Ryhdyimme kihlattuni kanssa katsomaan Twin Peaksia tässä päivänä eräänä - tarjoaahan maanmainio streaming-palvelu Netflix tuon sarjan kaikki jaksot HD-tasoisina.

Kyseessä on minulle kolmas matka tuohon Luoteis-USA:n metsiin piilotettuun pikkukaupunkiin. Ensimmäisen kerran katsoin sarjaa 1990-luvulla, mutta silloin minulta jäi jaksoja välistä, enkä edes uskaltanut katsoa kaikkea. Toisen kerran katsoin sarjan ehkä 7-8 vuotta sitten.

Toisella kerralla pelkäsin ja jännitin, mutta myös nautin sarjan ainutlaatuisesta tunnelmasta ja hienosta käsikirjoituksesta.

Silti tämä kolmas kerta on taas aivan erilainen.

Jotenkin nyt tämä sarja tuntuu kevyimmältä Lynchiltä koskaan (vaikkei tämä yksin hänen sarjansa ole, liekö ohjannut pari jaksoa ja kirjoittanut Mark Frostin kanssa konseptikäsiksen). Siis hyvällä tavalla kevyin! Voisi melkein puhua älykkäästä tilannekomediasta ilman naururaitaa.

En tiedä ovatko sarjan tekijät ajatelleet, että vanhoista halvoista kauhukonsteista voimansa saavat pelottelukohtaukset ymmärrettäisiin sellaisiksi, vai osasivatko aavistaa, että Bobista tulee kokonaisen sukupolven ykkösmörkö, joka nähdään heikkona hetkenä sohvan takaa kurkistamassa.

Mutta nyt kolmannella kerralla Bobin kurkistelu Lauran äidin kirkumisen jälkeen kyllä hätkähdyttää, mutta samalla huomaa miten kornisti musiikki vedetään yli ennen jokaista pelottelukohtausta. Tai miten Bobbyn ja Miken mennessä pimeään metsään tapaamaan Leo Johnsonia taskulampulla valaistu point of view kuvaa heiluvia kuusenoksia kuin parhaassa opiskelijakauhuleffassa - ja silti se toimii.

Puut ovat myös tärkeässä roolissa: Lavasteena ulkokohtauksissa, ja intoilun kohteena agentti Cooperille. Isot douglaskuuset.

Ihmissuhteet sen sijaan ovat kuin telenovelasta. Kaikilla on suhteita sinne tänne, ja naisilla mustat silmät. Ihmiset ovat täysin rakkautensa ja intohimonsa orjia psykiatrista kahvilan henkilökuntaan. Vain Cooper pystyy välttämään lolitan houkutukset.

Varmaankin kaikki leffoista ja tv-sarjoista enemmän kirjoittavat ihmiset - the antonvahajamava's and the ollisulopuisto's of this world - ovat ajatelleet Twinareista näin jo katsellessaan sarjaa kapalostaan käsin ysärillä, mutta minulle tämä muutos toisesta katsomiskerrasta kolmanteen on ollut hätkähdyttävä.

Ja silti sarjan aiheet ovat synkkiä, eikä niistä tehdä pilkkaa. Vaikka Lynchin juttuja pilkataan usein surrealistisiksi, eikä Mulholland Driven tapahtumia ymmärrä kukaan, Twin Peaksissa edetään myöhemmin avautuvin juonenkääntein ainakin suht loogisesti.

En ole katsonut mitään toista draamasarjaa edes kahteen kertaan, saati kolmeen. Voi olla, että saisin Wirestä toisella katsomisella enemmän irti, mutta jos vielä kolmas katsomiskerta antaa näin paljon, voi perustellusti puhua mestariteoksesta.

"Our world is a magical smoke screen". Ja niinhän se Laura sanoi, että 25 vuoden päästä tavataan taas. Ensi vuonna. Huh huh.

Olin jo pidempään miettinyt postausta kuulokkeista. Ne kun ovat aika merkittävä asia elämässäni.

Vaikka käytän kuulokkeita paljon, en ole koskaan jaksanut panostaa niihin liikaa. Tämä siksi, että juostessa ja toisaalta olkalaukussa kuulokkeet joutuvat kovalle koetukselle - mielummin käytän jotain edullista perusmallia joka toimii edes jotenkuten, kuin olen ostamassa muutaman kuukauden välein uusia Koss Porta Pro -kuulokkeita. Nuo ovat mainiot kuulokkeet, mutta kahdessa vuodessa niitä hajosi neljä (aina piuha, ei koskaan rakenne, jolla onkin "ikuinen" takuu), enkä enää jaksanut.

Niinpä viime vuosina olen käyttänyt lähinnä iPhonen bulkkikuulokkeita ja SBS:llä Sennheiserin jotain perusmyllyjä ja Spotifyllä firmalle brändättyjä peruskuulokkeita (hienon näköiset, eivät äänellisesti kummoiset).

Asioilla on joskus tapana järjestyä, ja niinpä lyhyen aikavälin sisällä sain kahdelta eri viestintätoimistolta tarjouksen kokeilla erilaisia kuulokkeita. Otin testiin kolmet, joiden arvelin parhaiten palvelevan elämäni kuuloketarpeita. Osan luureista sain pitää, osa oli vain testissä.

Varsinkin nykyään kun työskentelen avokonttorissa ja toisaalta kuuntelen musiikia käytännössä koko ajan, tulevat hyvät työluurit tarpeeseen. Olisin varmasti saanut työnantajaltani paremmat luurit käyttööni jos olisin pyytänyt, mutta testattavaksi saamani Sony MDR-1A:t ratkaisivat tämän ongelman hienosti.

Valmistaja kertoo muun muassa, että niissä on "herkkä nestekidepolymeerielementti joka takaa kirkkauden" ja toisaalta "Beat Response Control -tekniikka", joka "vähentää kovien bassoäänten vääristymistä".

No, se on tosi hieno juttu, mutta minusta näissä kuulokkeissa tärkeintä on se, että kaltaiseni ei-kultakorvan mielestä ääni on hyvä ja pehmeä ja basso kuuluu. Lisäksi materiaalit ovat laadukkaan tuntuisia ja korvaa vasten tuleva elementti miellyttävän pehmeä, muttei hiostava.

Näistä tulee luksusfiilis. Arjen luksusta, suorastaan!

Kuulokkeissa on myös älypuhelinta ajatellen mikrofonielementti piuhassa. Minä käytän näitä vain läppärin kanssa, mutta tuo mikrofonielementti toimii vähän vaihtelevasti Google Hangoutsin kanssa, jota käytämme duunissa videoneuvotteluihin. OS X:ssä pitää käydä joka kerta asetuksista vaihtamassa mikrofoniksi "ulkoinen", eikä se silti aina välttämättä toimi. Pieni miinus siis siitä. Sen verran kokeilin iPhone 6:ni kanssa, että niillä mikrofoni toimii puhelun aikana.

Toinen tärkeä kuulokekäyttökokemus on koiraa ulkoiluttaessa tai julkisissa kulkuvälineissä (työpaikan lähellä on vähän haastavat parkkeerausolosuhteet joten tulee käytettyä muutaman vuoden tauon jälkeen enemmän junaa). Periaatteessa Sonyn MDR-1A:t olisivat tässäkin tarkoituksessa ihan mukiinmenevät, MUTTA piuha on ärsyttävä.

Sama ongelma koskee toki iPhonen bulkkikuulokkeitakin, joita olen tähän asti käyttänyt koiraa ulkoiluttaessa ja julkisissa: Käsi tarttuu välillä kuulokkeen piuhaan, kuulokejohto on mennyt taskussa umpisolmuun, piuha menee poikki ja muita ärsyttäviä tapauksia.

Tämä ratkaistaan tietysti Bluetooth-tekniikalla. Olin tähän asti vältellyt Bluetooth-kuulokkeita oikeastaan sen takia, että Bill Burr on kiukutellut niin paljon niistä blogissaan. Lisäksi joskus vuosia sitten näin ensimmäisiä Bluetoot-kuulokkeita, jotka olivat niin huonosti toimivia, että takaraivoon jäi huono fiilis.

Nyt sain testiin Sennheiser Urbanite XL -kuulokkeet, jotka toimivat Bluetoothin tai NFC-yhteyden kautta.

Nämä tuovat samanlaista arjen luksusta koiran ulkoiluttamiseen ja junassa istumiseen kuin Sonyt työpaikkakuunteluun. Materiaali vaikuttaa todella laadukkaalta, ulkonäkö on SLICK, ja korvatuntuma pehmeä.




Noudatin paketin ohjeita, ja ensikytkentä iPhonen kanssa sujui minuutissa. Sitten latasin kuulokkeet (pari tuntia) mukana tulleella piuhalla läppärin USB-portin kautta, ja lähdin kävelylle.

Mikä mahtava fiilis, kun piuha ei ollut kiusaamassa kävelyä. Ääni Sennheisereissä on brändikuvan mukaisesti laadukas - tosin kuuntelen lenkillä ja junassa useimmiten podcasteja jolloin vaatimuksena on lähinnä se, että kuuloke toistaa äänet riittävän lujaa, minkä nämä kuulokkeet todella tekevät. Valmistajan tiedotekielessä puhutaan muun muassa "apt-X®-koodekista", mutta sanon nyt oman tietämykseni painolla, että soundi on riittävän hyvä. Jälleen kerran Toto-fanit ja kultakorvat erikseen (ja lukevat varmaan kuulokearvionsa eri paikasta kuin tästä blogista).

Mitään teknisiä ongelmia näiden kanssa ei oikeastaan ole. Kuulokkeet yhdistyvät lännykkään alle sekunnissa, ja akku kestää todella hyvin (valmistaja lupaa 25 tuntia, minulla mennyt nyt 1,5 viikkoa yhdellä latauksella kun muistan sammuttaa kuulokkeet aina käytön jälkeen).

Kuulokkeen pehmuste on irronnut kaksi kertaa, mutta kuuloke ei mennyt varsinaisesti rikki, vaan pehmusteen saa kiinnitettyä helposti uudestaan. Toivon, ettei irtoileminen muutu päivittäiseksi niin, että mekanismi lopulta löystyy liikaa.

Nämä kuulokkeet ovat eniten parantaneet kuuloke-elämääni kaikista testatuista. Bluetooth-kokemus ja miellyttävä päätuntuma on kerrassaan miellyttävä. Sen verran pitää kuitenkin kritisoida, että hipaisulla kuulokkeen päällä olevasta Sennheiser-logosta toimivat start ja stop sekä volumen säätö eivät toimi kovin idioottivarmasti - tai sitten minun pitää vielä harjoitella sormituntumaa.

En kuitenkaan enää haluaisi elää ilman näitä kuulokkeita. Ihq:t.

Viimeinen käyttötarve on tietysti juoksu. Tähän asti olen juossut joko muutamilla eri bulkki-iPhone-kuulokkeila, tai sitten ns. "sporttisangoilla" varustetuilla napeilla. iPhonen kuulokkeet ovat toimineet lenkkipolulla parhaiten, varsinkin uusin malli pysyy korvassani todella hyvin.

Nyt testasin kuitenkin juoksukuulokkeiden seuraavaa sukupolvea, nimittäin roiskesuojattuja ja Bluetooth-yhteydellä toimivia Sonyn MDR-AS600BT-nappikuulokkeita.



Napeissa on sentään niskan taakse laitettava piuha, etteivät ne korvasta irrottaessa tipahda lenkkipolulle, mutta mitään häiritsevää kuulokejohtoa ei tarvita. Tämä oli näissä napeissa parasta. Juostessa vielä enemmän kuin koiran kanssa kävellessä käsi osuu joskus kuulokejohtoon mikä aiheuttaa kuulokkeiden lentämisen korvasta, mikä taas on aivan helvetin ärsyttävää kesken flow-tilan.

Tämän ongelman Sonyn napit kyllä ratkaisivat. Myöskin tekninen käyttöönotto oli mutkatonta, ja akku kesti luvatusti.

MUTTA: Minun korviini nämä napit eivät sovi.  Kuten kuvasta näkyy, ne ovat aika isot möhkäleet, eli painoakin on jonkin verran. Korvaan sovitettava kierukka saattaa jonkun korvassa pysyä, mutta minun tapauksessani ei. Tämä aiheutti muutaman raivokohtauksen lenkkipolulla, kun kuulokkeita piti koko ajan olla veivaamassa syvemmälle korvaan.

Lisäksi yhden napin hallintateknologia toimi välillä hieman oudosti - tai ei ainakaan tehnyt mitä halusin. Niin, ja koska käytän juostessani (kuvassa näkyvää) huivia hikinauhana, en pystynyt laittamaan huivia riittävän alas, koska kuulokkeet pullottivat korvista ulkona.

Lenkkipolulla ollaan siis edelleen iPhone-kuulokkeiden varassa (en viitsi noita Sennheisereitä lenkillä käyttää vaikka ne tukevasti juostessa pysyvätkin korvilla - eivät kestä kosteutta joten menisivät luultavasti lopulta rikki), mutta muuten kuuloke-elämäni on viime aikoina kokenut melkoista kohennusta.

Vinkkejä hyviksi havaituista juoksukuulokkeista otetaan vastaan.

On visan aika! Tein tällä kertaa visasta AAVISTUKSEN helpomman kuin viimeksi, mutta ajattelin että nämä olisivat jatkossakin sellaisia, että jos saa googlaamatta kaikki oikein saa todella olla tyytyväinen itseensä.

Oikeat vastaukset löytyvät ensimmäisestä kommentista. Nauttikaa!

Otsikko vihjaisi siihen suuntaan, että tulossa olisi joku vähintään puolitieteellisesti perusteltu kirjoitus aiheesta, mutta eräänlaisena disclaimerina myönnän heti kärkeen, että tämä on korkeintaan löyhähkösti toisiinsa liittyvien ajatusten kokoelma.

Ajatus tuli mieleen, kun eilen päätin arkiviikon katsomalla nukkuva nainen kainalossa elokuvan Perks of Being a Wallflower eli Elämäni seinäruusuna.

Pidin elokuvasta todella paljon, ja arvotinkin sen tänään Facebook-statuksessa kolmen parhaan high school -elokuvan joukkoon - kahden muun leffan ollessa Superbad ja Breakfast Club (tästä aiheesta pitäisi tehdä varmaan laajempikin postaus, sen verran keskustelua juuri noiden kolmen leffan valitseminen aiheutti).

Mutta itse ajatus kuuluu seuraavasti: Onko elokuvista, kirjoista ja musiikista (populaarikulttuurista yleensä) pursuava nuoruuden kokemus vain valheellista nostalgiaa - iän värittämiä kokemuksia jostain, mitä ei oikeasti ole olemassa?

Katsellessani Perks of Being a Wallfloweria olin niin sanotusti tunteet pinnassa. Oma lukioikä ja ihastumiset saavuttamattomiin tyttöihin tai yleinen melodramaattisuus palasi mieleen. "Täähän on suoraan mun elämästä", tuo kuuluisa samaistumisen kokemus toi kulttuurituotteeseen lisää imua, ja OSTIN sen ihan täysillä.

Mutta siinä tunteillessani mietin, että tuntuuko PoBaW:n viihde niin merkitykselliseltä siksi, että kaipaan kaikkien 35-vuotiaiden tapaan nuoruuttani, eikä siksi, että olisin tuntenut lukiossa samoin? Tarkoitan siis sitä, että high school -elokuvien ja nuorten rakastuneiden kärkkäät tunnepurkaukset tulkitaan tarkoittavan kirkasta ja pyyteetöntä tunteen paloa, mutta johtuvatko ne enemmänkin siitä, että nuoret eivät juuri tajua mitään ja toimivat lähinnä hormoneidensa orjina?

Käsikirjoittajien jälkeenpäin tekemät avaukset high school -ikäisen miehen tunne-elämästä ovat hienoja ja runollisia, mutta oikeasti nuori on viettiensä viemänä ja kipuilee koska ei ymmärrä miksi kaikki tuntuu niin pahalta.

Ja sitten aikuistuttuaan ihminen kaipaa sitä toisen aikuisen keksimää versiota nuoruudesta, eikä sitä todellisuutta, eli kertakaikkista kyvyttömyyttä käsitellä omia tunteitaan. Ihminen on autuaasti unohtunut miten vähän tajusi mistään, mutta muistaa kyllä sen miltä tuntui olla 16 ja PIHKASSA.

Nyt puhun siis itsestäni. Ennen 26-27 ikävuotta en ollut kovinkaan sinut itseni kanssa enkä pystynyt analysoimaan tunteitani riittävän hyvin. Tämä tuli mieleeni Knausgårdin Taisteluni osa 1:stä lukiessani, kun hän varoittelee, että ennen 25 ikävuotta tapahtuneita asioita ei kannata muistella, se on vaarallista aikaa:

Now I had burned all the diaries and notes I had written, there was barely a trace left of the person I was until I turned twenty-five, and rightly so; no good ever came of that phase.

Eli seuraavalla kerralla kun American Graffiti aiheuttaa väpätystä sydämessä, mieti kaipaatko jotain mitä ei ollut olemassa. Vai onko se romanttisuuteen taipuvaisten aikuisten fantasia: Aikuisen ymmärrys maailmasta, mutta teinin tunneskaalan vahvuuksilla?

Pyörittelin tätä ajatusta eilen ennen nukkumaanmenoa, ja tajusin heti, ettei kaikissa high school -leffoissa pelata samalla kontrastilla: Esimerkiksi kolmen parhaan joukkoon nostamani Superbad on niin totta, että se on siksi hyvä. Superbadissa kaikki ei välttämättä pääty onnelliseksi, ja nuoret tajuavat itsekin reaktioidensa tyhmyyden. Se onkin nuorten ihmisten kirjoittama (vasta myöhemmin ohjaama).

Jos tästä kirjoituksesta ei saanut mitään tolkkua, pahoittelen. Se johtuu Perks of Being a Wallflower -leffan hyvyydestä. Olen todella kiitollinen että Emma Watson ei käynyt Lauttakylän lukiota - siitä saavuttamattoman rakkauden pilvilinnasta olisi ollut vaikeata toipua. Särkyneiden sydänten sirpaleet olisivat edelleen kiinteistöhuollon kiusana.

Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu tyhmältä, miksen vain jutellut tytöille joihin olin ihastunut? No, eipä sitä silloin tajunnut. Toisaalta loppu on enemmän kuin onnellinen, kun asun kauneimman ja ihanimman ikinä tapaamani naisen kanssa.

Aika harvoin tulee vastaan sellaisia uusia kirjailijoita joista puhuttaisiin yhtä paljon kuin Knausgårdista. Koska olen Kindlen käytöstä johtuen aikamoisessa pimennossa muista kuin amerikkalaisista kirjoista, luulin ensin Knausgårdin nimen nähdessäni, että hän on taas joku "nerokkaita ja tiivistunnelmaisia" dekkareita kirjoittava skandinaavi, jonka teoksia minun ei tarvitse vaivautua edes kokeilemaan, kun dekkarit alkaa olla nähty.

Karl Ove kuitenkin toistui ihmisten puheissa ja Twitterissä ja lehdissä jo monen vuoden ajan, joten päätin minäkin sitten kokeilla - ja varsin suurella innolla kokeilinkin sen jälkeen kun olin hiukan tutustunut mistä Taisteluni-sarjassa on kyse.

Koska luen edelleenkin lähinnä sängyssä iltaisin, ja lukeminen tapahtuu iPadilta, minun oli helpointa lukea tämä englanniksi, jolla kielellä sarja kantaa nimeä My Struggle. Huomannette, että niin suomeksi kuin englanniksi kirjan nimi on sama kuin Hitlerin omaelämäkerta. Tästä käsittääkseni lisää kirjasarjan myöhemmissä osissa.

Joka tapauksessa: Suomennos on varmasti hyvä, mutta sitä ei ole digitaalisesti saatavilla. Hyvin menee suomalaiset kirjakustantamot! Englanniksi se maksoi 14 dollaria.

Englanninkielisen laitoksen alaotsikko on Death in the Family, mikä oikeastaan alleviivaa kirjan syvimmän olemuksen: Knausgård (jonka nimi englanninkielisessä versiossa on "Knausgaard") on misantrooppi, joka ryhtyy kertaamaan lapsuuttaan. Hyvin nopeasti käy selväksi, että hänen persoonansa suurin määrittäjä on ongelmallinen suhde isään, joka on Karl Oven lapsuudessa pahantuulinen ja autoritäärinen ja Karl Oven aikuistumisen kynnykseltä eteenpäin rappioalkoholisti.

Taisteluni on omaelämäkerta, mutta täysin erilainen kuin mikään aikaisemmin lukemani omaelämäkerta. Kirjallisuuden opiskelijat varmaan tuhahtelevat näille määrittely-yrityksilleni, mutta Taisteluni on jotenkin ROMAANIMAINEN. Sen tapahtumat ovat yksityiskohdissa rikkaita, kuten elämäkerroissa usein, mutta niitä ei kerrota kuin historiaa, vaan hyvin läsnäolevasti.

Äh, en tiedä ymmärtääkö tuosta mitä tarkoitan, mutta joka tapauksessa Taisteluni-kirjaa lukiessa unohtaa jatkuvasti lukevansa omaelämäkertaa.

Knausgård ei myöskään lähesty elämäänsä kronologisesti, vaan melkeinpä muistiinpanoina. Välillä ollaan kirjoitushetkessä, välillä parin vuoden takana, välillä varhaislapsuudessa.

Heti alkupuolella Knausgård käy sen verran nykyhetkessä, että hän selventää lukijalle olevansa epämiellyttävä ihminen. En siis sano, että olisi todella, vaan että lukijalle annetaan sellainen kuva. Hän sanoo lasten kanssa elämisestä asioita, joita ei yleensä sanota. Että inhoaa sitä, kun suuttuu lapsille. Ettei se välttämättä täydentänyt häntä.

And at least as corrosive is the awareness that I am dealing with children. That it is children who are dragging me down. There is something deeply shameful about this. In such situations I am probably as far from the person I aspire to be as possible. I didn’t have the faintest notion about any of this before I had children. I thought then that everything would be fine so long as I was kind to them.

Mutta ei hän suinkaan omia lapsiaan vihaa, vaan heitä koskevat kappaleet edustavat kirjan pehmeintä antia - ei tämä läpeensä paha mies ole. Älykäs vain.

The immense intimacy you have with them, the way in which your own temperament and mood are, so to speak, woven into theirs, such that your own worst sides are no longer something you can keep to yourself, hidden, but seem to take shape outside you, and are then hurled back. The same of course applies to your best sides.

On kirjan kannalta tärkeätä, ettei Knausgård aloita lapsuudestaan, ja rakenna kuvaa kaltoin kohdellusta pojasta, jolle ankara isä ei anna tilaa olla. Tai että hän pääsisi kertomaan ensin kokemuksistaan alkoholisti-isänsä kanssa, ja vasta sitten kertoisi olemuksestaan nykypäivänä.

Knausgårdin tyyli on kiehtova. Hän keskittyy muutamaan pidempään jaksoon elämässään (en viitsi paljastaa tarkasti, mutta varhaisteini-ikä ja hieman alle kolmenkymmenen vuoden ikä tarjoavat kaksi erilaista näköalaa Karl Oven ja isänsä suhteeseen), mutta muuten hän kirjoittaa joko pieniä tuokioita elämästään, tai sitten antautuu pitkiin esseemäisiin jaksoihin, jotka sisältävät uskomattoman hienoja ajatuksia.

Kirjaa lukiessa tulee välillä sellainen uskomaton pienuuden (ja samaan aikaan suuruuden) tunne, kun ymmärtää lukevansa jotain isoa ajatusta, ja ymmärtävänsä sen. Sanat tuntuvat silloin soljuvan kuin runossa, vaikka rytmi onkin proosan.

Esimerkiksi:

 Chaos is a kind of gravity, and the rhythm you can sense in history, of the rise and fall of civilisations, is perhaps caused by this. It is remarkable that the extremes resemble each other, in one sense at any rate, for in both immense chaos and in a strictly regulated, demarcated world the individual is nothing, life is everything.

Luin myöhemmin Wikipediasta, että Knausgårdin suku harkitsee kunnianloukkaussyytteen nostamista näiden kirjojen johdosta. En edelleenkään halua paljastaa tapahtumista liikaa, koska haluan että jokainen pääsee tutustumaan niihin ilman minun ohjaustani, mutta sen verran sanon etten yhtään ihmettele syyteaikeita.

On selvää, että minun on luettava myös muut viisi osaa. Tämän kirjan teema - alkoholisti vanhempana - on itselleni kivuliaan tuttu (äiti, maksakirroosi jne), joten paikoin Taisteluni osa 1:n lukeminen oli melkoista kyyneleiden nieleskelyä. Samalla se herätti monenlaisia ajatuksia (melkoinen itsestäänselvyys): Onko itsestänikin ajoin pulpahteleva ihmisviha jotenkin yhteydessä tähän? Toisaalta minulla ei ole ollenkaan näin ankaria kokemuksia omasta lapsuudestani. Tunsin kuitenkin hengenheimolaisuutta tähän suureen ja tinkimättömään norjalaiseen.

Toisaalta Knausgård tekee myös nöyräksi. JUURI tällaista kirjallisuutta rakastan: Romaanimuotoista tekstiä, jossa kuitenkin käsitellään todellisuutta ja asioita niin, että se on tavallaan tietokirja.

PALVON.

Vielä näytteitä.

Writing is drawing the essence of what we know out of the shadows. That is what writing is about.

Thus, there was always a certain objectivity to them, by which I mean a distance between reality and the portrayal of reality, and it was doubtless in this interlying space where it ‘happened’, where it appeared, whatever it was I saw, when the world seemed to step forward from the world. When you didn’t just see the incomprehensible in it but came very close to it. Something that didn’t speak, and that no words could reach, consequently forever out of our reach, yet within it, for not only did it surround us, we were ourselves part of it, we were ourselves of it.

For humans are merely one form among many, which the world produces over and over again, not only in everything that lives but also in everything that does not live, drawn in sand, stone and water. And death, which I have always regarded as the greatest dimension of life, dark, compelling, was no more than a pipe that springs a leak, a branch that cracks in the wind, a jacket that slips off a clothes hanger and falls to the floor.

Tämä postaus on sisältöyhteistyö, joka on toteutettu yhdessä Suomen Blogimedian ja Helsingin Juhlaviikkojen kanssa. Keikkapoiminnot ovat omiani. 

Heinäkuun lopussa Tokoinrantaan nouseva Juhlaviikkojen Huvila-teltta on aito helsinkiläinen instituutio. Sen näkeminen paikallisjunan lipuessa Helsingin Rautatieasemalle kerta kaikkiaan kuuluu kesän loppuun.

Tänä vuonna tämän blogin kirjoittajaa eli minua pyydettiin vinkkaamaan muutamasta Huvilan esiintyjästä joita itse aion mennä katsomaan. Mikä mieluinen tehtävä!

Tänä vuonna Huvilassa on spessuvuosi, sillä teltassa nautitaan monipuolisesta musiikista 20. kertaa. Liian monta kertaa olen kuullut hehkutusta Huvila-keikoista joilla en ollut: Ainakin Radiohead, Lou Reed ja Wilco mainitaan usein. Legendaarisia iltoja mahtuu 20 vuoteen. Itse olen käynyt Huvilassa ennen tätä vuotta vain kerran, ja sekin oli joku kotimaisten ilta ehkä 10 vuotta sitten. Nyt on aika ryhdistäytyä

Huomionarvoista on sekin, että monena vuonna Huvilateltassa (tai Juhlaviikolla yleensä) on kuultu artisteja, jotka vasta parin vuoden päästä ovat rantautuneet Flow'hun. Edelläkävijähommia, siis.

ASIAAN.

Tämänvuotisista artisteista itselleni tärkein on tietysti Susanne Sundfør, jonka Ten Love Songs -levystä valuin hunajaa helmikuussa. Tämän vuoden parhaita albumeja. Sunnuntaina 30.8. on tämä. Huumaava elokuun ilta ja Susanne. Siitä tulee täydellistä.

Toinen tärppi on uuden sukupolven kantriartisti Sturgill Simpson, jota muun muassa arvostamani musiikkitoimittaja Jean Ramsay on hehkuttanut. Huikeita luentoja. Ei mitään nahkastetsonista pop-lirkutusta tämä. Sturgillia lämppää Ville Leinonen Enkeleineen. Life of Sin kuten Sturgill laulaa, mikä ilta. Päivää ennen Susannea eli 29.8. on tämä.

Vähän rajumpia bileitä ennustan perjantaille 21.8., kun belgialainen Baloji esiintyy. En ole hirveästi ukon materiaaliin tutustunut, mutta sen minkä ehdin teki vaikutuksen. Ranskankielisessä räpissä on vaan jotain maagista. OIKEASTAAN halusin nostaa tämän illan esille siksi, että Balojia lämppää ruotsalainen Sabina Ddumba, joka on vain kahdella sinkulla noussut kiinnostavaksi nimeksi. Näin hänet laulamassa Warnerin bileissä vastikään, teki todella suuren vaikutuksen.

Huvila-teltan ulkopuolisesta ohjelmistosta haluaisin nostaa esiin Shangai Acrobatic Troupen, joka esiintyy vaatimattomasti Helsingin Jäähallissa kolmena päivänä 21.-23.8. Maailman parhaiksi akrobaateiksi kehutun ryhmän ennakkomatsku näyttää jäätävän kovalta, ja aion todellakin viedä sirkushullun tytärpuoleni paikan päälle.

Lippuja kaikkiin Huvila-keikkoihin saa täältä. Luulis varaavan. Ismo Alanko näyttää olevan jo loppuunvarattu.

Pistäkää omia vinkkejänne, mitä Huvilasta/Juhlaviikoilta pitää ehdottomasti nähdä?

Ostettiin tuossa pari viikkoa sitten uusi televisio. 42-tuumainen ja seitsemän vuotta vanha Philips toimi kyllä moitteettomasti, mutta ruutu oli auttamatta liian pieni kun muutimme (ja kun sanon "muutimme", tarkoitan tietenkin että nainen sai idean jota hän sinnikkäästi ajoi eteenpäin) olohuoneen järjestystä joka lisäsi katseluetäisyyden yli neljään metriin.

Tervetuloa tupaan 60-tuumainen Sony Bravia! Paljon isompi ja ohuempi ja 15 kiloa kevyempi kuin vanha. Ihanan tarkka kuva.

Pari juttua näissä uusissa televisioissa kuitenkin nikotuttaa. Pari juttua, joiden takia en ole pitänyt kiirettä uuden telkkarin hommaamisessa.

Ensinnäkin tärkein ja otsikossakin oleva kysymys: Internet-yhteys televisiossa. Juu, sen ansiosta televisiota voi kutsua "fiksuksi", se hakee päivitykset hienosti netistä ja siinä on wifi-ominaisuus.

Mutta mitä se OIKEASTI tarkoittaa: Netin ylitse käytettävät on demand -palvelut tulevat telkkariin. Vähän televisiosta riippuen niitä on kirjava ja ihan kattavakin määrä: On Netflixiä, Areenaa, YouTubea, HBO Nordickin kuulemma jossain. Ties olisivatko Maikkari ja Nelonenkin panostaneet ja tehneet Katsomolle ja Ruudulle omat sovellukset.

Tämähän on periaatteessa hienoa, MUTTA valitettavasti kaikissa tutuilla näkemissäni telkkareissa sekä tässä omassa uudessa nuo sovellukset ovat aivan tavattoman kankeita käyttää. On kaukosäädintä, kännykällä tai tabletilla käytettävää kaukosäädintä, jopa omaa ulkoista näppäimistöä, mutta silti ne ovat avuttomia ja kankeita.

Lyhyesti sanottuna en ole vielä törmännyt ÄLYtelkkareissa sovellukseen, joka olisi parempi kuin kännykkä- tai tablettisovellus, tai ihan läppärillä käytettävä nettisivu. Näihin taas pääsee käsiksi yksinkertaisesti niin, että tuuppaa telkkarin persuuksiin Chromecastin, Apple TV:n tai vaikka vain läppäriin kytkettävän piuhan.

Ja kaikki tämä onnistui jo vanhalla telkkarillani, jossa ei ollut nettiä tai mitään älyominaisuuksia. Pelkästään 35 euron arvoisella Chromecast-tikulla.

Siksi yritinkin etsiä uudeksi telkkarikseni periaatteessa isoa screeniä, jossa on hyvät liitännät ja monipuoliset kuva- ja ääniominaisuudet, mutta sellaisia ei ole tarjolla, kun kaikki telkkarit ovat ÄLYTELKKAREJA.

Saatiin siis esimerkiksi "Discover"-ominaisuus joka hakee kuvaruudun alalaitaan rimpsun samana päivänä tulevia tv-ohjelmia, joista 95% ei kiinnosta minua pätkääkään. Lisäksi saatiin näitä mainittuja palveluja, joista Netflixiä huvikseni kokeilin, mutta joka on niin kankea, ettei se tule kilpailemaan kosketusnäytöllisen iPadin ja Chromecastin kanssa. Areenaa en edes viitsinyt.

Hyvää internet-telkkarissa on ainakin tuo kaukosäädin, jonka saa myös kännykkään, ja jossa on samassa ohjelmaopas. Tämä on edistysaskel verrattuna kaukosäätimellä operoitavaan kankeaan ohjelmaoppaaseen.

Myös kodin netti alkaa tulla vastaan. Paritaloyhtiöömme saa maksimissaan 20 megan ADSL-netin, ja jos kaksi läppäriä, kaksi kännykkää, iPad ja telkkari ovat samaan aikaan yhteydessä wifi-reitittimeen, syntyy pätkintää. Onneksi 4G-kuuluvuus on hyvä, joten kännykät voivat käyttää sitä.

Itse telkkari on kuitenkin mahtava, heti kun ratkaisin aluissa mainituista ongelmista toisen: Niinsanottu motionflow teki kaikista elokuvista ja sarjoista aivan saippusarjan näköisiä kotivideoita. TV on niin fiksu, että se lisää freimien väliin kuvia niin, että 24 sijasta niitä onkin 120 (tsjp). Tämä tekee liikkeestä pehmeämpää, ja lopputuloksena minun ja monen muun silmissä Platoon näyttää pienellä digivideokameralla kuvatulta turistifilmiltä. Kytkekää tuo pois, vaikka olenkin lukenut että joidenkin silmään tuollainen teknologia (sitä on käytännössä kaikissa uusissa telkuissa eri nimillä) näyttää hyvältä.

Se telkkareista. Hyvää äitienpäivää!

Näin on nyt käynyt.

Rakastan levyarvioiden kirjoittamista, mutta valitettavasti nykyinen duunini Spotifyn playlist editorina estää mielipiteen (positiivisen tai negatiivisen) esittämisen musiikista julkisessa foorumissa - kuten esimerkiksi tässä blogissa.

Päätös ei ole omani, vaan se on työnantajani linjaus kaikille editoreille ympäri maailman. Syy on se, että he eivät halua riskeerata, että joku oikeuksienomistaja (eli käytännössä levy-yhtiö) pitäisi minun tässä blogissa esittämääni mielipidettä Spotifyn mielipiteenä.

Itselleni moinen ero oli selvä jo radion musiikkipäällikkönä toimiessa, mutta koska työnantaja ei halua riskeerata että linja hämärtyy kenenkään silmissä, minun on toimittava näin.

Jos siis haluatte tietää mitä mieltä olen jostain levystä, tulkaa kysymään baarissa. Kerron ehkä.

Tilanne toivottavasti muuttuu jonain päivänä, mutta tästä lähin tässä blogissa pidetään lähinnä musavisoja, arvostellaan kirjoja, kirjoitetaan tekniikasta, juoksemista ja musiikista ei-arvostelevalla tavalla. Pahoittelut niille jotka pitivät levyarvioistani.

No juu, tuo eilen käyttämäni musavisapohja osoittautui ihan täydelliseksi sudeksi.

NYT on toimiva pohja pelissä, joten samat puheet kuin eilen: Googlea käyttämällä huijaat vain itseäsi, pitäkää hauskaa ja levittäkää sanaa. Jälleen jos saa kaikki oikein voi onnitella itseään, otin kyssäreitä aika laajalta skaalalta.

Näitä on tulossa lisää vähintään kerran kuukaudessa. HUOM JA EDIT: Oikeat vastaukset ekassa kommentissa.

Minulla tuli tuossa juoksulenkillä kunnianhimoinen ajatus pitää kerran kuussa musavisa täällä blogissa. Tämä ensimmäinen kerta menköön alustoja testaillessa, en nimittäin ole ollenkaan varma toimiiko tämä.

EI tietenkään saa googlata, koska se pilaa hauskan. Mut jos saat kaikki heti oikein, niin nostan kyllä hattua, sen verran monipuolisesti yritin kysymyksiä laatia.

Olkaa siis hyvät ja kokeilkaa, voi kommentoida tuonne alas tuloksia / bugeja. OIKEAT VASTAUKSET löytyvät ekasta kommentista.

EDIT: Sen verran huonosti tuo Survey Maker tähän taipuu, että seuraavalla kerralla teen jollain muulla työkalulla.

Survey Maker

Olen huomannut, että tässä Spotify-duunissa tulee väkisinkin kerättyä talteen kovia biisilöytöjä. Tuo ensimmäinen Viikon biisit -kirjoitus osoittautui menestykseksi, joten ajattelin julkaista näitä jatkossakin. En kuitenkaan välttämättä joka viikko, vaikka nimi siihen suuntaan viittaakin.

Kaikki näistä eivät ole ihan uusia biisejä, mutta enemmänkin biisejä joihin olen jäänyt jumiin ja joita pidän kovimmista kovimpina.

Ensin täytyy mainita ruotsalainen tuottaja-säveltäjä Erik Hassle, jonka pari viikkoa sitten ilmestynyt No Words -sinkku on AIVAN TAJUTTOMAN KOVA. Ruotsissa tämä on ollut hitti ilmestymisestään lähtien, ja toivon että muu maailma tajuaa seurata perässä. Kesähitti jos joku. Kuunnelkaa ja palvokaa.




Sitten Kuningasidea, jonka viime kesänä ilmestyneen Nimi on enne -levyn neljäs single on tämä Yksin Pariisiin (tai oikeastaan siitä tehty remix jossa mukana Pyhimys). Kuulin biisin jo alkuvuodesta, eikä se tehnyt suurta vaikutusta, mutta eräänä päivänä autoa ajaessani kuulin sen Radio Novalta, ja kas, se teki jäljen. Parasta tässä on hieno poljento, "oikeilla soittimilla" tehty hiphop-biitti. Talvella ei toiminut, nyt toimii.




Adam Lambert on tehnyt levyä Max Martinin kanssa, ja viikko sitten kuultiin tuloksia. Ghost Town on maxmartinmaisesti (olisko Shellback myös mukana tässä) perverssin röyhkeästi ajan hermolla. Aviciin akustinen kitara -EDM on yhdistetty Martin Garrixin ja muiden klubimpaan soundiin - ensin tietysti esitellään FourFiveSeconds-tyyliin vähäeleisesti uskomattoman hieno melodia. Näkee ketkä pärjää.



Sitten vielä Norjan DJ-jumalat Matoma ja Kygo, jotka vääntävät molemmat tropical houseksi kutsuttua tämän vuoden soundia.

Matoman biisi on ollut jo hitti pidempään, ja jos minä saisin päättää olisi tässä Suomenkin kesähitti mallia 2015. Tosin se tulee olemaan joku kotimainen biisi tietysti - kuulin eilen yhden vahvahkon ehdokkaan mutta siitä lisää myöhemmin. Joka tapauksessa Matoma otti Notorious B.I.G.:n vanhan jumal-säkeistön, Ja Rulen vähemmän hienon säkeistön ja höysti kokoon tajuttoman kovan pommin Ralp Tresvantin kertsilaululla. Ruokavertauksesta räjähdykseen, mutta ihan sama, haluan vain alleviivata tämän biisin hienoutta.

Kygo-fanituksestani kaikki jo tietävätkin , mutta nyt kun mies vihdoin sai Sexual Healing -versionsa Spotifyyn, on asia syytä nostaa pöydälle uudestaan. Vastustamaton soundi, tekee mieli mennä terassille juomaan kaljaa välittömästi kun kuulen tämän. Veikkaan että Kygon tähti nousee tämän kesän aikana aivan uudelle tasolle, vaikka hän on tulikuuma jo nyt.