Huh, en lue kovin usein tietokirjoja, mutta silloin kun luen niin on hyvä valita tällainen joka tuntuu! Tai itse asiassa Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet on luetteloitu kirjakaupassa self help -kirjallisuudeksi, mutta ihan sama, tietokirjallisuutta minulle. 

Kuten kirja jo takakannessaan kertoo, kyseessä ei ole ohjekirja ihmisille jotka elävät jossakin avoimien suhteiden kirjoon laskettavassa mallissa, vaan kyseessä on kirja ihan kaikille, olit sitten siveyslupauksen tehnyt nunna tai ihmissuhdeanarkisti. On toki tärkeää koota yhteen tietoa erilaisista suhdemalleista ja valaista niiden taustoja kiihkottomalla ja analyyttisella tavalla, mutta tärkein anti Avoimet suhteet -kirjassa on silti se, miten se asettaa monogamian eli yksiavioisuuden tarkastelun alle. Suoraan takakantta lainaten: "On eri asia valita monogamia tietoisesti kuin olla koskaan edes miettimättä, onko itsestäänselvyytenä tarjottu malli itselle sopiva". 

Pohjalta: Ehkei meidän kannata kiinnittää kaikkea huomiota tähän monille vieraalta tuntuvaan polyamoriaan tai swingerismiin tai you name it, ehkä meidän olisi syytä tarkastella monogamiaa. Ja sen Mirja Hämäläinen tekee taiten. Vaikka olisi pohtinut kirjan sisältämiä asioita aiemminkin, Hämäläinen asettaa hienosti kontekstiin kaiken sen, mikä kulkee ikään kuin oletuksena yhteiskunnassamme, mitä pidetään automaattisesti pohjana johon kaikki muu vertautuu. 

Tai toisaalta: Mitä kaikkea pidetään oletusarvoisesti vain olemassaolevana asiana, muttei mietitä sen tarkemmin mistä se johtuu. Eli toisinsanoen mitä monogamian oletusarvoisuudesta seuraa. Hämäläinen käy läpi paljon asioita ihan yhteiskuntapoliittisuudesta lähtien, jopa hienoiseen kapitalismikritiikkiin lähdetään (kulutusyhteiskunta on "suunniteltu" eli ohjautunut ydinperheiden kulutuksen mukaan) vaikka itselleni se tuntui jotenkin hiukan huonosti mukaan sopivalta. Tai ehkä minulle tuli epämukava olo kun kuluttajuuttani kyseenalaistetaan, kuka tietää. 

Mutta se ei ollut nyt tässä tärkein pointti, vaan vaikkapa pettäminen ja mustasukkaisuus. Hämäläinen muistuttaa, että kumpaakin näistä esiintyy kaikissa kirjan esittelemissä suhdemuodoissa, mutta molemmat ovat leimallisesti monogamian ympärille rakennettuja. Kuinka paljon aikaa uhrataan vaikkapa pettämisen miettimiselle, niin populaarikulttuurissa kuin ihmisten elämässäkin. Onko sen pakko olla olemassaoleva asia? Voisivatko pettämiseen päätyvät ihmiset myöntää että he ovat "monogamish". Mitä jos pettämistä ei sellaisenaan olisi? Kaikissa kirjan läpikäymissä suhdemuodoissa korostetaan rehellisyyden ja avoimen keskustelun tärkeyttä. Mutta se olisi varmasti yhtä hyvä neuvo myös kaikille monogaamisille ihmisille. Helppoa se ei varmasti ole, ja siitä Hämäläisen haastattelemat avoimia suhteita elävät ihmisetkin kertovat, tarvitaan jaksamista käydä asioita läpi, olla rehellinen ja tehdä asioita suhteen eteen.

Toisaalta vaikkei olisi pettämistä, monogamia on myös luonut tietynlaisen omistamisen stigman, mikä lieneekin nykyisessä tasa-arvoisemmassa kulttuurissa se kohta, josta koko vyyhtiä on alettu laajemmin suhteissa purkamaan. Ajatus siitä, että partnerin vartalo on yksinoikeudella omassa hallinnassa, tai ajatus siitä että saa etuajo-oikeuden tämän ajankäyttöön, ajatuksiin tai ystävyyssuhteisiin. Tämän problematiikan purkua on toki harjoitettu jo pitkään, myös populaarikulttuurissa. Muistamme vaikkapa Iisan hienon biisin Kukaan ei oo kenenkään, jossa hän laulaa, että "Kukaan ei koskaan oo kenenkään oma/ ei todellakaan/ ei todellakaan. Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa/ niin et se palata voi/ jos se haluaa. Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa. Ketään ei milloinkaan pysty omistaa". 

Entä mustasukkaisuus? Taas kerran asia jota Hämäläinen löytää ihan kaikista esitellyistä suhdemuodoista, mutta joka on dominantisti monogamian luoma ajatus. Tai ainakin sen sairaampi vivahde, jossa esitetään että tietty määrä mustasukkaisuutta "kuuluu rakkauteen". Samaan sarjaan voi laskea myös ystävyyden ja monogamian kinkkisen vuoropuhelun. Monogamia piirtää selkeän rajan siihen mitä ystävät ovat, vaikka ystävyyksiä voi olla niin montaa eri lajia kuin on ystävyyssuhteitakin. Mitä ystävää kohtaan voi tuntea? 

No, monogamia on metsästäjä-keräilijöiden ajan loputtua vakiintunut pääasialliseksi suhdemuodoksi, jos ei lasketa uskonnollisia moniavioisuuksia joita tietysti on maailmassa edelleen. Mutta monogamia on siis selvinnyt pitkällisestä testausperiodista ja todettu sitä kautta toimivimmaksi ratkaisuksi järjestää ihmisten välinen elämä. Kaikille se ei ole kuitenkaan koskaan sopinut, ja siitäkin muistutuksena tämä kirja on mainio. Hämäläinen toteaa myös, että asiasta on viimeisen kymmenen vuoden aikana keskusteltu enemmän kuin koskaan, ja toki tämä hänen oma kirjansa on iso askel sen keskustelun eteenpäinviemistä, mutta Avoimet suhteet on joka tapauksessa erittäin virkistävä tapa tsekata omien ajatusten luutuneisuus. Sen tarjoamat näköalat ja looginen ote antavat mahdollisuuden oivalluksen hetkiin.

Suosittelen kirjaa siis kaikille jotka haluavat nyky-yhteiskunnasta jotain ymmärtää.  

En valinnut tietoisesti lukea tätä Henrik Tikkasen nk. osoitetrilogian ensimmäistä kirjaa hetiVäinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian perään, mutta näiden teosten muodostama kontrasti oli erittäin nautittava ja ajatuksia herättävä.

Tikkasista itselleni tutumpi on Henrikin vaimo Märta, jonka haastattelu kirjamessuilla joskus kauan sitten teki minuun vaikutuksen. En tosin ole muistaakseni Märtan kirjoja lukenut, vaikka Vuosisadan rakkaustarina onkin ollut lukulistalla. Henrik Tikkasen osoitekirjat ovat kuitenkin myös olleet lukulistalla jo pidempään, joten tarttumiseni tähän romaaniin ei ollut reaktio Linnan kansalliskirjaan. 

Henrik Tikkanen on suomenruotsalaisen yläluokkaisen kulttuurisuvun vesa, jonka lapsuudenkoti ja koko lapsuuden ympäristö sijaitsee Kulosaaressa. Kirja on tietysti kirjoitettu alun perin ruotsiksi, mutta alkuperäiskielistä lukematta voin todeta että Elvi Sinervon suomennos on erittäin onnistunut. Luin Wikipediasta, että suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on vallinnut vahva omakohtaisuuden perinne. Tässä Tikkasen omaelämäkerran ensimmäisessä osassa on minusta paljon samaa kuin muutama kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetussa Taisteluni-autofiktiossa, jonka kirjoitti niinikään kielivähemmistöön kuuluva mies, jonka lapsuutta varjosti alkoholisoituneen isän sekoilu. 

Karl-Ove Knausgårdin romaanit ovat kivuliaan omakohtaisia ja armottoman rehellisiä, mutta sisältävät välillä esseemäistä jäsenneltyä ajattelua. Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 on hyvin lyhyt, vain vähän yli sata sivua, mutta sisältää myös kivualista omakohtaisuutta ja esseemäisiä kohtauksia, erityisesti Jatkosodasta johon Tikkanen vapaaehtoisena lähti mukaan. Knausgårdiin verrattuna tyylissä on kuitenkin paljon enemmän sarkasmia ja ironiaa, sekä kielellisesti tiettyä runollisuutta. Lisäksi synkkään norjalaiseen verrattuna Tikkanen ei käytä kirjansa henkilöistä nimiä, vaan viittaa heihin ainoastaan "isänä", "äitinä", "äidinisänä", jne. 

Palatakseni tuohon Täällä Pohjantähden alla -kirjaan: Pataporvarillisen ja leiskuvan suojeluskuntalaisen maailmankuvan Kulosaaresta katsottuna sama Sisällissota ja kapina näyttäytyy melko erilaisena kuin Pentinkulmalta käsin. Tikkanen on syntynyt vasta itsenäistymisen jälkeen, mutta tapahtumia sivutaan esimerkiksi äidinisästä puhuttaessa, joka toimi Hennalan sotavankileirin lääkärinä Sisällissodan jälkeen. Siis sen saman sotavankileirin jossa Akseli Koskela odotteli kuolemantuomiotaan, jota ei sitten koskaan täytetty koska Iso-Britannia puuttui peliin. 

Tikkanen suomii sukunsa maailmankuvaa myös suhteessa muuhun Helsinkiin. Kulosaarelaiset epäilevät muita kuin saaren omaa väkeä, ja yleinen mieliala on, ettei Kulosaareen kaivata uusia asukkaita. Toisaalta kun Tikkasen isä menettää sukunsa rahat ja heistä tulee "köyhiä", alkavat muut suhtautua heihin penseästi. Kirjoitin "köyhiä" lainausmerkeissä, koska kaikesta päätellen perhe ei varsinaisesti nähnyt nälkää. Köyhyys on suhteellista, mutta suomenruotsalaisen yläluokan rappio kai lienee Tikkasen hampaissa. Hän aloittaa kirjan kertomalla, että luvassa on "karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta”

Teos oli kielellisesti viehättävän kuiva ja tarkka. Luulen, että tulen viihtymään myös kahden seuraavan osan parissa, vaikka tähän väliin onkin luettava jotain muuta (scifiä, mutta siitä myöhemmin), ettei mene pelkäksi äkäisten miesten lukemiseksi.