Ehkä 7-8 vuotta sitten (vasta) luin ensimmäisen DeLilloni. Underworld oli valtava kokemus, ja palvon intohimoisesti myös White Noisea, melko paljon Cosmopolista ja jonkin verran Falling Maniakin. Myös edellinen romaani Point Omega (arvostelu linkin takana) antoi pienuudessaan paljon. Oikeastaan vain Libra oli pieni pettymys (arvostelu linkin takana).
Zero K on sukua Point Omegalle niukkuudessaan. Voisi kai snobbailevasti puhua "myöhäiskauden DeLillosta". Tosin kuka tietää onko tämä vasta keskikautta. En siis lähde keulimaan, sovitaan etten määritellyt näitä kahta romaania miksikään kaudeksi.
Ihastuin DeLillossa alun perin hänen kielenkäyttöönsä. Tuntuu, että se pelkästään on täysin riittävä syy lukea hänen kirjojaan, vaikka hän sisältö sinänsä olisi kuinka ohutta. Niin ei Zero K:n tapauksessa todellakaan ole, mutta melkein joka aukeamalla joku lause on niin hienosti laitettu, että ajattelen sen hienoutta vähintään yhtä paljon kuin käsillä olevaa tarinaa.
Tästä todisteena DeLillon kirjoista jää aina omalla mittapuullani ennätysmäärä muistiinpanoja Kindle Highlightsiin. Zero K:n saldo on 28 tallennettua lainausta. Lainaukset ovat joskus syvällisiä, mutta useimmiten syvällisiä, nerokkaita ja hauskoja. Kuten tässä esimerkissä, jossa Zero K:n päähenkilö muistelee epätoivoista räpistelyään kohti intellektuellin teinin roolia:
I wanted to read Gombrowicz in Polish. I didn’t know a word of Polish. I only knew the writer’s name and kept repeating it silently and otherwise. Witold Gombrowicz. I wanted to read him in the original. The phrase appealed to me. Read him in the original. Madeline and I at dinner, there we are, some kind of muggy stew in cereal bowls, I’m fourteen or fifteen and keep repeating the name softly, Gombrowicz, Witold Gombrowicz, seeing it spelled out in my head and saying it, first name and last—how could you not love it—until my mother elevates her gaze from the bowl and delivers a steely whisper, Enough.
Ehkä DeLillosta on tullut yksi suosikkikirjailijoistani, koska hän on saanut minut fanittamaan kieltä. True Detectiven 1. kaudella kun Matthew McEnedesyritäkirjoittaa pitää monologejaan, minä hihkun sohvalla, että "vittu mitä kirjoittamista"! Tai DFW venyttelee kielellisiä muskeleitaan. No, ei anneta tämän valua esimerkkiluetteloksi, DeLillostahan tässä oli puhe.
Zero K kertoo kolmikymppisestä miehestä, jonka rikas ja etäinen isä on rahoittanut jossain entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevaa laitosta, joka syväjäädyttää ihmisiä odottamaan tulevaisuuden teknologista kehitystä.
Jotkut - kuten päähenkilö Jeffin isän uusi vaimo Artis - jäädytetään koska he ovat kuolemansairaita, ja toivovat tulevaisuuden lääketieteen joskus parantavan heidät. Jotkut jäädytetään terveinä, omasta halustaan. Jeffin isä Ross kuuluu tähän joukkoon. Hän ei halua elää ilman Artisia.
DeLillon kerronta on vähäeleistä ja teemat kerroksellisia, mutta Point Omegaan verrattuna Zero K:n tarina on yllättävänkin selkeä, vaikkakin kauniin paljas. Kirjaa lukiessa mietin, että aivan kuin Zero K tapahtuisi merkittävien tapahtumien LIEPEILLÄ, mutta itse kirjaan on valikoitunut vähemmän ilmeisiä, mutta silti paljon puhuvia tapahtumia.
En nyt osannut selittää tätä yhtään niin kuin sen ajattelin, mutta olkoon.
Kirja käsittelee tietysti kuolemaa. Kuolemattomuus on ihmisen ikuinen haave, ja tässä se saavutaan jäätymällä säiliöön keskelä ei-mitään. Jeff ei voi ymmärtää isänsä ratkaisua, mutta ei oikein osaa olla surullinen.
DeLillo käsittelee myös mobiililaitteita ja erityisesti kosketusnäyttöjä, joita tölvitään monessa kohdin. Se taitaa itse asiassa liittyä kirjan teemaan laajemminkin. Onko meistä tulossa virtuaalisia niin kuin syväjäädytetyistä joiden aivotoiminta säilötään kehojen ulkopuolelle? Ovatko laitteet syväjäädyttäneet meidät?
“Those of you who will return to the surface. Haven’t you felt it? The loss of autonomy. The sense of being virtualized. The devices you use, the ones you carry everywhere, room to room, minute to minute, inescapably. Do you ever feel unfleshed? All the coded impulses you depend on to guide you. All the sensors in the room that are watching you, listening to you, tracking your habits, measuring your capabilities. All the linked data designed to incorporate you into the megadata. Is there something that makes you uneasy? Do you think about the technovirus, all systems down, global implosion? Or is it more personal? Do you feel steeped in some horrific digital panic that’s everywhere and nowhere?”
Koska tämä on DeLillon kirja, lukukokemus on yhtä merkitystasojen tunnustelua. Onko Jeffin kokema etäisyys isäänsä sama, kuin jos koko ukko olisi jäässä maan alla? Miksi Ross-isä sijoittaa valtavasti rahaa siihen, että hän kuolee (herätäkseen ehkä joskus)? Jeff taas ei suostu ottamaan Rossin perintöä tai tämän tarjoamia työpaikkoja. Jeff käy oudossa ja modernissa "epätyössä", eettisyystarkastaja jossain pikkuyliopistossa. Suomennos omani, en jaksa nyt tarkistaa mikä se titteli oli englanniksi.
Tämä ei ollut DeLillon kolmen parhaan kirjan joukossa, lähinnä ehkä siksi että syväjäädyttämiseen ladatut merkitykset törmäsivät kirjan toisella jaksolla seinään, kun Jeff vehtasi epäonnistuneesti Emma-nimisen yksinhuoltajan kanssa. Emman poika oli mahtavalla DeLillo-huumorilla rakennettu ukrainalainen, joka vetäytyi ja kieltäytyi hiljalleen kaikista elämään liittyvistä asioista - hieman kuten sydäjäädytyksessä, tietysti. Ehkä Emman ja poikansa suhde vertautuu Ross-isään ja Artis-vaimoonsa, joiden väliin Jeff ei millään pääse.
Tosiaan, vaikka tämä nyt ei ollut parasta DeLilloa, niin tällaisista kirjoista minä pidän. Symbolinen, kielellisesti loistava, omalla vaikealla tavallaan hauska ja taatusti palkitseva kirja.
“But in simple human terms, the man believes that he can’t live without the woman.” “Then you are the one to tell him that what remains is worth a change of mind and heart.” “What is it that remains? Investment strategies?” “The son remains.” “That won’t work,” I said. “The son and what he might do to keep the father intact in the big bad world.”
Jos haluat tilata kirjan Suomalainen.comista, käytä ihmeessä tätä linkkiä niin saan pienen komission. Suosittelen tätä esimerkiksi isälle, joka pitää Reino Lehväslaihon sotakirjoista. Tämä oli huumoria, tuo isä tuskin pitäisi tästä. Tai mistä minä tiedän, kokeile.
