Archive for joulukuuta 2011

En enää odota uusia rap-levyjä - onneksi on Common ja Roots

Oli aika, jolloin odotin uusia rap-julkaisuja innokkaasti. Ghostface julkaisi mahtavia levyä, tai El-P, tai MF Doom, tai Jedi Mind Tricks, tai Sage Francis, tai Mos Def, tai Eminem, tai Outkast, tai Jay-Z, tai Nas, tai Clipse, tai R.A. the Rugged Man.

Tämä oli 2000-luvun alkuvuosina. Suomihophop.com nevö forget.

Mutta on todella pitkä aika siitä, kun olisin ihan tosissani odottanut rap-julkaisua. Tänä vuonna ainut oli Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil, joka sekin tuli aika lailla pusikoista.  No okei, mikä tahansa Kanye Westin tai Jay-Z:n tekemä juttu on poikkeus, mutta leikitään tämän kirjoituksen dramatiikan vuoksi, että näitä levyjä ei ole olemassa.

Tässä loppuvuodesta on kuitenkin julkaistu kaksi albumia, jotka tekevät piristävän poikkeuksen rap-musiikin köyhään albumi-ilmastoon.

Rootsin Undun jatkaa tasaisen laadukasta työtä, jota bändi on saanut viime vuodet tehdä ilman sen suurempaa hässäkkää. Game Theory oli todella kova, mutta tämä uusi kiilaa vielä senkin edelle. Black Thoughtin ilmaisu vain jämäköityy vuosien myötä, muuttuen samalla vaivattomammaksi. Undun on linjakas, jopa vähän pelottava levy. Lähinnä kuitenkin melankolinen, mutta ei romanttisella, vaan "maailma on kova" -tavalla. Levy kertoo nuoresta miehestä, joka ajautuu rikolliselle tielle.

Ehkä nyt on taas aika ajattelevan miehen rap-levyille. Kaykka ja Jaykka uhoavat, kertosäe-etelärap on tietysti parasta, mutta The Rootsin lisäksi myös Common tekee vaihteeksi onnistuneen levyn, jossa ei heitellä rahaa tai heiluteta päätä raivokkaan ja kiimaisen kompin tahtiin. Common on lällympi, mutta tekee samaa mahtavan pehmeätä neosoul-räppiä kuin Be-levylläkin, jota pidän äärimmäisen onnistuneena tuotoksena. The Dreamer, The Believer on otettava kuunteluun sitten kun Rootsin maailman totuudet tuntuvat liian kovilta kohdata.

Ai niin, pakko kai mainita tässä yhteydessä myös Drake. Hän ei todella tee ajattelevan miehen räppiä, eikä oikeastaan edes räppiä, mutta onhan tämä vastustamattoman pehmeätä limaisuutta, Take Care -levy, siis.

Näytteenä Rootsin Tip the Scale.


Posted in , , , | 1 Comment

Also Sprach Joulupukki

HO HO! Horo ja ho ho -toivotuksen samankaltaisuutta hyödyntävät vitsit... eivät ole hyviä.

Yksi elämäni hektisimmistä työkuukausista menossa ja yksityisrintamallakin tapahtumia riittämiin (joulu, voihan vehnä), joten tämä on lyhykäinen postaus jonka ideoiden puutteessa teen varmasti joka vuosi.

Kuva on lainattu www.funny-potato.com
Viime vuonna muistan hehkuttaneeni Poguesin Fairytales of New Yorkia maailman parhaana joululauluna, mitä se toki onkin. Tänä vuonna olen kuitenkin kuunnellut eniten Smith & Burrowsin Funny Looking Angelsia, jota jo hehkutinkin.

Parasta joulumusaa on ehdottomasti myös Ronettesin A Christmas Gift For You From Phil Spector -levy. Pakko rakastaa tuota wall of soundia!

Joten rauhallista joulua kaikille blogin lukijoille ja yhteistyökumppaneille (jälkimmäinen oli sarkasmia). Olkoon ensi vuosi idea- ja postausrikas!





PS. Tällä viikolla jotenkin yhtäkkiä rupesin palvomaan Leonard Cohenia. Olen toki kuunnellut miehen biisejä paljonkin, mutta nyt se jotenkin kolahti kun kollega kuunteli Live In London -levyä duunissa. Tutut biisit aukesivat ihan eri tavalla. Ja sitä paitsi nukuin keväällä kolme yötä Chelsea Hotellissa.

Posted in , , , , | Leave a comment

Vuoden parhaat 2011: Kotimaiset levyt

 Grande matafakin' Finale! Yleisö puristaa kiihkoissaan penkkiensä reunuksia rystyset valkoisina, artistit liikehtivät hermostuneesti lämpiössä: JOKU VOITTAA!

No, Rubik "voitti", koska eihän tämä ole kilpailu per se, vaan kymmenen parasta suomalaista levyä tänä vuonna. Kollegoideni mielestä ulkomaisten levyjen lista oli snobbailua, mutta se johtuu siitä, että he kuuntelevat huonoa/liian vähän musiikkia. Tässä on nyt kuitenkin ihan TUTTUJA nimiä ja vain yksi taidemusiikkia sisältävä levytys.

Hieno kansikin vielä. Levyn tunnelma on tässä.



Olen kyllä pitänyt aiemmistakin Rubikin levyistä, mutta vasta nyt he onnistuivat yhdistämään hullut visionsa vaivattomuuteen ja hienoihin biiseihin. Tämä on tavallaan "sleeper-hitti" sinänsä, että aluksi kuuntelin levyä kyllä paljon, ja pidin siitä, mutta varsinainen rakastuminen tapahtui vasta myöhemmin. Varsinkin Rubikin uralla tämä on hieno piste. Vihdoin he saivat puristettua kaiken lahjakkuutensa yhden levyn mitalle, ja nostivat samalla rimaa entisestään reilusti. Pakko palvoa. Ei kulu sitten millään.

Olen aavistuksen jäävi, kun tunnen Reginan hetsut pitkältä ajalta (/päteminen), mistä syystä heidän tekemisiään on vaikea arvottaa muiden rinnalle. Mutta onhan tämä JÄRJETTÖMÄN hieno albumi. Regina osaa ja pystyy uudistumaan tavalla, jota ei Suomessa ole aiemmin nähty. Ihan oikeasti. Tajusin toki heti, mitä soundeilla ja biiseillä oli haettu, mutta vasta hetken päästä iski se, että nämä kappaleet ovat hengästyttävän upeita ja tunnelma täydellisen hallittu. Hatunnosto ja syvä kumarrus.
Stellan radioihin sopiva suomirock on tätä ennen kiinnostanut loivasti melodioiden tasolta, levymitassa ei juurikaan. Tai aina heidän musiikistaan on kuullut tietyn kunnianhimon ja kappaleisiin upotetun ajatuksen. Tänä vuonna tärähti. Itsevarmasti soitettua ja kunnianhimoista suomalaista rockia. Kauniita kappaleita ja Reginan levyin tavoin alusta loppuun hallittu tunnelma.

Täysin erilainen kuin muut tämän top kympin levyt. Majakanvartijan uni meni minulta jotenkin ohi, tämä ei. Heittäytymistä vaativa kuuntelukokemus, mutta hienolla tavalla se aukeaa jos ja kun on kullekin kuulijalle auetakseen. Satunnaisuutta, ylilyöntejä ja näiden muodostamaa yhtenäisyyttä. Vahva kokemus.

Vaikka tämä on Chisulle kaupallisesti lopullinen läpilyönti megaluokkaan, ei tämä minun kirjoissani ole yhtä vahva levy kuin Vapaa ja yksin. Toisaalta, se on mielestäni parhaita suomalaisia levyjä koskaan, joten odotukset olivat kohtuuttoman suuret. Kaikki kappaleet eivät aivan kanna, ja se on kymmenen biisin levyllä liikaa. Paljon, paljon hienoa tässä kuitenkin on, ja osoitus siitä, että Chisulta voi odottaa vielä monta hienoa levyä.

Viehättävän vilpitön ja nöyrä levy, jonka uskon kuvastavan artistin persoonaa totuudenmukaisesti. Hienoja lauluja, hienoja sanoituksia. Soitto- ja sovitusmaailma ei varsinaisesti erotu, mutta palvelee tarkoitustaan laulujen läpiviejänä. Virallinen hyvän tuulen levy tänä vuonna. 

Ei Chisun tavoin aivan täyttä levyllistä loistavia biisejä, mutta paljon kuuntelua kestävä ja Samaen tavoin artistin persoonaa vahvasti henkivä levy. Ei iskelmää, mutta iskelmällisyyttä, mutta myös pienellä paletilla tehtyjä suuria ja monipuolisia sovituksia. Sanoitusten tunnustuksellisuus ehkä joissain kohtaa lipsuu nuortenkirjallisuuden puolelle, mutta suurin osa sanoista koskettaa aidosti.

8. Asa – Jou jou
Ei Asan paras levy, mutta miehen konseptin hallinta on vankkaa. Tehdään se mitä suunnitellaan, ja tehdään se hyvin. Asan diskografia alkaa olla jo niin vahva, että mahtaako epätasaisuudesta kärsivässä suomirap-genressä koskaan saavuttaa vastaavaa. Vaikka Asa on suorasukaistanut ilmaisuaan - hieman samaan tapaan kuin hyvät kirjailijat muutaman kirjan kirjoitettuaan, turhat sivulauseet poistuvat - riittää näissäkin sanoissa kuunneltavaa ja tajuttavaa.

Ainoastaan pohjaton Asa-fanitukseni ratkaisi näiden kahden paremmuuden. JVG:n konseptissa on toki paljon huumoria, mutta mistään huumorimusiikista ei ole kuitenkaan kyse. Vuoden parhaat kertsit, vuoden piristävin uusi massasuosikiksi nousu, Monspin ensimmäinen kultalevy, huikeita keikkoja joilla käytännössä kaikki raidat kuullaan yhteislauluna... Toisin sanoen: Palvon.

Kuuntelua kestävää tulkintaa. On mahtavaa, että Matti Mikkola ja Lassi löysivät toisensa. Jos artisti olisi vähemmän vastahakoinen, olisi hänestä mahdollista leipoa juhatapiomainen kansansuosikki, mutta särmät ja lämmin aitous tekevät hänen musiikistaan kiinnostavampaa. Vaikka en todella ole mikään Pelle Miljoona -fani, on mahtavaa kuunnella Lassin luentaa Nuoriso sairastaa syöpää -biisistä tai liikuttua Pispalan äärellä. Hitto mikä laulaja. LAULAJA.

Siinä ne, katotaan vuoden päästä uudestaan. Ainoastaan voittaja oli muuten englanninkielistä musiikkia! Pinnan alle jäi muun muassa French Filmsin Imaginary Future, Mirel Wagnerin Mirel Wagner ja Mannan Shackles. Ja monia muita.

Posted in , , , , , , , , , , | 2 Comments

Vuoden parhaat 2011: Ulkomaiset levyt

It's time! Mitkä ovat parhaat ulkomailla julkaistut albumit tänä vuonna minun kirjoissani? No selvitetään! Jälleen kerran lista on hieman erilainen kuin se, jonka lähetin Rumban kriitikkopolli -äänestykseen, mutta nämä nyt muuttuvat päivittäin. Juuri nyt tälle listalle tekisi mieleni lisätä eilen bloggaamani Smith & Burrowsin albumi, mutten uskalla parin päivän perusteella vielä, vaikka levyä onkin tullut kuunneltua jo nyt läpi enemmän kuin muutamaa listalla mainittua.



Pitkä kuin nälkävuosi ja äärimmäisen raskas pala istua kerralla läpi, mutta silti niin valtavan hieno, suvereeni ja elämäniloa nostattava levy, että se on pakko palkita vuoden parhaana. Uskomatonta, että bändi pystyi petraamaan näin reilusti Chemistry of Common Lifestä, joka sekin on hieno albumi. Thatcherin aikaan sijoittuva työläispoliittinen rakkaustarina, tai jotain sinne päin. Hardcore-ooppera. Elämänilon purkaus. Alkuperäinen blogiarvio täällä.


Ensimmäinen PJ Harveyn levy, josta pidän kokonaisuutena. Ei niin kolkko ja rämisevä kuin jotkut hänen albumeistaan, muttei toisaalta niin hailakka kuin edeltäjä White Chalk. Fucked Upin tavoin tämäkin on löyhähkösti teemalevy - lauluja imperiumista sodassa. Vaivaton, upeasti sovitettu, täynnä hyviä biisejä. Eniten hämmentää juuri se, että olin ajatellut ettei minulla ja PJ:llä ole yhteistä taivalta edessämme, mutta niin vain kävi että Let England Shake tuli ja kolautti isosti. (Linkin takaa löytyvästä blogiarviosta huomaa, että helmikuussa annoin tälle 8 ja puoli kymmenestä... no, levystä kypsyi vielä isompi).


Ensin suhtauduin levyyn vähän nihkeästi, kun Midnight City tuntui enemmän aikakausisoundeilla kikkailulta kuin loistamiselta, mutta levyn kokonaan kuuntelu auttoi paljon. Hieman liian pitkä, mutta sisältää riittävästi ässäbiisejä. Suosikkina edelleen Reunion. Jotenkin lohdullinen kuuntelukokemus, eikä tähän kyllästy.


Ei tästä ihan tullut tämän vuoden Nationalia vaikka sitä uumoilinkin. Ihanan verkkainen levy, jota tulee kuunneltua tasaisin väliajoin pieninä annoksina. Huolellisen mestarillinen, tunnelmaltaan hyvin hienovireinen. Jopa itsepintaisesti Build a Rocket Boys!ia ei suostuta räjäyttämään missään vaiheessa, vaan vähäeleisyyttä jatketaan loppuun asti. Sävellykset tietenkin äärimmäisen hienoja.

Lukekaa arviosta tästä levystä tarkempi kuvaus. Äärimmäisen hyvin kuuntelua kestävä levy, jossa yhdistyvät mieleenjäävät ja tarttuvat biisit sekä kunnianhimoisen korni toteutus. Miellyttävä ja mieltäylentävä läpikuuntelu joka kerta. Saattaa muodostua vuosien saatossa kestosuosikiksi.
 

BBC:n Sound of 2011 -listan johdosta etukäteen hyvin vahvasti hypetetty, mutta ei pettänyt odotuksia. Enough Thunder -ep:llä Blake siirtyi yhä enemmän siihen soul-dub-suuntaan, josta hänen musiikissaan eniten pidän, mutta löytyy sitä riittävästi debyytiltäkin. Wilhelm Scream on levyn hienoin hetki, ja Flow'n keikka juuri niin hyvä kuin uskalsin odottaa.


Vankilasta pääsyn jälkeen Varg Vikernes on palannut ilahduttavan ahkerasti levytyskantaan. Belus kuulosti jotenkin tuhnuiselta, mutta tänä vuonna ilmestynyt Fallen toimii kauniisti. Takuumurealla Burzum-hypnoottisuudella ratsastavat biisit ovat aidon alkuvoimaisia, ja miellyttävän murea soundi toimii loistavasti. From the world tree, laulaa demonisoitu hullu. Hulluus ja nerous, veteen piiretyt viivat ja niin edelleen. Hipsteritkin pitävät nykyään Burzumista, mutta en tiedä johtuuko se tästä levystä vai rajusta imagosta. Mene ja tiedä, upeaa kauneutta.


Ei tietenkään niin hyvä kuin For Emma, Forever Ago, mutta oikein hyvä silti. Vähän harmitti kun Justin Vernonkin hyppäsi AOR-soundia tehtailemaan hieman Antony Gonzalezin (M83) tyyliin, mutta biisien voimalla Bon Iver on aina loistanutkin. Fall Creek Boys Choir -biisi James Blaken kanssa oli myös mahtava veto.


Iso, iso levy, mutta biisit ovat riittävän hyviä kantamaan paikoin monotoniaksikin yltyvän paukuttelun. Ainekset todelliseen mestariteokseen biisimateriaalin puolesta, mutta levykokonaisuuksia Florence ei osaa vielä aivan täydellisiksi mietitä. Helvetin hienoa ja kunnianhimoista pop-musaa kuitenkin.


Hieno metallilevy, joita olisi tänä vuonna ollut top kymppiin tarjolla muitakin - tai lähinnä mietin Taaken Noregs Vaapenia. Bay Arean veteraanien nykykunnon vetreys vei kuitenkin Norja-bläkistä voiton itsevarmalla massiiviriffittelyllään. Todella korni tuotos, mutta kuten Burzumin ja Septic Fleshin kohdalla voi todeta, hyvän metallin kuuluukin olla aavistuksen kornia.

Posted in , , , , , , , , , | 2 Comments

Sesongin kauneinta musiikkia : Smith & Burrows - Funny Looking Angels

Joo joo, tiedetään, vuoden ulkomaisten levyjen kymmenen kärki pitäisi esitellä.

Mutta en viitsi, kun löysin niin mahtavan uutuuslevyn Spotifyn What's New -osastolta, joka yleensä on täynnä trancea ja r&b-singlejä. Pistä arvosteltava levy heti soimaan niin voit fiilistellä samalla kun luet.

Editorsin Tom Smith ja ystävänsä Andy Burrows (soitti ennen rumpuja Razorlightissa) ovat tehneet FRENDIPOHJALTA jouluisen herkkäilylevyn. Musiikki on Coldplayn ekan levyn ja Mumford & Sonsin kohtaaminen, eli mitään kalseaa synkkäilyindietä ei ole todellakaan luvassa - musta poolopaita ja graafikkolasit -posse voi siis poistua tässä vaiheessa.

Tämä toimii ihmeellisen hienolla tavalla! Tämä ei ole NIIN jouluinen (ilmiselvistä joulusanoituksista huolimatta) etteikö tätä voisi kuunnella koko talven läpi. Sävellyksellinen aines no tavallaan kornia, onhan kuitenkin kyseessä joululevy - mutta Tom Smithin äänellä laulettuna tuttuus ja kornius on sivuseikka. Andy Burrows laulaa myös, ja naisäänikin pääsee mukaan Christmas Songilla. Naisääni kuuluu Agnes Obelille.

Aww-pisteitä tytöiltä hakemassa: Tom ja Andy

En ole mikään Lontoo-fanaatikko, mutta kyllä tämä sellaista sateista brittiläistä joulua soi. Kaupungin tumma silhuetti ja märkä joulusukka. Itse asiassa mielessä välkkyvät brittiläiset joulu-romcomit, kuten vaikka Love, Actually.

Sinänsä onnistunut sivuprojekti, että turhia biisejä ei ole. Tietty paineettomuus luo sellaisen hyvän tunnelman. Coveritkaan eivät pilaa kokonaisuutta - itse asiassa Wonderful Life -luenta on jopa upea.

Parhaita biisejä ovat nimibiisin ja Wonderful Lifen lisäksi When the Thames Froze, Christmas Song, This Ain't New Jersey ja As the Snowflakes Fall. Kokonaan kuunneltuna silti paras.

Ainakin tiedän mitä itse kuuntelen jouluna! Nyt hehkuviinit lämpiämään ja jouluvalot päälle! Minäkin laitoin kaksi joulukoristetta kämppään!

Näytteeksi When the Thames Froze.


Posted in , , , | 5 Comments

Vuoden parhaat 2011: Kotimaiset biisit

Megalomaaninen listausprojektini jatkuu osalla 2/4. Nyt siis kotimaiset biisit, jäljellä vielä kuninkuusluokat, eli parhaat levyt Suomesta ja ulkomailta. Mutta niistä lisää ehkä sunnuntaina. Nyt biisejä. Levyjen kohdalla järjestys ei vaihdu ehkä ihan joka päivä, mutta biiseissä kyllä, joten pitäkää tätä Torstain Totuutena.

1. Chisu – Kohtalon oma
Tämä on nerokas biisi. Chisumainen balladi muuttuu kuin vaivihkaa levyn napakimmaksi tanssiraidaksi. Enemmän tätä olisin kaivannut Kun valaistun -albumilta, joka on kyllä erittäin hyvä, mutta jää Vapaa ja yksin -levyn loistavuudesta. Tästä tiesi heti ensimmäisellä kuuntelulla, että jumalattoman kova radiohitti on tuloillaan, ja tuorein Nielsenin radiosoittolista varmistaa epäilyni todeksi.

2. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
Suvi Isotalon debyyttialbumi jätti hiukan kylmäksi. Tai ei "hiukan", vaan en saanut siitä oikein mitään irti. Samoin meinasi käydä kakkoslevylle kun eka sinkku PS. Maj'lle tuntui hiukan liian vaikealta. Mutta sitten kuulin tämän biisin ja koko levy aukesi. Oli todella lähellä, että olisin sijoittanut tämän vuoden parhaaksi. Joo, tiedetään, naisten laulamat herkistelyt toimivat meikäläiseen kuin joku-kulunut-sanonta, mutta Suvi Isotalon vedossa on kaikki elementit kohdallaan. Kannattaa käydä myös keikalla jos sattuu lähettyville, hienon tunnelman saa aikaan hän. Hyvä Suvi!

3. Regina – Mustavalkeaa
Regut. Minähän rakastan Reginaa helvetisti, mutta en osaa tuntemissyistä johtuen arvottaa heidän biisejään muihin verrattuna. Mutta onhan tämä hieno ralli! Oikeastaan koko Soita mulle -levy on täynnä hienoja biisejä, mutta minä olen eniten kilahtanut tähän. Pidän periaatteena että otan top kymppiini vain yhden biisin per levy, mutta muuten Reginalta olisi ollut mukana muitakin. Aluksi ihmettelin, sitten ymmärsin. Neroutta. Briljanssia. Peerless. Pop. Ihanuus.

4. Yournalist -  Nigerian Girl
Jep, biisin alku kuulostaa Vampire Weekendiltä, mutta vittujakos siitä. Turboahdettu, järkkytarttuva, kivan kevyt-grungesti tuotettu ja soitettu, turkulainen, turkulaisuus, jaamäävai. PALVON. Odotan itse asiassa Yournoilta paljon, Slippery and Infected -ep:llä on hyviä sävellyksiä, mutta punaista lankaa kaivataan. Jos ihmisillä olisi parempi maku, olisi tämä ollut kesähitti. No ei vaan, Häissä on kyllä myös hyvä.

5. Rubik – World Around You
Järkyttävän monipuolinen levy, ja niin suvereenisti soitettu. Herkistelytunteisiin on musiikilla paljon helpompi vedota, mutta Rubik nostatattaa iloa. Pakko arvostaa heitä siitä. Tämä on mielestäni Solarin tähtihetki, jonka rakennetta en edes osaa aivoissa erotella - ne kun ovat tottuneet kuuntelemaan perus-bändimusaa. Rubik ei ole perusbändi.

6. Samae Koskinen – Hän, jolla on kaikki
Vuoden hienoin sanoitus. ONNEKSI Samae rupesi sanoittamaan itse. Kuuluko, kuuntelen -levyllä monia muitakin helmiä, mutta tunnelmansa ja sanomansa johdosta tämä on pysynyt omana suosikkina. Hieno musiikkivideokin tästä tehtiin. Varma tearjerker.

7. Megaphone State – Lights
Enkunkielisten suomiräppäreiden vuosi. Noah Kin ja Gracias joo kovia, mutta tämä Ekowin räppäämä ja Simonsoundin tuottama biisi veti jalat alta kun ensimmäisen kerran kuulin. Edelleen se kuulostaa täysin suvereenilta, omalta linnakkeeltaan musiikin tiekartassa. Kova räppäri, kova tausta, reput selkään ja kellariin.

8. Von Hertzen Brothers – Always Been Right
Ahhhhh. Kelpo levy Von Hertzen Brothersien Stars Aligned, vaikkei mikään suursuosikkini. Tämä biisi on kuitenkin käsittämättömän hieno edelleen. Sanoitus ei oikeasti kerro siitä, mutta minulla on pahana tapana luulla olevani aina oikeassa, joten tätä biisiä on siksikin kiva hoilata. Tässäkin musiikkivideo jeesaa biisin hyvyyttä, mutta kyllä tämä sieltä levyltäkin erottui. Mahtavaa.
 
9. Mirel Wagner – No Death
Mirelin levy on ehkä snadisti epätasainen, mutta tämä biisi on täydellinen. Täydellinen vastakohta tuolle VHB:n ilorallille. Tai ei tämä murheellisin biisi hänen levyltään ole, mutta tunteeltaan äärimmäisen vahva. Lisäksi se on tulkittu karvojanostattavan intensiivisesti. Hieno artisti, toivon kovaa seuraavaa levyä.

10. Lassi Valtonen - Pispala
Asan Jou Jou -levylläkin on monta hienoa raitaa, mutta menköön nyt kymmenentenä merkintänä tämä Asan sanoittama Lassin biisi. Sävellys taisi olla Matti Mikkolan. Mutta kuten Lassin levyllä muutenkin, tulkinta tekee tästä loistavan. Kylmät väreet eli KYLMIKSET joka siunaaman kuuntelukerta. Mahti levy muutenkin tuo Kukin tyylillään.

Jahas, viikonloppuna jatketaan levylistauksella!


PS!

Vaikka itsenäisyyspäivä oli ja meni, kannattaa silti käydä lukemassa Lilyn toimituksen tekemä neljän bloggaajan itsenäisyyspäivähaastehaastis, jonka tuloksena kokosin Itsenäisyys-soittolistan!

Posted in , , , , , , , , , , , , | 3 Comments

Clams Casino = taivas

Olisi pitänyt olla hereillä aikaisemmin -sarjassa tämä postaus. Varmasti joku suomibloggaaja on hehkuttanut Clams Casinoa aiemminkin, ja tämän ensiheräämisen hetken saa kaikin mokomin tulla linkkaamaan tuonne kommenttikenttään, mutta itse löysin ja tajusin hänet vasta tällä viikolla.

Instrumentaali-hiphop osuu aina välillä. Viimeksi muistan suuremmin innostuneeni uudesta instruhopista kun kuulin Blue Sky Black Death -tuottajakaksikon työtä Holocaustin levyllä (joka muuten on edelleen mielipuolisuudessaan loistava albumi). Sitten tutustuin Blue Sky Black Deathin A Heap of Broken Imagesiin ja homma oli selvä. BSBD:ltä ilmestyi muuten tänä vuonna hieno levy Noir.

Mutta tämä kirjoitus ei käsittele BSBD:tä, vaan Clams Casino. 23-vuotiaan ukon googlaamista vaikeuttaa se, että vielä tällä hetkellä Rhode Islandilla syötävä simpukkaruoka - jolta hän on siis nimensä lainannut - on paljon tunnetumpi asia Googlen mittakaavalla.

Koko chillwave-hehkuttelu on mennyt minulta Washed Outin mahtavaa levyä lukuun ottamatta ohi, mutta nyt Clams Casino puskee sellaista piinallisen-pitkään-tundralla-horisontin-taa-katoavan-auringon musiikkia, että värinä käy.

YouTube-kommentoijatkin ovat seonneet, niin hienoa huumerunoutta muun muassa alla nähtävän I Am Godin kommenteissa näkyy. Tai Natural-biisin kommenteissa, johon muuten on "videoksi" leikattu pätkiä Werner Herzogin Wrath of Godista. Esimerkkikommentti: "I feel literally High, up in the sky, with this right now... it feels like tiny burning holes in my soul, in my third eye. I feel elevated."

Minun pitää ostaa miehen levyt! Tai siis Rainforest-ep ja Instrumentals-täyspitkä. Niitä ei nimittäin löydy Spotifystä. Alla kuitenkin näytteet tämän nuoren jumalan taidoista tehdä äänirunoja. Pistäkää äänenvoimakkuutta reilusti lisää.

Niin, ja tuo I'm God on ensin ollut Lil B:n samannimisen biisin tausta. On selvää, että se toimii paremmin ilman räppejä.






On muuten todella omituista kuunnella Soulja Boy Tell'Emin räppejä Clams Casinon rytmin päällä. Koko höpöhöpöhöpisijä saa ihan uudenlaisen kontekstin All I Need -biisillä. Totta kai kommenteissa ollaan kiukkuisia siitä, että Clams on ensinnäkään "antanut" Souljalle taustansa käyttöön. Mutta ihan hyvin biitti sopii yhteen erittäin pilvisen freestylen kanssa.




Posted in , | 3 Comments

Vuoden parhaat 2011: Ulkomaiset biisit


Tästä se alkaa arvoisat lukijat. Nimittäin vuoden parhaiden biisien ja levyjen arvotus! Itselleni musiikkia aivan liikaa miettivänä ihmisenä tämä on ehdottomasti vuoden musiikillisia kohokohtia - tai siis lähinnä musiikkilehtien ja muiden bloggaajien listojen lukeminen - mutta voin kuvitella ettei tämä kaikille herkkua ole.

Mutta minulle tosiaan on. Siksi ajattelin jakaa tämän listaukseni neljään osaan, kuten jo aiemmin mainostin. Tänään aloitetaan mielestäni kymmenellä parhaalla ulkomaisella biisillä. Lista on eri kuin millä osallistuin Rumban kriitikkopolliin, mutta tämä muuttuu joka päivä. Muutoksia taitaa olla vain pari.

Kirjoitan jokaisesta biisistä lyhyen kuvauksen. Keskustelu listan oikeellisuudesta tuolla kommenttikentässä.



1. Guillemots – Walk the River
Guillemotsin debyytti oli loistava, kakkoslevy Red vähän epätasainen. Tänä vuonna ilmestynyt Walk the River on lähellä debyytin loistavuutta, mutta kirkkaana parhauden hetkenä erottuu tämä nimibiisi. En vaan millään kyllästy tähän, vaikka kuuntelukertoja vuoden aikana on kertynyt varmasti 50-60. Guillemotsin parhaissa biiseissä on taianomainen tunnelma.

2. The Rapture – How Deep Is Your Love?

The Rapturen paluulevy In The Grace of Your Love on blogien ja lehtien parjaama, vaikka se on vuoden 11.-13. paras ulkomainen albumi. Ehkä pettymys johtui siitä, että monta kuukautta ennen albumia singlenä julkaistu How Deep Is Your Love on niin kirkkaasti sen paras hetki. Kylmiä väreitä edelleen.
3. James Blake – The  Wilhelm Scream

Hypeartisteilla jatketaan. Tästä biisistä olen tainnut kuunnella enemmän SXSW:ssä kuvattua liveversiota. Ja kuulosti tämä Blaken debyytin paras raita yhtä loistavalta Flow'n sunnuntaiyössäkin. Vuoden parhaita keikkoja muuten se. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että Wilhelm Scream on tällainen leffojen äänisuunnittelijoiden sisäpiirivitsi. Not Enough Thunder -ep:n Joni Mitchell -cover A Case of You On toki myös häikäisevä, mutta en coveria viitsinyt tälle listalle ottaa.

4. Bad Meets Evil – Fast Lane
Eminemin ja Royce Da 5'9'':n projektista bloggasin aiemmin tänä vuonna. Helvetin hieno albumi, joka jäi vuoden parhaaksi rap-levyksi, kun Yelawolfista saati sitten umpipaskasta Tyler, the Creatorista ei ollut mihinkään. Fast Lanessa kavereilla sellasia säkeistöjä että heikottaa.

5. Iron & Wine – Walking Far from Home

Vähän samanlainen "keissi" kuin Guillemots. Kiss Each Other Clean -levy on kyllä hyvä, mutta tämä biisi erottuu niin selvästi edukseen että muu musiikki jää ikävän vähälle huomiolle. Tämäkin biisi kuultu Flow'ssa livenä, tosin isosta orkesterista huolimatta hukkui vähän lauantai-iltapäivän hektiseen humalatunnelmaan.

6. Taake - Fra Vadensted til Vaandesmed

Painiskelen edelleen itseni kanssa siitä, onko Burzumille (ja muille bm-originatorseille) paljon velkaa olevan Taaken tuore levy Noregs Vaapen parempi kuin Burzumin Fallen. Ainakin tämä levyn avausraita on niin mahtavaa tyylipuhdasta bläkkistä että sitä on tullut luukutettua todella runsaasti.

7. Example – Changed the Way You Kiss Me
Tänä vuonna olen YleX-pestistä johtuen kuunnellut todella paljon listapoppia. Kun jenkkiläiset ja manner-eurooppalaiset popparit pistävät kaikki kortit eurodance-lainojen varaan, keksitään briteissä jälleen kerran uutta suuntaa konemusiikille. Examplessa on hiukan dubstepiä, hiukan vanhempia lyhytikäisiä genrejä, mutta rutkasti tarttuvuutta, sopivan pölhö sanoitus ja upea melodia sekä rakenne. Tähän ei voi kyllästyä.

8. Adele – Rolling in the Deep
Tätäkin on radiossa työskennelleenä tullut kuunneltua hiukan liikaa, mutta alkuvuodesta iski kyllä todella lujaa. Adelen 21 on sittemmin noussut vuoden myydyimmäksi levyksi maailmassa (korjatkaa joku jos olen väärässä), mutta eka sinkku on kyllä levyn paras biisi. Niin kuin kai pitäisikin olla. Upea ääni.

9. Septic Flesh - The Vampire from Nazareth

Kreikkalaista metallimusiikkia. Täysin häpeämätöntä meininkiä. Tavallaan sama paletti kuin Nightwishilla, miinus Abba, ruotsalainen cover-bändisolisti, kalliit orkestroinnit, lapsikuoro, pop ja Disney-vaikutteet. Koko The Great Mass -levy kuuluu vuoden parhaisiin, mutta tässä - kuten myös Taaken levyllä - avausraita vakuuttaa eniten.

10. Machine Head – Be Still and Know
Väsymyksestä johtuen skippasin Machine Headin keikan. Unto the Locust on joka tapauksessa mahtava levy, ja tämä biisi levyn ehdottomasti paras raita. Tuli vähän puskista tämän hyvyys, varsinkin kun se on niin kiikun kaakun -hyvä. Siis melkein liian korni, mutta ei sitten kuitenkaan.

Posted in , , | 3 Comments

Keikka-arvio: Buena Vista Social Club @ Finlandia-talo 29.11.2011

Oh Russia eli voihan Venäjä. Onpas siitä aikaa kun viimeksi postasin. No, kiirettä pitää ja blogi kärsii ensimmäisten joukossa. Zeli zeli.

Olin joka tapauksessa tiistaina katsomassa Buena Vista Social Clubia, tai oikestaan Orcestra Buena Vista Social Clubia, sillä se alkuperäinen soitti vain kaksi keikkaa, Amsterdamissa ja New Yorkin Carnegie Hallissa. Jälkimmäisessä tilaisuudessa taltioitiin tämä loistava livelevy, jota olen itse asiassa kuunnellut enemmän kuin sitä hienoa studioalbumia.

En ole mikään suuri latinomusiikin tai Kuuba-rytmien ystävä, mutta pieninä annoksina siitä tulee kyllä nautiskeltua. BVSC on tietenkin helpoin reitti tuohon maailmaan, joten sitä minäkin olen keinahdellut.

Mutta kyllä toimi hyvin tuo keikka pimeimpään vuodenaikaan! Lavalla oli vanhoja ja nuoria muusikoita, paljon sen Ry Cooderin koordinoiman "alkuperäiskokoonpanon" jäseniä ja paljon uusia naamoja.

Kuvan (c) täällä
Tuo kuva on Hollannista, ja siinä on ihan eri tyypitkin, mutta sitä sai käyttää joten olkaa hyvät :D Itse en usko kännykkäkuvien räpsimiseen keikoilla, niillä ei oikeasti tee yhtään mitään ellet satu olemaan metrin päässä kun Joanna Newsom pyllistää.

Tähdeksi nousi kliseisti sanottuna itseoikeutetusti 81-vuotias Omara Portuondo, jolla oli aivan käsittämätön energia lavalla. Hänellä oli selvästi PALO olla lavalla ja esiintyä, koska vielä keikan lopussakin tämä "mas sexy" (tuo on vissiin "enemmän seksikäs", mutta sitä se orkesterinjohtaja hoki kun Portuondo nosteli hamettaan :D) jäi yksin huudattamaan yleisöä kun nuori pianistivirtuoosi olisi jo saattanut hänet pois.

Meininki ei toki ollut niin riehakas kuin rock-keikalla, vaikka se esiintyjiä olisi varmasti miellyttänytkin. Keski-ikäispainotteista Finlandia-taloa ei niin vain saada tanssimaan ja seisaalle, mutta Portuondo onnistui siinäkin.

Muuten piti ihailla käsittämättömän hienosti yhteen soittanutta bändiä ja sitä aitoa soittamisen iloa joka jokaisesta tyypistä hehkui. Suosikkini oli alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut trumpetisti, sellainen ikivanha pappa, joka hädin tuskin pystyi liikkumaan, mutta ketkutti silti lannettaan muiden mukana.

Että ayyy chan chan sitten vaan! Harmittaako kun ette olleet? LUULIS HARMITTAVAN!

Posted in , , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...