sia Furler eli Sia. SIANTAPPOASE. Freestyle.

Sia on säveltänyt helkkaristi biisejä muille, laulanut (ja säveltänyt) unohtumattomasti David Guettan Titaniumin megahitiksi, mutta myös julkaissut muutaman soololevyn. Erityisesti hänen aiemmasta tuotannostaan rakastan Breathe Me -biisiä, joka herkistää aina.

Nyt taitaa kuitenkin olla aina, että Siasta tulee myös soolona megatähti. Elastic Heart ja varsinkin Chandelier ovat nimittäin sen kokoisia hittejä, että Sia voi halutessaan paistatella myös omalla naamallaan tähteyden shampanjasateessa.

1000 Forms of Fear on samaan aikaan mahtava ja vaillinainen levy.

Mahtava se on sikäli, että Sia osaa kirjoittaa aivan julmetunsaatanantajuttoman kovia pop-LEKOJA, ja laulaa ne jumalaisen kauniisti hyvin tunnistettavalla äänellään. Ei voi paljoa enempää vaatia, eihän?

Samaan aikaan en oikein tiedä kuka Sia on, enkä henkilökohtaisen oloisista teksteistä huolimatta saa hänestä otetta. Pop-KYNÄILIJÄNÄ hän työstää julmetun takuuvarmaa hittiä toisensa perään, mutta levy ei tunnu kokonaisuudelta.

Ja nyt joku älähtää etteivät LEVYT enää kiinnosta ketään. Mutta kun olen viime päivät kuunnellut David Bowien Ziggy Stardust -levyä ja Bob Dylanin Slow Train Comingia ja Ed Sheeranin X:ää jotka OVAT kokonaisia levyjä, niin Sian tuhat pelon ilmenemismuotoa eivät vain kouraise niin syvältä.

MUTTA jos odotat levyltä koskettavia ja ISOJA balladeja ja hienoa sävellystyötä, tämä voi hyvinkin olla paras levy mitä on aikoihin julkaistu. Minulle se ei ihan riitä.

Oikeasti tässä ei silti ole yhtään huonoa biisiä. Huippukohtia jos lähtee metsästämään, niin Chandelier, Straigth for the Knife, Free the Animal ja Dressed in Black aiheuttavat kaikki aitoja #KYLMIKSET-reaktioita.

Olette varmasti miettineet otsikon kysymystä joskus. Pitbull on armoitettu hittikynä, joka nauttii Suomessakin vankasta kansansuosiosta - eikä suotta, sillä hänen biisinsä soivat päässä tästä ikuisuuteen.

Miehen akilleen kantapää löytyy kuitenkin rap-osuuksien sanoituspuolesta. Olen koonnut tähän niistä muutamia, sitten kääntänyt ne Google Translatella suomeksi, sitten kääntänyt käännöksen taas englanniksi, sitten kääntänyt käännöksen käännöksen taas suomeksi.

Näin pääsemme kurkistamaan 'Bullin pään sisään.

Ensin Give Me Everythingin alkuhöpinät.

Emme toimi?
Niin varmaan! Valokuva Kodak
Tai vielä parempaa, mene Times Square
Ota kuva minusta Kodak
Otti elämäni negatiivisesta positiiviseen
Haluan vain y'all tietää, että
Ja tänä yönä, Nautitaan elämästä
Pitbull, Nayer, Ne-Yo
aivan oikein

Sitten tämän hetken hitin eli Wild Wild Loven ensimmäisen säkeistön jälkipuolisko. Tässä kohtaa selviää, että Pitbull on itse asiassa yllättävän lähellä A.W. Yrjänän tekstitysmaailmaa.

Sain sen rakkaudesta luonnonvaraisten
Kiva olla villi likainen ikävä outoa, joo sanoin sen
Teen menetät sydämen ja mielen samalla
Älä usko minua, varmaan se
Olen pakkomielle, että villi rakkaus varmasti
Vaikka se saalis kaksikymmentäkaksi
Se on lahja ja kirous varmasti
Mutta vauva tiedät, että rakastat sitä liian, siksi

Ja sitten vielä Rain Over Me:n ensimmäisen säkeistön jälkipuolisko. Naisista on puhe. Mutta millaisista naisista!

Opeta minua vauva, tai vielä parempaa,
Kummajainen me vauva, kyllä, kyllä
Olen Freaky vauva, I'mma varmista, että persikka tuntuu ruhtinaalliset vauva
No bullshit broads, pidän naisista seksikäs, tyylikäs, nenäkäs
Tehokas kyllä​​, he rakastavat saada vähän ilkeä, OW
Tämä ei ole peli näet, voit syyttää minua
Dale muñequita, Abre AHI, ja anna sen sataa minut

Disclaimer: Minulla ei tietääkseni ole mitään kuolemaan johtavaa sairautta eikä minulla ole koskaan ollut itsemurha-ajatuksia. Mietin tätä asiaa ihan muuten vain.

Minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi? Siis niin, että sinne mahdollisesti saapuvat surijat kuuntelisivat sen, ja sitä kuunnellessaan kenties ajattelisivat sinua?

En tiedä miettivätkö normaalit ihmiset tällaisia, mutta me musiikkiautistit olemme pohtineet tätä asiaa moneen kertaan.

Arviolta 18-19-vuotiaana muistan ainakin käyneeni kavereiden kanssa yhden keskustelun tästä. Silloin taisin sanoa mielikuvituksettomasti Metallican Fade To Blackin. Joku mainitsi Pearl Jamin Nothingmanin, joku toinen muistaakseni saman yhtyeen Blackin.

Fade To Black... olipa tyhmä valinta! Siinä mietitään itsensä tappamista tai jotain muuta yhtä synkkää. Tarkoitukseni on kuolla vanhana ja ainakin kohtalaisen tyytyväisenä itseeni ja elämääni. En halua, että MAHDOLLISET surijat joutuvat kuuntelemaan James Hetfieldin suoraan sanottuna kornihkoa tekstiä.

Ei.

Minä haluan, että hautajaisissani kuunnellaan Frank Sinatran My Way.

Totta helvetissä se on kliseinen valinta, mutta ei siinä vaiheessa pidä miettiä jonkun indie-talebanin miellyttämistä obskuurilla valinnalla. Ei. Ol' Blue Eyesin (tai Paul Ankan sanoittama se taitaa olla) biisissä on sellaista tunnelmaa, jonka tahtiin on hyvä lähteä. Sitä paitsi äitini tykkäsi kuunnella tätä biisiä elämänsä viimeisinä vuosina, joten biisillä on minulle myös haikeankatkeraa muistoarvoa.

Minusta Suomessa hautajaisista yritetään liian usein tehdä musertavan surun juhla. TOKI se pistää itkettämään kun läheinen kuolee, mutta tärkeää olisi tällaisessa tilaisuudessa pystyä kunnioittamaan hänen elämäänsä - iloita siitä kaikesta mitä vainaja on tehnyt.

Toisaalta, onko hautajaisbiisin miettiminen narsistin viimeinen kosto? Ajattelevatko hautajaisissani olevat ihmiset Sinatran kaunista ääntä kuunnellessaan, että minun piti vielä tämäkin biisi päästä päättämään. Voitaisiinko nyt vaikka kuunnella Fade To Black tai jotain virsiä?

Mikä biisi sinun hautajaisissasi soi?

Näihin kuviin ja tunnelmiin kyseisin biisin sanoituksen viimeinen säkeistö. Komeasti vetää Frank.

For what is a man, what has he got?If not himself, then he has naught.To say the things he truly feels;And not the words of one who kneels.The record shows I took the blows -And did it my way!

KYLLÄ! Kirjojen vertaissuosittelu - siis kaverilta, blogista, Twitteristä, kadulta tai mistä lie bongattu suositus josta otat ONKEESI - on parasta mitä voi olla. Varmasti 1Q84:sta kirjoitetut kritiikit ovat asiantuntevia, mutta vain Facebookissa saatu suositus (kiitos Miikka) sai minut tarttumaan tähän Murakamin kirjaan.

Olin jostain syystä (ehkä nimi...) kuvitellut, että tämä on jotenkin vaikea ja ärsyttävä kirja. Ns. vaikeat kirjat eivät sinänsä pelota minua, mutta kun ainut lukemani romaani-Murakami (Suuri lammasseikkailu) ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, en tuntenut suurta himoa ryhtyä taklaamaan tällaista jättiläistä.

Mutta mitä vielä - ei 1Q84 ole VAIKEA kirja. Siinä on uskomattoman hieno juoni ja sen kirjoittajalla on valtavan hieno mielikuvitus, mutta kirjoitustyyli on jouhevaa ja Murakamille (tai stereotyyppiselle japanilaiselle) tyypillisesti karun tyylikästä. Kirja on myös pitkä, mutta se on minulle enemmänkin houkutin kuin karkote. Tässä käsitellyt kaksi ensimmäistä osaa vievät 623 sivua, ja kolmas osa (jota aloitin lukemaan viime yönä) vielä 455 lisää.

Tämä kirja on todella, TODELLA hyvä. Meinasin kirjoittaa, että "paras mitä olen hetkeen lukenut", mutta sitten muistin, että olen lukenut vuoden sisään mm. Madame Bovaryn, Blood Meridianin, Dunen, Ghost Writerin, Everything Is Illuminatedin, Goldfinchin, White Teethin ja monta muuta vähän huonompaa kirjaa. Joten en halua sanoa, että tämä olisi niistä paras, mutta äärimmäisen hieno kirja joka tapauksessa.

Kipuilen usein näiden käännösten kanssa. Minulle vakuuteltiin, että Murakami on käännättänyt tämän englanniksi tiiviissä yhteistyössä kääntäjän kanssa. Hyvä niin. Kieli tavoitti uskoakseni sen, mitä Murakamin pään sisältä on vuotanut. Kaikesta näkee, että hän toteuttaa What Do I Talk About When I Talk About Runningissa kertomiaan kirjoitusmetodeja (ja joita hän heijastelee myös 1Q84:n Tengo-hahmossa): Ankaraa työtä, jossa lausetta työstetään niin kauan kuin se on valmis.

Jossain vaiheessa hieman ärsyynnyin kirjan ylikorostetusta japanilaisuudesta. Tai en minä tiedä, ei kai se japanilaisille sitten ole YLIkorostettua. Ehkä tämä on heille jonkinlainen tärkeä kollektiivinen peili, josta voivat itseään tarkastella - huikean tarinan ohella. Joka tapauksessa minusta Murakami alleviivaa ajoittain liikaa päähenkilöidensä Tengon ja Aomamen idioottimaisuuteen asti ehdotonta luonnetta ja pyrkimystä yksinkertaisiin mutta laadukkaisiin raaka-aineisiin niin elämässä, kirjallisuudessa kuin ruoanlaitossa.

1Q84 on siitä nerokas, että se kertoo tarinan kirjasta, joka kertoo fantasian elementtejä sisältävistä tapahtumista, mutta ei selitä tai analysoi itseään mitenkään. Ja samalla myöskään 1Q84 ei pyri selittämään itseään liikaa.

Liikaa spoilaamatta (ja nyt olisi mahtava keskustella jonkun kanssa joka on lukenut kirjan) voi kysyä, tutkiiko Murakami esimerkiksi sitä, miten lasten seksuaalista hyväksikäyttöä voi esittää tavalla, joka "selittää itsensä hyväksi" - eli tavallaan ohjaa ihmisten mieliä ajattelemaan raja-arvoja, joissa lasten hyväksikäyttö olisi ok.

Toisaalta Murakami myös tutkii tappamisen "oikeutusta". Milloin lukijasta tuntuu, että ihmisen tappaminen on vain ja ainoastaan oikein? Kumpi on parempi, hyväksikäyttäjä vai hyväksikäyttäjän tappaja? Miksi poliisia ei edes haluta sotkea asiaan?

Mahtavinta kirjassa on ehkä juuri tuo mainitsemani epävarmuus. Vaikka kirjalla mitä suurimmassa määrin on JUONI, kirjailija ei yritä ohjata sitä tiukkoihin kaarteisiin ja huikeaan loppukiitoon, vaan antaa lukijan uppoutua maailmaan, jossa juonen käänteet eivät välttämättä ohjaa tarinaa kohti loppua, vaan ovat aidosti arvaamattomia, kuten maailma (tai vaihtoehtoinen todellisuus) "oikeastikin".

Aloitin tosiaan viime yönä kirjan kolmannen osan. Kaikkia kolmea osaa myytiin käsittääkseni Japanissa yli miljoona kappaletta, joten ainakin siellä lukijat ottivat tarinan omakseen. Mahtavaa, että tällaisesta todella HÄMÄRÄSTÄ tarinasta tulee yhdelle kansalle noin tärkeä. Sofi Oksasen Puhdistus olisi varmaankin hyvä vertailukohta Suomesta.

Ennen kuin jatkan kirjan lukemista, avaan vielä kirjan tapahtumia hieman, houkutellakseni KAIKKI lukemaan tämän - ja sitten keskustelemaan lukemastaan kanssani.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Aomame on jumppamaikka, joka on kehittänyt huomaamattoman tavan tappaa ihmisiä jääpiikillä. Hän tappaa rahasta miehiä, jotka ovat kohdelleet naisia kaltoin.

Tengo on osa-aikainen matematiikanopettaja joka tahtoo kirjailijaksi. Tengon tuttu kustannustoimittaja pyytää häntä kirjoittamaan uudestaan kirjoituskilpailuun lähetetyn kömpelön mutta kiehtovan tarinan "Air Chrysalis", jonka on kirjoittanut 17-vuotias tyttö, Fuka-Eri. "Air Chrysalis" kertoo vuohen sisältä ilmestyvistä pienistä ihmisistä,  Little People, jotka opettavat Fuka-Eriä tekemään "air chrysalisin" (jonka kai voisi kääntää tällaiseksi koteloksi joita perhoset kutovat, mutta joka on siis tehty ilmasta).

Air Chrysalisin tarina paljastuu todeksi. Fuka-Eri on karannut kymmenvuotiaana isänsä perustamasta uskonlahkosta.

En viitsi paljastaa enempää. LUKEKAA! Suosittelen erittäin lämpimästi.