En ihan hirveän usein lue kotimaisia dekkareita. Toissavuonna kyllä työkaverini Riku Talvitien Viimeisen lähetyksen, mutta sitä ennen mennään jonnekin 2000-luvulle ja Outi Pakkasen dekkareihin joita olen muutaman lukenut.
Mutta nyt luin! Vuoden 2021 ensimmäisenä kirjana ainakin omassa somekuplassani paljon luetun Kun kuningas kuolee, joka on Elina Backmanin esikoisteos. Tämä kirjoitukseni ei varsinaisesti täytä kritiikin tunnusmerkkejä mutta sanonpa kuitenkin jääviysmielessä, että tunnen kirjailija Backmanin: Hän on entinen työkaverini ja lisäksi kuuluisan Kirjaviinikerhon jäsen, joka on oman kirjakerhoni tietynlainen arkkivihollinen, vaikka aina välillä olemmekin suunnitelleet kirjakerhojen yhteistä illanviettoa. Ehkä se vielä toteutuu, toivottavasti. Myönnettäköön että Kirjaviinikerho on sekä jäsenmäärältään että historialtaan mahtavampi kuin oma kirjakerhoni, Karl-Ove-kerho, joka on nimetty semi-ironisesti autofiktiokuningas Karl-Ove Knausgårdin mukaan.
Karl-Ove ei onneksi ole kuollut, mutta muut kuninkaat eivät ole aivan yhtä onnekkaita, ainakaan Kun kuningas kuolee -kirjassa.
* Tämä teksti ei sisällä varsinaisia spoilereita vaikka puhunkin henkilöistä ja tapahtumista hieman, en aio pilata mahdollista lukunautintoasi. *
Aina välillä marmatan dekkareihin liittyen siitä, että niissä on aina sama kaava: Jännitetään kuka on syyllinen. Tämä on tietysti totta, mutta samaan aikaan nautin esimerkiksi John Hughesin elokuvista tai tietyistä romanttisista komedioista, koska niissä kaikki sujuu juuri niin kuin pitääkin, mutta niin taitavasti, että se on fiktionnälkäiselle ihmiselle täydellinen kokemus. Tiedättekö mitä meinaan? Vaikka Yksin kotona -elokuvat – ne kaksi ensimmäistä: Montaasimainen alkukohtaus jossa esitellään hyvin arkkityyppiset hahmot. Sukulaissetä on tyhmä, varkaat vielä tyhmempiä, isoveli on ilkeä, äiti on huolehtiva, isä on poissaoleva mutta turvallinen. TYLSÄÄ! Paitsi ettei ole, kun Hughesin pitäessä ruoria kaikki loksahtelee paikoilleen niin MÄSSYLLÄ tavalla, että kyllästyneisyyden sijaan voi tuntea aitoa jännitystä asiasta joka on selvää heti alkusekunneista lähtien: Paha saa palkkansa, protagonisti on sopivan lirissä, muttei kärsi pysyvää vahinkoa.
Sellainen romaani on Kun kuningas kuolee. En edes yritä arvailla etukäteen kuka on syyllinen, haluan heittäytyä Backmanin rakentamaan vuoristorata-ajeluun, jossa syyllinen kyllä paljastetaan ennen loppusivujen muita palkitsevia täydentymisiä. Päähenkilöillä (ja muutamalla sivuhenkilölläkin) on traumansa, mutta ne eivät ole liian raastavia jottei niitä voisi neljänsadan sivun matkalla ratkaista ja paketoida niin vastustamattomaan pakettiin, ettei lukija voi olla hihkumatta "AIVAN!", kun täydentyminen tapahtuu.
Ainekset on valittu taiten: On eri aikatasoissa tapahtuvat murhatarinat, yllättäviä toisiinsalinkittymisiä, herkullisesti poimittuja ja elävästi kuvailtuja olemassaolevia tapahtumapaikkoja, rakkautta, traumoja, kuolemaa ja tietysti skandinaavisessa dekkariperinteessä varsin yleiset uhrit eli nuoret tytöt.
Pidin erityisesti Hartolasta tapahtumapaikkana, sillä alun Helsinki-jaksot tuntuivat hieman karikatyyrisilta uneliaaseen Hartolan kuningaskuntaan verrattuna. Tai ehkä mainostoimistoja käytetään kirjoissa niin usein, että kaikki mainostoimistoon sijoittuva tuntuu jotenkin nahkealta. Mainostoimistojen sisällyttäminen saattaa johtua siitä, että useat kirjailijat ovat työskennelleet tai työskentelevät copywritereina, ja saattaa olla että hartolalaiselle nimenomaan Helsinki-jaksot ovat niitä kiinnostavia, mutta itselläni näin.
Mutta siis: Kun kuningas kuolee oli taitavasti viritetty maksimaalisen viihdytyksen aikaansaamiseksi. Pysyin kyydissä, välillä peläten, välillä tarinalinjojen täydentymisistä nauttien. Paikoin häiritsi joidenkin asioiden epäloogisuus, mutta kuten todettua niin vastustan tällaista "realismin" etsimistä fiktiosta. Jotkut käänteet kuitenkin tuntuivat sellaisilta etten ihan niitä ostanut vaikka halusinkin. Toisin paikoin kertojaäänen käyttämät aikamuodot vaihtelivat, tai sitten oma kielikorva olisi vaatinut eri aikamuotoa, mutta pientähän tuollainen on sen rinnalla, että esikoinen on näin hyvin SOIVA, kokonainen, vetävä ja ehjä teos.
Tasojakin oli. Tietysti valta-asetelma, instituutioiden maskuliinisuus ja niiden tunkeutuminen naisten elämään, mutta myös mielenkiintoinen moraalinen taso: Jos murhaajan motiivi on ilman murhia tarkasteltuna kunniakas ja "oikea", pitääkö poliisien tai lukijan "antaa oikeuden tapahtua". Mikä tällöin on onnellisin loppu? Keskeneräinen -- oikeutetuksi koettu -- kosto ja roisto vankilaan vai täydellinen kosto ja roisto... niin, mitä roistolle silloin tapahtuu? Eikö häntä rangaista?
Sattumalta juuri tänään Elina kirjoitti Instagramissaan, että hänen seuraava dekkarinsa ilmestyy toukokuussa. En tiedä onko se suoraa jatkoa tälle, mutta ehditte joka tapauksessa lukea tämän hyvin ennen toukokuuta.
