Huh heijaa. Vuosia tämä kirja on ajelehtinut lukukiinnostuksen rajamailla. Vähän kuten Tuntematon sotilas muutama vuosi aiemmin. En ollut tehnyt mitään päätöstä olla lukematta tätä kirjaa, mutta aina löytyi jotain mielekkäämpää ja parempaa luettavaa joten Pohjantähteen tarttuminen oli vain jäänyt. 

Tässä muutaman viime vuoden aikana - luultavasti uusintapainoksesta johtuen - kirja nousi uudestaan moniin keskusteluihin ja sen lukeneet kertoivat uskomattomia sotatarinoita matkastaan trilogian kanssa. Vasta näistä keskusteluista havahduin ajattelemaan, että kaipa minunkin pitäisi tämä kahlata. En ole koskaan nähnyt edes sitä kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehtyä elokuvaa, joten tietoni kirjasta rajoittuivat Akselin ja Elinan häävalssiin ja siihen että alussa oli suo, kuokka ja Jussi.

Nyt, kirjan luettuani, on tietysti hölmö olo. Jos Tuntematon sotilas antoi ryhmän mikronäkökulmasta armottoman ja kaoottisen luennan sodan satunnaisuudesta ja yksittäisen sotamiehen heittelehtimisestä maailman tapahtumien aallokossa, tarjoaa Linna tällä kertaa vähän isomman näkökulman, kun pääsemme Pentinkulman kylän asukkaiden silmin katsomaan miten Suomi muuttui 1880-luvulta 1950-luvulle. 

En tarkistanut tätä tietoa, mutta isäni väitti että Pentinkulma sijoittuisi jonnekin Urjalaan, mikä ei ole kovin kaukana synnyinkaupungistani Huittisista. Kulkeepa sisällissodan jälkimainingeissa Pentinkulman läpi joukko punaisia pakolaisia, joka etsii tietä Lauttakylään (joka on siis Huittisten keskustaajama josta myös Tuntemattoman eksentrinen jousipyssymies Honkajoki kertoi olevansa kotoisin). Huittisten läheisyys on merkittävää sikäli, että pentinkulmalaisten murteessa on tiettyjä kaikuja Huittisten murteesta, joka on pääosin satakuntalainen murre ohuin pirkanmaalaisin vaikuttein. 

Ensimmäiset parisataa sivua kului huvittuneen viihtymisen merkeissä. Pentinkulmalaisissa ja erityisesti Koskelan Jussissa oli jopa karikatyyriin asti paljon sitä, mikä vanhempieni sukupolvessa huvittaa. Jussin ja muiden kyläläisten ajoittain tyhmyyteen asti vajoava umpimielisyys on silti varmasti realistinen kuvaus tuon ajan ihmisestä, joka ei ole käynyt kouluja tai ajatellut muutenkaan maailmaa koskaan sen syvemmin oman elinpiirinsä ulkopuolelta. Minä siis suoraan sanottuna naureskelin tälle joukolle: Voi teitä. Kunnes jouduin myöntämään, että minä olen ihan samanlainen, toki pääkaupunkiseutulaistuneena ja maailmaa nähneenä, fyysistä palkkatyötä vain nuoruudessani tehneenä, mutta silti. Koskeloissa koskettaa haluttomuus puuttua liiaksi muiden asioihin, vaikeilu avoimien tunteiden ilmaisujen kanssa ja periksiantamaton puurtaminen jolle ei toivota kiitosta mutta jolle kuitenkin toivotaan kiitosta. 

Korjaan: En koe olevani samanlainen, mutta olen painiskellut elämässäni samanlaisten asioiden kanssa. Linna näki tuon alueen ihmistyypin erittäin taitavasti. Oman isäni voisi vieläkin laittaa tuonne asumaan eikä hän erottuisi porukasta kuin korkeintaan yleissivistyksensä ansiosta. 

Tätä oman historiani kontekstia vasten voitte vain kuvitella miten vavahduttavalta tuntuu kun Linna vyöryttää pentinkulmalaisten päälle Suomen lähihistorian suurimpia käännekohtia. Tapahtumat ovat toki historiasta tuttuja, mutta vaikka Täällä Pohjantähden alla on fiktiota, tuodaan tässä historiaan sellaista sosiopoliittista ja esimerkein konkreettista kertomuksen voimaa jota yläasteen tai lukion taitavakaan opettaja ei pysty välittämään. Huimaavampaa vielä on ajatella, että Linna julkaisi trilogian 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Talvi- ja Jatkosodan kokemus oli maalle yhtenäistävä, mutta sisällissodasta oli kulunut vasta 40 vuotta. Tuon ajan vastakkainasettelun Linna latoo sivu sivulta 1800-luvun lopusta kohti Venäjän vallankumouksen edesauttamaa räjähdystä. Kokemus on erittäin vahva. Lukija tietää mitä on tulossa, mutta historian voimia ei aina pysäytä edes vakuuttavin järkipuhe. Tapa jolla Linna käsittelee yhtä historiamme surullisimmista luvuista on vakaa. Hän ei pyri ulkokohtaiseen objektiivisuuteen, ovathan tarinan päähenkilöt paljon lähempänä punaista kuin valkoista puolta, mutta hän ei myöskään pyri selittämään hyväksi kummankaan puolen rikoksia toisen puolen rikosten kustannuksella. Näkökulma on toki lähinnä niin sanotun tavallisen kansan, kuten Tuntemattomassakin.

Oikeastaan vain riittävän laaja kuva siitä, mitä ennen sisällissotaa tapahtui tarjoaa mahdollisuuden käsitellä tapahtumia linnamaisen toteavasti. Myös tapa, jolla ihmiset jatkavat elämäänsä yhdessä yhtenä yhteiskuntana moisen sodan jälkeen kuvataan kirjassa hienosti. Samat kyläläiset, samat talolliset, samat torpparit, samat jännitteet, mutta elämä jatkuu. Pentinkulmalaisille punaisten ja valkoisten sota näyttäytyy paikallisena, mutta Linna peilaa taitavasti tapahtunutta koko Euroopan skaalalla tapahtuviin suursotiin ja Lapuan liikkeen aikana fasismin nousuun Saksassa ja Italiassa. Uutiset kulkevat poliitikoiden ja sanomalehtien kautta, mistä paikalliset vaikuttajat sitten suodattavat ne ymmärrettävään muotoon. 

Historian käännekohdat ovat kuitenkin vain yksi osa Pohjantähden viehätystä. 70 vuoden aikajänne saattaisi tuntua puisevalta jos henkilögalleria ei olisi linnamaisen herkullinen, joskin aavistuksen karikatyyrinen. Kirjailija lie halunnut esitellä laajemmin arkkityyppisiä ajan ihmisiä, tällä kertaa he sattuvat kaikki asumaan samalla kylällä. Koska en ollut kirjaan juuri aiemmin tutustunut sain lopussa kokea melkoisen mieli blouattu -hetken kun tajusin, että Tuntemattoman Vänrikki Koskela on Akselin ja Elinan vanhin poika Vilho Koskela. Twitterissä joku huomauttikin, että 2000-luvun kielellä Täällä Pohjantähden alla on Tuntemattoman sotilaan "prequel". Väinö Linna Cinematic Universe alkaa tästä. Vielä puuttuisi että niskavuorelaiset tai Kalle Päätalo kirjoitettaisiin jatko-osassa sisään. 

On käsiteltävä vielä kirjan viimeinen taso, ehkä se vahvin: Ajan kuluessa Pentinkulman ihmisten elinpiirin pienuus, elämän kovuus ja vuodenaikojen sanelema toisteisuus kertovat vahvasti meidän kaikkien muidenkin elämästä. Kun kirjan lopussa vanha Elina ja vielä vanhempi Alma elelevät Koskelan "uudella puolella" ja seuraavat lastenlasten ja lastenlastenlasten puuhastelua, ajan paino tuntuu pelottavalta. Pihalla touhuava lapsi voisi olla minun isäni, joka muutti kotitilaltaan 10 kilometrin päähän lähiöön ja teki työuran lihateollisuudessa. Minä itse olen ketjussa seuraavana, kahden linkin päässä huolehtivan Elinan katseesta. Eikä aikaakaan kun minä itse katselen sumenevin silmin uusien ihmisten vilistämistä (toivottavasti vaikka Bahamasaarilla talvisin) ja joku joutuu turhautuneesti selittämään minulle asioita jotka sinä hetkenä liikuttavat yhteiskunnan rattailta, ja jotka minusta tuntuvat turhalta hömpötykseltä. Ja kaikilla uusilla sukupolvilla on yhtä painava tarve jättää jälkensä, kunnes vuodet hidastavat sen verran tahtia että jää aikaa tarkastella mitä tuli tehtyä. 

Vahva kokemus.

En ihan hirveän usein lue kotimaisia dekkareita. Toissavuonna kyllä työkaverini Riku Talvitien Viimeisen lähetyksen, mutta sitä ennen mennään jonnekin 2000-luvulle ja Outi Pakkasen dekkareihin joita olen muutaman lukenut. 

Mutta nyt luin! Vuoden 2021 ensimmäisenä kirjana ainakin omassa somekuplassani paljon luetun Kun kuningas kuolee, joka on Elina Backmanin esikoisteos. Tämä kirjoitukseni ei varsinaisesti täytä kritiikin tunnusmerkkejä mutta sanonpa kuitenkin jääviysmielessä, että tunnen kirjailija Backmanin: Hän on entinen työkaverini ja lisäksi kuuluisan Kirjaviinikerhon jäsen, joka on oman kirjakerhoni tietynlainen arkkivihollinen, vaikka aina välillä olemmekin suunnitelleet kirjakerhojen yhteistä illanviettoa. Ehkä se vielä toteutuu, toivottavasti. Myönnettäköön että Kirjaviinikerho on sekä jäsenmäärältään että historialtaan mahtavampi kuin oma kirjakerhoni, Karl-Ove-kerho, joka on nimetty semi-ironisesti autofiktiokuningas Karl-Ove Knausgårdin mukaan. 

Karl-Ove ei onneksi ole kuollut, mutta muut kuninkaat eivät ole aivan yhtä onnekkaita, ainakaan Kun kuningas kuolee -kirjassa.

* Tämä teksti ei sisällä varsinaisia spoilereita vaikka puhunkin henkilöistä ja tapahtumista hieman, en aio pilata mahdollista lukunautintoasi. *

Aina välillä marmatan dekkareihin liittyen siitä, että niissä on aina sama kaava: Jännitetään kuka on syyllinen. Tämä on tietysti totta, mutta samaan aikaan nautin esimerkiksi John Hughesin elokuvista tai tietyistä romanttisista komedioista, koska niissä kaikki sujuu juuri niin kuin pitääkin, mutta niin taitavasti, että se on fiktionnälkäiselle ihmiselle täydellinen kokemus. Tiedättekö mitä meinaan? Vaikka Yksin kotona -elokuvat – ne kaksi ensimmäistä: Montaasimainen alkukohtaus jossa esitellään hyvin arkkityyppiset hahmot. Sukulaissetä on tyhmä, varkaat vielä tyhmempiä, isoveli on ilkeä, äiti on huolehtiva, isä on poissaoleva mutta turvallinen. TYLSÄÄ! Paitsi ettei ole, kun Hughesin pitäessä ruoria kaikki loksahtelee paikoilleen niin MÄSSYLLÄ tavalla, että kyllästyneisyyden sijaan voi tuntea aitoa jännitystä asiasta joka on selvää heti alkusekunneista lähtien: Paha saa palkkansa, protagonisti on sopivan lirissä, muttei kärsi pysyvää vahinkoa. 

Sellainen romaani on Kun kuningas kuolee. En edes yritä arvailla etukäteen kuka on syyllinen, haluan heittäytyä Backmanin rakentamaan vuoristorata-ajeluun, jossa syyllinen kyllä paljastetaan ennen loppusivujen muita palkitsevia täydentymisiä. Päähenkilöillä (ja muutamalla sivuhenkilölläkin) on traumansa, mutta ne eivät ole liian raastavia jottei niitä voisi neljänsadan sivun matkalla ratkaista ja paketoida niin vastustamattomaan pakettiin, ettei lukija voi olla hihkumatta "AIVAN!", kun täydentyminen tapahtuu. 

Ainekset on valittu taiten: On eri aikatasoissa tapahtuvat murhatarinat, yllättäviä toisiinsalinkittymisiä, herkullisesti poimittuja ja elävästi kuvailtuja olemassaolevia tapahtumapaikkoja, rakkautta, traumoja, kuolemaa ja tietysti skandinaavisessa dekkariperinteessä varsin yleiset uhrit eli nuoret tytöt. 

Pidin erityisesti Hartolasta tapahtumapaikkana, sillä alun Helsinki-jaksot tuntuivat hieman karikatyyrisilta uneliaaseen Hartolan kuningaskuntaan verrattuna. Tai ehkä mainostoimistoja käytetään kirjoissa niin usein, että kaikki mainostoimistoon sijoittuva tuntuu jotenkin nahkealta. Mainostoimistojen sisällyttäminen saattaa johtua siitä, että useat kirjailijat ovat työskennelleet tai työskentelevät copywritereina, ja saattaa olla että hartolalaiselle nimenomaan Helsinki-jaksot ovat niitä kiinnostavia, mutta itselläni näin.

Mutta siis: Kun kuningas kuolee oli taitavasti viritetty maksimaalisen viihdytyksen aikaansaamiseksi. Pysyin kyydissä, välillä peläten, välillä tarinalinjojen täydentymisistä nauttien. Paikoin häiritsi joidenkin asioiden epäloogisuus, mutta kuten todettua niin vastustan tällaista "realismin" etsimistä fiktiosta. Jotkut käänteet kuitenkin tuntuivat sellaisilta etten ihan niitä ostanut vaikka halusinkin. Toisin paikoin kertojaäänen käyttämät aikamuodot vaihtelivat, tai sitten oma kielikorva olisi vaatinut eri aikamuotoa, mutta pientähän tuollainen on sen rinnalla, että esikoinen on näin hyvin SOIVA, kokonainen, vetävä ja ehjä teos.

Tasojakin oli. Tietysti valta-asetelma, instituutioiden maskuliinisuus ja niiden tunkeutuminen naisten elämään, mutta myös mielenkiintoinen moraalinen taso: Jos murhaajan motiivi on ilman murhia tarkasteltuna kunniakas ja "oikea", pitääkö poliisien tai lukijan "antaa oikeuden tapahtua". Mikä tällöin on onnellisin loppu? Keskeneräinen -- oikeutetuksi koettu -- kosto ja roisto vankilaan vai täydellinen kosto ja roisto... niin, mitä roistolle silloin tapahtuu? Eikö häntä rangaista?

Sattumalta juuri tänään Elina kirjoitti Instagramissaan, että hänen seuraava dekkarinsa ilmestyy toukokuussa. En tiedä onko se suoraa jatkoa tälle, mutta ehditte joka tapauksessa lukea tämän hyvin ennen toukokuuta.