Hah, luulitte varmaan että tämä visa tulisi vasta kuun viimeisenä päivänä. No way jose. Tässä se on. Ilkeän laaja-alaisena mutta toisaalta usein pääteltävissä olevana. Naattikaa.

Kun Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ilmestyi, olin jotenkin hirveän innoissani esittelytekstin luettuani. Aavistuksen surrealistinen romaani suomalaisuudesta! Itse kirja oli lopulta pettymys, koska Nousiainen ei ollut osannut päättää yrittääkö tehdä kirjasta loppuun asti riittävän hullun, vai sittenkin vain sovinnaisella tavalla hullun, sanomaltaan hymyilevää nyökkäilyä aiheuttavan Hesarin kirjallisuuspalkinnosta kisaavan romaanin.

Tämä on kaikki mitä kirjasta on jäänyt mieleeni, joten älkää tehkö tästä esipuhearviosta liian syviä johtopäätöksiä, halusin vain tarjota hieman kontekstia Juurihoitoon.

Sen jälkeen Nousiaisesta tuli viihdyttävä TV-hahmo, jonka ruutupreesens on sopiva sekoitus boheemia äidinkielenopettajaa ja Dressmanin mallia. Tämä saattaa kuulostaa vittuilulta, mutta oikeasti diggasin hänestä Hyvissä ja huonoissa uutisissa.

Koska olen kuitenkin isänmaallinen ihminen, ja siirtynyt viime aikoina käyttämään Elisa Kirjaa Kindlen rinnalla, päätin tarttua tähän Nousiaisen tuoreimpaan romaaniin, koska sitä kehuttiin Twitterissä, ja koska Elisa Kirja lähetti pyytämättä mainossähköpostin, jossa kirjan hinnaksi ilmoitettiin 3,90€, joka veroineen oli miellyttävän alhainen hinta. (Knausgårdin Taisteluni osat 3-6 on vielä lukematta ja ne ovat Elisa Kirjassa 5€/kpl joten luen parhaillaan kolmososaa. Ihanaa.)

Juurihoito on romaani perheestä ja isäsuhteesta. Masentavinta kirjassa on sen nimi, joka tietysti viittaa hammaslääketieteellisen toimenpiteen lisäksi ihmisen juuriin ja niiden hoitamiseen. Luulin ensin, että kirjailija jotenkin vitsailee näin kansanopiston kirjoittajakurssia muistuttavalla analogialla, mutta ei, totta se on.

Liian ajateltua. Paperinmakuista.

Kirjan kieli käy minusta liian lähellä Hotakaista napakkuudessaan ja arkisista asioista näppäriä totuuksia etsivässä tyylissään. Hotakaiseen ei tietenkään ylletä, joten ehkä paljaampi ja neutraalimpi tyyli olisi toiminut paremmin.

Kirja kertoo Pekasta, joka ei tiedä isästään juuri mitään. Hän ei myöskään tiedä hammashoidosta juuri mitään, ja tarvitsee siksi kipeästi JUURIHOITOA. Kuinka ollakaan hammaslääkäri on aivan samannäköinen kuin hän, ja Pekka tajuaa että hänellä ja jäykällä hammaslääkärillä on pakko olla sama isä.

Pekka on töissä mainostoimistossa, kuten käsittääkseni Nousiainenkin on joskus ollut. Toivoisin, että entiset copywriterit eivät käyttäisi enää kirjoissaan mainostoimistoa esimerkkinä abstraktista ja kummallisesta "epätyöpaikasta". Kansan syvillä riveillä ei ole mitään mielipidettä mainostoimistotyöstä, keksikää uusi nykyajan metafora.

Joka tapauksessa Pekka ja hammaslääkäri Esko lähtevät etsimään isäänsä Lieksasta, Södertäljestä, Thaimaasta ja Australiasta. Matkan varrella he löytävät sisaruksia, MUTTA ENNEN KAIKKEA ITSENSÄ.

Kuten saatoitte arvata.

Tämä kirja on minusta pätevä. Se näyttää suunnitelmana hyvältä, siinä on johdonmukainen ja ajateltu rakenne, yltiöilmiselvää subtekstiä ja opetus.

Mutta siitä puuttuu magia. Tai sitten se on liha. Väsynyttä vertausta käyttääkseni liha luiden ympäriltä. Kirja ei oikein koskaan lähde lentoon, vaan se tuntuu uskollisesti toteutetulta suunnitelmalta, joka lopulta oli parempi suunnitelmana, ei romaanimuodossa.

Henkilöt ovat enemmän ideoita kuin henkilöitä. Missään vaiheessa minulle ei tullut sellainen olo, että nämä ihmiset olisivat isättömiä. Että heidän sieluaan raastaa isättömyyden tunne. Että he ovat orpoja tässä maailmassa, sirpaleisia ja onnettomia.

Ehkä olisin kaivannut jotain hiukan raskaampaa. Ei ollut tästä kirjasta vastusta marraskuulle. Enemmän pitkän junamatkan kirjoja kuin hengen ravintoa kaamokseen.

Jos kuitenkin kiinnostuit kirjasta ja haluat sen ostaa, tilaa se tämän linkin kautta Suomalainen.comista niin pistävät minulle pienen komission. 

Oijoi, The Crown.

The Crown.

Oh, The Crown.

Enpä olisi uskonut, että sarja Englannin kuningattaresta voisi olla näin mielenkiintoinen. En ole varsinaisesti kuninkaallisten fani, ja kyseinen instituutio kaikissa olomuodoissaan tuntuu vain elähtäneeltä ja turhalta.

Tämä sarja ei varsinaisesti muuta mielipidettäni asiasta, mutta kuningatar Elisabet II:n (siis hän joka edelleen kansainyhteisöä hallitsee) valtakauden varhaisvaiheisiin 1950-luvulla keskittyvä sarja avaa kyllä uusia ajatusuria kuninkaallisuuteen ja koko monarkian ideaan.

The Crown on aivan käsittämättömän laadukas sarja. Usein katsomisprosessiin liittyi "voi helvetti tää on hieno" -tyyppistä huokailua. Sarjan näkökulmaa en ole koskaan aiemmin televisiossa nähnyt, vaikka tarina periaatteessa onkin samaa juonittelua, ihmissuhteita ja politiikkaa kuin vaikkapa House of Cardsissa.

Mutta yhdistettynä tuoreeseen näkökulmaan, historiallisiin tapahtumiin, hienoon kirjoittamiseen ja laadukkaaseen näyttelijäntyöhön voin puhua kymmenen parhaan koskaan näkemäni sarjan joukkoon kuuluvasta tapauksesta.

Sarjan hienovarainen ja lempeän älykäs tyyli seuraa päähenkilöidensä maailmaa viehättävästi. Miten paljon sellaista joutuu monarkki ottamaan huomioon, jota hyperindividualistinen valkoinen sosiaalidemokratiassa elävä hetero ei koskaan tule ajatelleeksikaan. Miten kaukana hän on alamaisistaan, ja miten tietoinen hän on etäisyyden tarpeellisuudesta valtansa sinetöijänä.

Saatoin myös hieman ihastua Claire Foyn esittämään kuningattareen. Niin herkkä ja vakava! Niin valtava paino harteilla! Miten macho-Philip ei tajua?????

Toisen maailmansodan jälkeen Isolta-Britannialta oli kuohittu imperialismin ajan valta pois. Murenevan entisen suurvallan fasadia piti pystyssä pääministeriksi uudelleen valittu Winston Churchill, jota John Lithgow esittää suorastaan herkutellen - joskus lipsuen Kolmas kivi auringosta -hahmonsa puolelle.

Miten nyt vielä osaisin kertoa miksi tämä on niin hieno sarja... taisin jo mainita, että kaikki tukee kaikkea. Kaikki on hienostunutta. Hovin juonittelu on kylmää. Upporikas monarkki ei ole kovin läheinen lapsilleen. Kruunun ja valtion etu tulee ensin, ihmissuhteet vasta sitten. Sarjaan uppoutuessaan saattaa hetkeksi ymmärtää mitä tämä ihminen (maailman pisimpään hallinnut monarkki, muuten) on kuningattaruutensa ensitaipaleella ajatellut, tai joutunut käymään läpi.

Monarkin elämä on eristäytynyttä. Autot liukuvat portista ulos ja toisesta sisään. Balmoralin linnan mailla on tilaa ratsastaa, mutta muita ihmisiä siellä ei näe.

Toisaalta hätkähdyttää, miten vähän kuningattarella on valtaa elämäänsä. "Yksityissihteeri" valitaan talon puolesta, koska joku hierarkian sisälle kehittynyt hierarkia näin vaatii. Hallitus hyväksyy kruunajaispäivän ja kuningaspuolison harrastukset.

Ehkä koskettavin hetki sarjassa oli se, kun Elisabetin isä, kuningas Yrjö saa kruunun veljeltään, joka päätti luopua siitä voidakseen mennä naimisiin rakastamansa eronneen naisen kanssa. Yrjö itki tyttärensä kohtaloa, joka 10-vuotiaana saa yllättäen tietää olevansa kruununperijä. On leppoisaa elellä kuninkaallisessa suvussa kun sinulla ei ole velvollisuuksia. Rahaa ja puitteita riittää, duunia ei. Mutta hallitsijan koko elämä on omistettu kruunulle - ensimmäisen kauden lopussa on jopa epäselvää pystyykö kuningatar ylläpitämään parisuhdetta. Historiaa tunteville ei pääse syntymään cliffhangeria.

Palvon. Rakastan.

The Fall on Allan Cubittin kirjoittama ja ohjaama tv-sarja, joka kertoo Belfastissa asuvasta sadistisesta sarjamurhaajasta ja häntä Lontoosta asti jahtaamaan matkustaneesta etsivästä.

Tämä arvostelu keskittyy sarjan kolmanteen kauteen joka esitettiin BBC:llä pari kuukautta sitten, ja joka on myös saatavilla Netflixistä (oudosti tittelillä Netflix Original, vaikka sarja on tosiaan BBC:n tuottama ja se on esitetty myös televisiossa).

Lupasin jo tuossa, että tämä arvostelu keskittyy kolmanteen kauteen, mutta sanon kuitenkin sen verran, että ensimmäiset kaksi kautta ovat mielestäni loistavaa televisiota, viisi tähteä viidestä, suosittelisin kelle tahansa.

Siksi tämä kolmoskausi olikin melkoinen pettymys.

Kaksi ensimmäistä kautta oli rakennettu ensin kaksoiselämää elävän sarjamurhaaja-perheenisä Paul Spectorin ja häntä jahtaavan Stella Gibsonin esittelyyn, ja sitten hiljalleen kiristyvään verkkoon joka lopulta päättyy onnistuneeseen kiinniottoon. Tai ainakin kiinniottoon.

** Tästä eteenpäin spoilereita **

Kolmas kausi oli siis jo lähtökohtaisesti ongelmallinen. Suosittua tv-sarjaa halutaan jatkaa, vaikka sen tarina on jo loppu.

Tavallaan sarjan kolmas kausi oli johdonmukainen erilaisuudessaan. Murhaajajahti oli vaihtunut jälkipuintiin. Ikävä kyllä kaikki kauden kuuden jakson aikana nähdyt tapahtumat olisi voitu tiivistää yhteen pidempään jaksoon. Tarinaa ei kerta kaikkiaan ollut enää kerrottavaksi!

Toisaalta tämä kausi oli välitila, jonka tarkoituksena on pohjustaa Stella Gibsoniin (jota Gillian Anderson muuten näyttelee loistavasti) keskittyvää neljättä kautta - tai kokonaan omaa sarjaa.

Kausi sortui selitetlyyn murhamies Spectorin persoonan kohdalla. Kaksi ensimmäistä kautta oli jo antanut kuvan miehen häiriintyneisyydestä, lapsuuden traumojen lisäkaivelu oli vain mässäilyä likaisilla yksityiskohdilla.

Jos olet lukenut tähän asti tuon spoilerivaroituksen jälkeen, uskallan pelata avoimin kortein: Ensin 5 jaksoa menee ilman että tapahtuu yhtään mitään, ja sitten tapahtuu kaikki! Ihan tyhjäkäyntiä koko muu kausi - rakenneltiin teemoja oikeussalidraamasta, Spectorin persoonasta (sairaanhoitaja rakastui heti traagiseen hahmoon), koko syytteen hylkäämisestä teknisiin seikkoihin ja teinitytön hajoamiseen. Sitten Gibsonin hoito löytää johtolankoja vanhasta jutusta, Spector sekoaa ja pieksee Gibsonin ja tekee lopulta vähän muutakin.

Sarjoja ei pitäisi jatkaa väkisin. Miksei suoraan spin off Stellasta, vaikka sitten samalla nimellä? Tämä oli venytetty aftermath-jakso. Ei jatkoon.

Seuraava tv-sarja josta blogiin kirjoitan on mitä luultavimmin The Crown, joka on neljän jakson perusteella aivan valtavan hieno. Suosittelen jo ennen tulevaa arviotani. Hienointa telkkua hetkeen.

Ehkä 7-8 vuotta sitten (vasta) luin ensimmäisen DeLilloni. Underworld oli valtava kokemus, ja  palvon intohimoisesti myös White Noisea, melko paljon Cosmopolista ja jonkin verran Falling Maniakin. Myös edellinen romaani Point Omega (arvostelu linkin takana) antoi pienuudessaan paljon. Oikeastaan vain Libra oli pieni pettymys (arvostelu linkin takana).

Zero K on sukua Point Omegalle niukkuudessaan. Voisi kai snobbailevasti puhua "myöhäiskauden DeLillosta". Tosin kuka tietää onko tämä vasta keskikautta. En siis lähde keulimaan, sovitaan etten määritellyt näitä kahta romaania miksikään kaudeksi.

Ihastuin DeLillossa alun perin hänen kielenkäyttöönsä. Tuntuu, että se pelkästään on täysin riittävä syy lukea hänen kirjojaan, vaikka hän sisältö sinänsä olisi kuinka ohutta. Niin ei Zero K:n tapauksessa todellakaan ole, mutta melkein joka aukeamalla joku lause on niin hienosti laitettu, että ajattelen sen hienoutta vähintään yhtä paljon kuin käsillä olevaa tarinaa.

Tästä todisteena DeLillon kirjoista jää aina omalla mittapuullani ennätysmäärä muistiinpanoja Kindle Highlightsiin. Zero K:n saldo on 28 tallennettua lainausta. Lainaukset ovat joskus syvällisiä, mutta useimmiten syvällisiä, nerokkaita ja hauskoja. Kuten tässä esimerkissä, jossa Zero K:n päähenkilö muistelee epätoivoista räpistelyään kohti intellektuellin teinin roolia:

I wanted to read Gombrowicz in Polish. I didn’t know a word of Polish. I only knew the writer’s name and kept repeating it silently and otherwise. Witold Gombrowicz. I wanted to read him in the original. The phrase appealed to me. Read him in the original. Madeline and I at dinner, there we are, some kind of muggy stew in cereal bowls, I’m fourteen or fifteen and keep repeating the name softly, Gombrowicz, Witold Gombrowicz, seeing it spelled out in my head and saying it, first name and last—how could you not love it—until my mother elevates her gaze from the bowl and delivers a steely whisper, Enough.

Ehkä DeLillosta on tullut yksi suosikkikirjailijoistani, koska hän on saanut minut fanittamaan kieltä. True Detectiven 1. kaudella kun Matthew McEnedesyritäkirjoittaa pitää monologejaan, minä hihkun sohvalla, että "vittu mitä kirjoittamista"! Tai DFW venyttelee kielellisiä muskeleitaan. No, ei anneta tämän valua esimerkkiluetteloksi, DeLillostahan tässä oli puhe.

Zero K kertoo kolmikymppisestä miehestä, jonka rikas ja etäinen isä on rahoittanut jossain entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevaa laitosta, joka syväjäädyttää ihmisiä odottamaan tulevaisuuden teknologista kehitystä.

Jotkut - kuten päähenkilö Jeffin isän uusi vaimo Artis - jäädytetään koska he ovat kuolemansairaita, ja toivovat tulevaisuuden lääketieteen joskus parantavan heidät. Jotkut jäädytetään terveinä, omasta halustaan. Jeffin isä Ross kuuluu tähän joukkoon. Hän ei halua elää ilman Artisia.

DeLillon kerronta on vähäeleistä ja teemat kerroksellisia, mutta Point Omegaan verrattuna Zero K:n tarina on yllättävänkin selkeä, vaikkakin kauniin paljas. Kirjaa lukiessa mietin, että aivan kuin Zero K tapahtuisi merkittävien tapahtumien LIEPEILLÄ, mutta itse kirjaan on valikoitunut vähemmän ilmeisiä, mutta silti paljon puhuvia tapahtumia.

En nyt osannut selittää tätä yhtään niin kuin sen ajattelin, mutta olkoon.

Kirja käsittelee tietysti kuolemaa. Kuolemattomuus on ihmisen ikuinen haave, ja tässä se saavutaan jäätymällä säiliöön keskelä ei-mitään. Jeff ei voi ymmärtää isänsä ratkaisua, mutta ei oikein osaa olla surullinen.

DeLillo käsittelee myös mobiililaitteita ja erityisesti kosketusnäyttöjä, joita tölvitään monessa kohdin. Se taitaa itse asiassa liittyä kirjan teemaan laajemminkin. Onko meistä tulossa virtuaalisia niin kuin syväjäädytetyistä joiden aivotoiminta säilötään kehojen ulkopuolelle? Ovatko laitteet syväjäädyttäneet meidät?

“Those of you who will return to the surface. Haven’t you felt it? The loss of autonomy. The sense of being virtualized. The devices you use, the ones you carry everywhere, room to room, minute to minute, inescapably. Do you ever feel unfleshed? All the coded impulses you depend on to guide you. All the sensors in the room that are watching you, listening to you, tracking your habits, measuring your capabilities. All the linked data designed to incorporate you into the megadata. Is there something that makes you uneasy? Do you think about the technovirus, all systems down, global implosion? Or is it more personal? Do you feel steeped in some horrific digital panic that’s everywhere and nowhere?”

Koska tämä on DeLillon kirja, lukukokemus on yhtä merkitystasojen tunnustelua. Onko Jeffin kokema etäisyys isäänsä sama, kuin jos koko ukko olisi jäässä maan alla? Miksi Ross-isä sijoittaa valtavasti rahaa siihen, että hän kuolee (herätäkseen ehkä joskus)? Jeff taas ei suostu ottamaan Rossin perintöä tai tämän tarjoamia työpaikkoja. Jeff käy oudossa ja modernissa "epätyössä", eettisyystarkastaja jossain pikkuyliopistossa. Suomennos omani, en jaksa nyt tarkistaa mikä se titteli oli englanniksi.

Tämä ei ollut DeLillon kolmen parhaan kirjan joukossa, lähinnä ehkä siksi että syväjäädyttämiseen ladatut merkitykset törmäsivät kirjan toisella jaksolla seinään, kun Jeff vehtasi epäonnistuneesti Emma-nimisen yksinhuoltajan kanssa. Emman poika oli mahtavalla DeLillo-huumorilla rakennettu ukrainalainen, joka vetäytyi ja kieltäytyi hiljalleen kaikista elämään liittyvistä asioista - hieman kuten sydäjäädytyksessä, tietysti. Ehkä Emman ja poikansa suhde vertautuu Ross-isään ja Artis-vaimoonsa, joiden väliin Jeff ei millään pääse.

Tosiaan, vaikka tämä nyt ei ollut parasta DeLilloa, niin tällaisista kirjoista minä pidän. Symbolinen, kielellisesti loistava, omalla vaikealla tavallaan hauska ja taatusti palkitseva kirja.

“But in simple human terms, the man believes that he can’t live without the woman.” “Then you are the one to tell him that what remains is worth a change of mind and heart.” “What is it that remains? Investment strategies?” “The son remains.” “That won’t work,” I said. “The son and what he might do to keep the father intact in the big bad world.”

Jos haluat tilata kirjan Suomalainen.comista, käytä ihmeessä tätä linkkiä niin saan pienen komission. Suosittelen tätä esimerkiksi isälle, joka pitää Reino Lehväslaihon sotakirjoista. Tämä oli huumoria, tuo isä tuskin pitäisi tästä. Tai mistä minä tiedän, kokeile.