Kokosin vielä nämä vuoden parhaat levyt ihanaksi muistojen soittolistaksi, jota on sitten kiva myöhempinä vuosina kuunnella.

Tästä heräsi muuten sivuajatus, että miten pitkään mahtavat Spotify-listat säilyä? Varmaan niin kauan kuin firmakin. Vai onko siellä avoin rajapinta josta soittolistoja voi siirtää muihin palveluihin? Kuka näistä tietää?

ASIAAN.

Ulkomaiset levyt top 10 listasin täällä, ja vastaavan kotimaisen listan tein tänne. Joka levyltä otin kaksi omaa suosikkibiisiäni - paitsi Taylor Swiftin 1989:ltä ei ole mukana yhtään biisiä, koska kerran Taylor ei ole Spotikan kanssa väleissä.

Nauttikaa, tilatkaa, eläkää pellossa.

Tuossa ennen joulua Helsingin Sanomat ilahdutti lukijoitaan uutisoimalla jenkkitutkimuksesta, jossa todettiin, että "sähkökirjan lukeminen illalla voi sekoittaa unia".

No, jutun lukemalla selvisi, että tutkimuksessa ei tarkoitettu varsinaisia sähkökirjoja kuten taustavaloton Kindle (joka näkyy myös jutun kuvituskuvassa), vaan esimerkiksi iPadia tai muita sinistä valoa heijastavia tabletteja.

Minulla on Kindle, mutta luen kirjoja yleensä iPadin Kindle-appin kautta. Tämä siksi, että luen lähinnä sängyssä, ja taustavaloton Kindle tarvitsisi lukuvalon, joka kuitenkin häiritsisi vieressä nukkuvaa naishenkilöä. Lukuvalo on muutenkin minusta kömpelö.

Hesarin uutisoima tutkimus on kevyttä ja harhaanjohtavaa hömppää. Nyt jutun lukenut kansalainen toistelee mielessään, että SÄHKÖKIRJA TUHOAA KAIKEN, vaikka kaikki eInk-näytöllisiä taustavalottomia sähkökirjoja lukeneet tietävät, ettei sen lukeminen eroa mitenkään paperin katselemisesta, varsinkin kun lukemiseen tarvitaan se sama lukuvalo kuin paperikirjan kanssa.

Itse olen kuitenkin todennut iPadin himmeällä valolla ja Kindle-appilla omaan käyttööni parhaaksi vaihtoehdoksi.

Tätä vaihtoehtoa käytettäessä pitää kuitenkin muistaa muutama asia. Ensinnäkin lukulaitteena käytettävästä tabletista tulee ottaa kaikki push-ilmoitukset pois päältä. Lukeminen on keskittymistä vaativaa hommaa, eikä "Oku Luukkainen commented on your status" helpota yhtään uppoutumista Cormac McCarthyn rakentamiin maailmoihin. (Tästä aiheesta kirjoittaa oivallisesti myös Verge.com)

Toiseksi on huolehdittava, että laitteessa on päällä automaattinen himmennys, tai sitten ruutu on manuaalisesti säädettävä himmeimmäksi mahdolliseksi. Sinisen valon vaikutus on varmasti todistettu jossain oikeassa tieteellisessä tutkimuksessa, jos tuo Hesarin uutisoima onkin vähän lepsumpi "tutkimus".

Kolmanneksi iPadin pitäminen sopivassa asennossa onnistuu yhdellä kädellä - kuten myös sivun kääntäminen. Käsi ei väsy edes monen tunnin lukusession aikana, toisin kuin AINA paperikirjaa sängyssä lukiessa.

Lisäksi Kindle-sovelluksen kautta lukeminen on taloudellisesti järkevää, sillä kirjat maksavat kymmenen ja kahden euron välillä (vrt. suomalainen sähkökirja tai paperikirja 30€).

PÄÄPOINTTINI on kuitenkin se, että lukeminen ennen nukkumaanmenoa on valtavan rentouttavaa ja tärkeää!

Jos Hesarin uutisoimassa tutkimuksessa käytettiin varsin pientä 12 ihmisen otantaa, kerron teille nyt omasta yhden ihmisen tutkimuksestani. Sinisen valon saanti on paljon pienempi paha verrattuna siihen, etten lukisi ollenkaan. 

iPadini sisuksissa on kuitenkin paljon houkutuksia peleistä Twitteriin, eivätkö ne häiritse lukemista? Tämä on tietysti itsekurikysymys, mutta itselleni lukeminen on niin tärkeä päivittäinen rituaali, ettei sitä Carcassonnen houkutus estä.

Itse asiassa lukeminen on keskittymisen johdosta myös niin unettava rituaali, että jos haluan ostaa itselleni lisää lukuaikaa, selaan hetken Twitteriä tai pelaan pelin Carcassonnea. Aivot virkistyvät, ja taas jaksaa lukea hetken.

Ja tässä se oman tutkimukseni tärkein tulos: Lukeminen on aivoille hyväksi. Vaikka lukeminen tapahtuisi sinisen valon avustuksella, sitä ei parane lähteä demonisoimaan, sillä hyvä kirja takaa hyvät unet. Tämä on totta minun elämässäni, eli se on siis totta.

Ainakin kirjan lukeminen on aina parempi vaihtoehto kuin televisio tai some.

Parhaillaan luen Bob Dylanin elämäkertaa No Direction Home, jo pidempään kesken ollutta Antony Beevorin hypermassiivista Second World Waria, sekä eilen lataamaani Martin Amisin Moneyta, jolta odotan paljon.

Lukekaa, älkääkä antako teknologiaa pelkäävien mutta kokkiohjelmia silmät ristissä televisiosta tuijottavien ankeuttajien häiritä.

Tämän pari vuotta sitten säveltämäni joululaulun myötä toivotan oikein hyvää joulua kaikille lukijoille. Kiitos kun olette mukana.

LEVYTIN tämän biisin toissapäivänä iPadin Garagebandin avulla. Hyvä tuli. #siunattu #kiitollinen

PITEMMITTÄ PUHEITTA! KONFORMISTINEN PARHAUSLISTANI!

Jokaisesta mainitusta levystä olen kirjoittanut myös pidemmän arvion, linkki jutun yhteydessä. Klikkailkaa niin saan hullut massit bannerinäytöistä.

Oli aika hyvä levyvuosi Suomessa minusta. Kriitikkolistoilla pärjännyttä DJ Kridlokkia olen kuunnellut valitettavan vähän (enkä siihen riittävän isosti syttynyt, se etelä-gangasta-flow suomeksi ei ole oikein koskaan toiminut minulle, paitsi ehkä kahdella Stöön biisillä), ja Tippa-T:n ep:tä en kelpuuttanut albumisarjaan, muita disclaimereita tässä ei ole.  Ai, paitsi että Willie and the Goodsoulsin Fortunate Son ja Iisan Iisa ovat bubbling under -levyjä.

10. Jannika B - Šiva

Jannika Wirtasen paras albumi on vielä tulossa, luulen. Tämä oli kuitenkin debyyttiin verrattuna paljon ehjempi ja sisälsi monta hyvää biisiä. Tullut kuunneltua paljon. Huikeimmillaan huikea, joskin epätasainen. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

9. Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Tämä pääsi yllättämään, koska ekan levyn aikaan en tykännyt Evasta ja Manusta YHTÄÄN. Tätä on tullut kuunneltua syksyn mittaan todella paljon. Jos Cinnamon Hearts -biisi ei maistu, ei kannata tuomita koko levyä, sillä luonteeltaan tämä on sopiva sekoitus synkkyyttä ja söpöilyä. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

8. Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Yhdyn kehukuoroon VAIKKA välillä tuntuu, että tämä levy olisi parempi ilman Pepe Willbergiä. Toisaalta ei voisi kuvitella kenenkään muun laulavan näitä biisejä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

7. Kaaoksen Ystävät - Loppu

Vuoden yllättäjä. Levy, joka lojui työpöydälläni monta kuukautta, kunnes sinkkutiedotteen saavuttua sähköpostiin pistin levyn soimaan.  No, pidin minä siitä ekasta ep:stäkin, joka tosin julkaistiin nimellä Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät. Epätrendikästä, helvetin hyvin sävellettyä ja huolella toteutettua musiikkia. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

6. Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa

Tällä levyllä on totisesti hetkensä, ja siinä on outoa tenhoa, vaikkei se todella vuoden paras levy olekaan. Rohkea toteutus, joka tuntu hyvin suunnitellulta, vaikka se varmaan onkin vain virrannut artistista nauhalle. Lukuisia helmiä, mutta myös pari nuupahdusta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

5. Stam1na - SLK

Stam1nalla on kova sarja albumeja tehtynä, mutta vielä jaksavat petrata. Tämä pääsee lähellä Uudet kymmenen käskyä -levyn täydellisyyttä, ollen bändin toiseksi paras albumi. Jaksavat haastaa itseään tiukkuudessa, sävellysten tasossa ja konsepteissa. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on ns. vitun kova biisi, Stamppujen parhaimmistoa. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

4. JVG - Voitolla yöhön

Järkyn kova tuotanto läpi levyn, pursuilee hittejä, mutta silti tinkimätöntä ja tekijöidensä näköistä menoa. Jare ei MC:nä mahdu Suomessa top kymppiin eikä Villegallekaan aivan kärkeä hätyyttele, mutta JVG pärjää tiukan härkisti omalla tyylillään. Sopivan häröjä hahmoja myös. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

3. My First Band - Corazon

Kuka tekee pokkanaamalla Queenin, Princen ja Dave Matthews Bandin sekoitusta ja saa sen kuulostamaan hyvältä? Kysymystä voinee luonnehtia retoriseksi, onhan tämä levylistauksen kohta, jossa puhutaan My First Bandin levystä. Kahden (yli)pirteän levyn jälkeen bändi laajensi repertuaariaan myös elämän varjopuoliin, ja jälki on upeaa. Manilla Vanilla on vuoden parhaita biisejä, eikä tässä muutenkaan ole heikkoa hetkeä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

2. Kasmir - AMK Dropout

Hölmö nimi ei haittaa. Luulin oikeasti, että Suomessa ei olisi mahdollista tehdä tällaista levyä. Falsetissa laulava miespoppari – suomenruotsalainen miespoppari – joka laulaa vadelmaveneistä ja "poustbreikap-seksistä". Miten se voisi lähteä? Mutta kyllä se voi! Kun on tarpeeksi hyviä biisejä, ja tuotantotiimi joka tietää mitä tekee. Ehkä 1-2 heikompaa biisiä, mutta helposti paras suomalaisen miespopparin levy koskaan, ja tämän vuoden toiseksi paras levy. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

1. Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Vaikka tätä levyä arvostellessani moitin bändiä lievästä riskinoton puutteesta, kun loppuvuodesta kuuntelen levyjä läpi ja mietin mikä niistä on paras, ei vastaus voi olla mikään muu kuin tämä. Haloo Helsinki! on tehnyt suomirokista omanlaisensa version, joka viidennellä albumilla on hiotussa iskussa. Näin hyviä biisejä harvoin osuu samalle levylle. Vielä kun levy alkaa mielestäni vuoden parhaalla biisillä - Köpis 2012 - niin en oikein keksi kuka olisi tänä vuonna voinut tehdä paremman levyn. Sopivassa suhteessa sydänverta, viihdyttämistä, soittotaitoa, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta. Tuotanto jättäytyy taka-alalle, mielestäni viisaasti. Elli on entistä vahvempi tekstittäjä. Tämä bändi on totta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

Teen näistä Spotify-soittolistan vielä tänä vuonna. Sellaisen, jossa on kaksi biisiä jokaiselta tässä mainitulta sekä Ulkomaiset top 10 -listan levyltä.

Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.

10. Sia - 1000 Forms of Fear

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive

7. Behemoth - The Satanist

6. Taylor Swift - 1989

5. Kent - Tigerdrottningen

4. Beck - Morning Phase

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End

2. Hozier - Hozier

1. Ed Sheeran - X

Tämä postaus on sisältöyhteistyö DNA:n kanssa. Saan siis tämän kirjoittamisesta rahaa. Esikouluikäisen tytärpuoleni iPadin käyttö ja sovellusten löytämiseen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin todellisia, ja DNA Appinen on selvästi luotu taklaamaan näitä ongelmia.

Appinen tuli. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten vaikeaa on löytää lapselle hyviä sovelluksia, jotka eivät jatkuvasti tyrkyttäisi jotain lisäostoja. Samalla tulin todenneeksi, että paras sovellus on sellainen, joka maksaa vähän. Ilmaiset on rakennettu täyteen lisämaksuansoja, jotka vain häiritsevät lasta.

DNA Appinen on rakennettu juuri tätä tarkoitusta varten. Palveluun ollaan keräämässä suomalaiseen makuun räätälöityä sovelluskirjastoa, josta voi löytää suositeltuja sovelluksia auttamaan harhailua iOSin, Androidin ja Windows Phone 8:n sovelluskaupoissa.

Lähestyn nyt aihetta nimenomaan rakkaan tytärpuoleni näkökulmasta. Hänellä ei ole mitään määrättyä aikaa tai rajoitusta milloin hän saa käyttää iPadia, mutta keskimäärin annamme hänen käyttää laitetta ehkä 3-4 kertaa viikossa, noin puoli tuntia kerrallaan.

#Nainen suhtautui alusta lähtien laitteeseen ehkä hiukan negatiivisemmin, mutta itse vanhana C64-lapsena (ja silti loppumattomia tunteja ulkoilmassa viettäneenä) tiesin, että peleistä voi olla paljonkin hyötyä.

Nyt tilanne on tietysti ihan eri kuin 80-luvulla, jolloin Euroopan kartta taisi olla ainut opetuspeli joka C64:lle meiltä löytyi. Lapselle olen ladannut puhtaasti opetuspelejä, puhtaasti pelejä ja niiden sekoituksia, ajatuksella "pelaamisesta voi olla hyötyä".

Ja kyllä siitä onkin. Väitän, että Lolan Aakkosjuna ja Lolan Matikkajuna ovat edesauttaneet huomattavasti sitä, että esikouluikäinen (6v) tyttö osaa lukea ja laskea paljon PALJON paremmin kuin minä vastaavassa iässä.

Eikä tässä ole kyse siitä, että olisimme väkisin halunneet hänen oppivan lukemaan. Ei häntä ole pakotettu käyttämään Lolan Aakkosjunaa tai Aakkospeliä, hän on näpertänyt niitä aivan omasta halustaan. Ei tosin useinkaan yksin, vaan yhdessä aikuisen kanssa. Ei iPadin (tai muun tabletin, tai kännykän) tarvitse olla pelkkä lastenhoitajan korvike, sillä voi puuhata yhdessä vanhemman kanssa.

Lolan Aakkosjunaa ei itse asiassa tällä hetkellä löydy DNA Appisesta, eikä myöskään Aakkospeliä, joten HOI MODERAATTORIT, lisätkää nämä sinne mitä pikimmin, vahva suositus täältä.

Luovuutta lisäämään on erilaisia piirrospelejä, mutta jostain syystä (päiväkoti, päiväkotikaverit) tyttömme on erittäin vahvasti kallellaan erilaisiin meikkaus- ja kampauspeleihin. Näistä YLIVOIMAISESTI paras on Toca's Hair Salon. Lapsi käyttää myös Royal Salonia ja BS Makeupia, mutta ensin mainittu on raskas ja kömpelö, ja jälkimmäinen kömpelöyden lisäksi myös lisäostoja tyrkyttävä.

Palapeleistä ollaan käytetty Hello Kitty Jigsawia, joka on ihan ok, ei loistava, sekä World Puzzlesia, josta oppii hienosti karttoja, vaikkei senkään käyttis ole kovin laadukas.

Kuvankäsittelyä voi harrastaa Repix-softalla. Se on varmaan tarkoitettu aikuisten selfieiden tuunaukseen, mutta lapsi jaksaa käyttää paljon aikaa ottamiensa kuvien koristeluun. Suositeltava siis sekin.

Haluan vielä korostaa pointtiani: iPadin (tai muun tabletin tai kännykän) antaminen lapsen käyttöön ei tarkoita automaattisesti huonoa vanhemmuutta. Toki järki kannattaa pitää mukana, mutta parhaimmillaan sovellukset antavat lapsen luovuudelle mahtavan kanavan.

Kun lapsen aivot ovat esikouluiässä herkässä tilassa (eli herkästi oppivassa siis), kannattaa aivoille antaa purtavaa mielekkäällä tavalla. Niin, että lapsella on samalla hauskaa.

Jos teillä on jotain vinkkejä, mitä oppimispelejä tai lastenpelejä DNA Appisessa pitäisi olla mukana, lupaan viedä ehdotuksenne eteenpäin.

DNA Appinen löytyy siis täältä.

Wow.

Olen viimeiset vähän yli viikon lukenut Robert Sheltonin Bob Dylan -kirjaa No Direction Home. Kirja on hyvä, ja Bob Dylan -suhteeni on muuttumassa obsessiiviseksi, mutta silti en vain saatana jaksanut. Olen kyllästynyt faktakirjoihin! Bob Dylanin elämä. Vitunko väliä ketä se tapasi ja nai!

Kyllä minä sen luen loppuun, älkää huoliko. Mutta olo oli sellainen, että tarvitsin fiktiota. Amazonin Kindle Store on kirjafanaatikolle ihana paikka: Suositusalgoritmi tietää aidosti, mistä saattaisin tykätä. Tyrkytti The Ocean at the End of the Lanea. Oli tyrkyttänyt aiemminkin, mutta nyt tartuin syöttiin.

Historiani Neil Gaimanin kanssa: Lainasin joskus ages ago kirjastosta Sandman-sarjakuvan. Pidin ihan ok:na, mutta se oli kummink vain sarjakuvan. Sitten luin Neverwheren, joka jäi mieleen. Kuitenkin vasta pikkuveljeltä lahjaksi saatu American Gods (vai lainasinko minä sen, Ville, auta!) vei täysin mukanaan.

Tämä kirja ei ole yhtä hyvä kuin American Gods, mutta toisaalta harva on. Sitä paitsi nyt minä muistan, että sain pikkuveljeltä lahjaksi Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteisromaanin Good Omens! Se on myös todella hyvä, mutta enemmän Pratchettin kuin Gaimanin kirja minusta.

American Godsissa on paljon samaa kuin The Ocean... issa: Yliluonnollisuus ei ole karnevaalia tai Harry Potterin parodista velhoyhteiskuntaa. Sitä on erilaisissa muodoissa, lähelläkin. Sanon nyt vielä kerran, että American Gods on tätä kirjaa syvempi ja parempi, MUTTA The Ocean... on silti vahvasti suositeltava kirja.

Se on nimittäin todella vetävä satu. Aikuisten satu. Luin kirjan kahdessa illassa, ja kahtena yönä näin todella outoja unia ja painajaisia. En tiedä johtuuko työkiireestä vai tästä kirjasta, mutta todella vahva tunnelma tässä tarinassa on.

Ihailen Neil Gaimanin kykyä pystyttää tunnelma ja käynnistää tarina. Hän korostaa kirjassa useaan otteeseen lapsen maailman viattomuutta ja kykyä nähdä asioita. Tämä teema kait leimaa miehen tuotantoa muutenkin. Hän ei kuitenkaan mene lapsenomaisuuden palvomisessa Tuomas Holopaisen mahtipontisuustasoille, vaan keskittyy katsomaan lähemmäs ja pienempiin asioihin.

En viitsi paljastaa tarinasta paljoa, koska se on niin upea ja imevä. Kirjan alussa 40-vuotias mies on menossa vanhalle kotiseudulleen hautajaisiin, kun hän yhtäkkiä päättää käydä katsomassa vanhan kotitalonsa paikkaa. Sitten hän muistaa läheisin maatilan, jossa kävi ajoittain tapaamassa Lettie-nimistä tyttöä. Sitten hän tapaa Lettien isoäidin, istuu läheisen lammen rannalle, ja muistaa, että Lettielle tuo lampi oli valtameri (Ocean). Sitten hän muistaa paljon muutakin.

Tämä kirja kertoo lopulta muistamisesta, vaikka tarina on oikeasti niin hyvä, ettei sen tarvitsisi kertoa mistään. Mutta siitä se kertoo.

A story only matters, I suspect, to the extent that the people in the story change. But I was seven when all of these things happened, and I was the same person at the end of it that I was at the beginning, wasn’t I? So was everyone else. People don’t change.

Onneksi Gaiman ei latista tätä tasolle "kuvitteliko 7-vuotias poika kaiken", vaan tasolle "miksi hänen ei tarvitse muistaa kaikkea", ja "mitä kaiken muistaminen tarkoittaa".

Anna itsellesi mahdollisuus uppoutua tähän tarinaan. Ei kaiken lukemisen tarvitse olla hyödyllistä. TAI OIKEASTAAN: Kaikki lukeminen on hyödyllistä, vaikka kirjan sivut eivät sisällä tutkittua tietoa.

Nyt en ole varma, että luinko Helsingin Sanomien First Aid Kit -keikka-arvion jotenkin Naisasialiitto Unionin silmälasit päässä, vai onko tämä tosiaan aivan tolkuttoman alentuvaa ja ikävällä tavalla sukupuolittunutta pop-kirjoittamista.

Siis jo otsikko: "Söderbergin sisarusten herttaisuus hellyyttää yhä"

MITÄ? Oliko siellä jotain musiikkiakin, vai oltiinko siellä tyttöjä katsomassa? No, arviossa puhutaan myös musiikista, hesarimaisen tylsästi pari kappaletta. Mutta sitten päästään taas pihviin: "Kerrassaan vilpittömän oloisesti sisarukset joka tapauksessa lavalla viihtyivät ja höpöttelivät herttaisesti toinen toistensa päälle."

Voi herra mun vereni. Onko sellaista sanontaa olemassa? Mutta siis, tätä ennen oli jo musiikin yhteydessä päästy puhumaan tytöistä. Onko tytöttely koskaan ok? Johtuuko se siitä, että arvostelija on ilmeisesti vanhempi herrasmies (kuten suurin osa sanomalehtien musiikkikirjoittajista muutenkin)?  Onko ainut mahdollinen tapa käsitellä nuorempia naispuolisia artisteja puhua heistä kuin kissanpennuista tai pikkuvauvoista?

"Kantrin kannalta kääntyi kerrassaan noloksi, kun emme yleisössä osanneet kunnolla yhtyä viimeiseksi kappaleeksi säästetyn söötin Emmyloun kertosäkeeseen."

Tytöt puuhastelivat ja ihan hupsu yleisö ei osannut siihen sööttiyteen yhtyä. Luenko minä nyt liikaa rivien välistä? Kyllä tämän on pakko olla totta. Olen itsekin mies (NYYSFLÄS) ja olen varmasti joskus kommentoinut levyä arvostellessa artistin ulkonäköä. Tältäkö se tökeröimmillään tuntuu? Voin vain kuvitella sitä tuhahtelua, jos keski-ikäinen naistoimittaja kuolaisi nuoren miesmuusikon perään arvostelussaan. 

Täytyy sanoa, että minusta tässä maailmassa ollaan välllä ylikorrekteja miesten ja naisten eroista puhuttaessa. Esimerkiksi töitä jaettaessa en ainakaan itse mieti sukupuolta, ennen kuin joku nostaa sen esiin. "Hei, nyt tuossa ei ole yhtään naista!". No hups, mietittiin valitessa ihmistä, ei sukupuolta.

Tästä yliherkkyydestä huolimatta keskiviikon Helsingin Sanomissa ukot tytöttelivät ja pukivat sen journalismiksi. Minusta se oli rumaa luettavaa.

Vai olenko nyt ihan hakoteillä? Onko tämä "normaalia" "tytöttelyä", voiko "setä" "käydä" "keikalla" ja "nähdä" "asiat" "noin"?

J. Cole! Ehkä paras uuden polven räppäreistä. Minä kun tykkään enemmän rap-räppäreistä, joten nostan Colen ohi vaikkapa Kenrick Lamarrin, jonka Good Kid, Mad City (ne pisteytykset jotenkin tuohon) on kieltämättä kova levy myös.

J. Colen viimevuotinen Born Sinner (hänen 2. studioalbuminsa, sitä ennen pari mixtapea) oli minusta loistava levy (arvostelin levyn täällä), ja naulasi Colen roolin sukupolvensa ajattelevana ja paljon asiaa sisältäviä biisejä tekevänä mc:nä.

2014 Forest Hill Drive vahvistaa tätä kuvaa entisestään. Nyt mies on itse tehnyt suuren osan tuotannoistakin, ja ilmeisesti sitä myöden päättänyt että tuotantojen on oltava minimalistisia jotta RÄP pääsee esiin.

Muistaakseni viimeksi J. Colesta kirjoittaessani puhuin RÄPPIPÄISSÄ olemisesta. Sanaa ei voi kirjoittaa ilman kapitaaleja. Mutta J. Colen musiikilla on räppipäihin ajava vaikutus. Sellaista nostattavaa ymmärrystä maailmasta nuoren miehen rytmillisen sanailun kautta.

Tällä levyllä ei ole mitään rap-hittiä. Rihanna ei laula kertsiä. Ei edes Nate Dogg. Tämä on RÄP-RÄPPIÄ.

Tässä kohdin lukijasta saattaa tuntua, että tämä on konseptuaalinen levyarvio, jossa hoetaan RÄP-RÄPISTÄ niin monta kertaa, että homma muuttuu piilokameraksi.

Mutta ei. Tässä nyt vain on kyse asioista. On tällä levyllä melodiaakin, maestro itse osaa laulaa, ja eeppinen päätösbiisi Note To Self on oikeastaan laulu. Tai oikeastaan se muuttuu parodisesta yökerhosoulista kiitoslistaksi, jossa Cole väläyttelee myös huumorintajuaan kuittaillessaan tahoille jotka eivät meinanneet antaa hänelle lupaa käyttää levyllä kuultavia sampleja.

Levy ilmestyi tänään, ja olen kuunnellut sen nyt neljä kertaa. Viime levyllä oli ultimaattinen huippubiisi Let Nas Down, ja nyt sellaista lähimmäksi pääsee ehkä Fire Squad, jolla J. Cole kertailee sitä, että valkoiset ovat ottaneet räpin itselleen, ja sillä välin mustat kiistelevät keskenään kuka on kuningas.

History repeats itself and that's just how it goes
Same way that these rappers always bite each others flows
Same thing that my nigga Elvis did with Rock n Roll
Justin Timberlake, Eminem, and then Macklemore
While silly niggas argue over who gon' snatch the crown
Look around, my nigga, white people have snatched the sound
This year I’ll prolly go to the awards dappered down
Watch Iggy win a Grammy as I try to crack a smile
I'm just playin', but all good jokes contain true shit
Same rope you climb up on, they'll hang you with

Tästä on tietysti jo ehditty suuttua Detroitissa. Räppäri Trick Trick on uhonnut MTV.comin mukaan, että J. Cole ei pääse Detroitiin esiintymään, ja että hän kerjää turpaansa. Eminem on itse käsitellyt tämän ihonvärikysymyksen joskus uransa alussa, mutta onhan tuossa tavallaan pointti. Iggy Azalea -viittaukselle tyrskähdin, koska eihän hän mikään hyvä räppäri ole vaikka hittejä osaakin leipoa.

Levyn nimi tulee J. Colen vanhasta kotiosoitteesta Pohjois-Carolinassa. Colen äiti joutui myymään talon samoihin aikoihin kun poika muutti New Yorkiin tekemään RÄPPIÄ. Nyt poika on rahoillaan ostanut talon takaisin, ja tehnyt siitä Apparently-nimisen biisin - ja tietysti laajemmin koko levyn.

J. Cole on edelleen kuin Jay Z ilman hittihakuisuutta - tai Jay Z:tä itseään lainatakseni, J. Cole ei "dumb down for his audience". 2014 Forest Hills Drive on räppiä, joka lähestyy runoutta, slam-runoutta ainakin. Mies on kuin Nas, jolla on vielä energiaa ja joka ei toista itseään.

Vahva on myös ensimmäisen seksikokemuksen jännityksestä kertova Wet Dreamz. Mahtavaa miten tällaisesta aiheesta voi tehdä luontevan biisin. Hauskan biisin. Mutta silti vilpittömän biisin.

I wrote back and said "Of course I had sex before"
Knowing I was frontin'
I said I'm like a pro, baby
Knowing I was stuntin'
But if I told the truth I knew I'd get played out son
Hadn't been in pussy since the day I came out one
But, she don't know that
So she done wrote back and told me
"Oh you a pro homie? Well I want you to show me
My mama gone for the weekend
So Saturday baby we can get to freakin'"

J. Cole on ainoita räppäreitä, joiden uusia levyjä todella odotan. En taida enää toistaa sitä termiä (RÄP-RÄP), mutta tässä ollaan jotenkin asian ytimessä. Hieno kokemus.

Taidan lopettaa tämän arvion lainaukseen levyn avausbiisistä January 28th, joka on tietysti Colen synttäripäivä. Hän aloittaa elämänsä avaamisen tietysti syntymästä, koska levykin kerran on nimetty miehen vanhan kodin mukaan. Lainaus on viimeaikaisten tapahtumien valossa (poliisit ja mustat miehet) hyvinkin ajankohtainen.

What's the price for a black man life?
I check the toe tag, not one zero in sight
I turn the TV on, not one hero in sight
Unless he dribble or he fiddle with mics
Look out the window cause tonight the city lit up with lights, cameras and action
May no man alive come through and damage my faction
I brought you niggas with me cause I love you like my brothers
And your mothers' like my mother
Think we need a plan of action

Statistiikka- ja listaihmiselle täydellinen palvelu tämä Spotifyn My Year in Music!

Myönnän, että yllätyin hieman kun kuunnelluimmaksi biisikseni varmistui Jukka Pojan Crzybailaaja. Kunnes muistin, että luukutin sitä eräänä perjantai-iltapäivänä työhuoneessani niin kauan että joku tuli valittamaan. Lopulta, puolentoista tunnin jälkeen, joku tuli.

On se muutenkin hyvä biisi.

Kuuntelen Spotifyä lähinnä töissä ja autossa, mikä ohjaa varsinkin töiden suhteen kuuntelua työn puolesta kuunneltavaan musiikkiin eli uuteen poppiin. Kotona kuuntelen oikeastaan pelkästään vinyylejä ja lenkillä podcasteja, mikä ehkä selittää kokonaisminuuttien vähyyttä.

Mutta annetaan ihanan infograffan puhua puolestaan:

Olen jo pitkään halunnut kokeilla, miltä tuntuu vetää pingviinimaskit naamaan ja tunnustella maailmaa bläkkisjätkänä.

Firman pikkujoulujen teemajuhlat tarjosivat tähän oivan mahdollisuuden. Teemana oli "julkkikset", mutta en ole ennenkään kuvia tai teemoja kumarrellut, joten päätin hieman venyttää julkkiksen käsitettä. Immortalin Demonaz on tietyille ihmisille julkkis.

Jos tässä vaiheessa ajattelet, että varmaan Jussilla on joku pointti tai kulma tulossa tässä blogikirjoituksessa, niin ei ole. Halusin vain jakaa tämän kokemuksen teidän kanssanne.

Käytännön asioista huomasin, että meikkaaminen tekee pahaa iholle. Voi naiset teitä kun yhteiskunta on määrännyt, että teidän tulee meikeissä heiluman.

Tässä kuvassa myös Lady Gaga O


Meikkaaminen oli myös melko työlästä, ja tarvitsin jopa apua. Mietinkin, että meikkaavatko kovimmat pingviinimiehet lähinnä keikoille ja promokuvauksiin? Ja kenellä on hienoin trve kvlt -maski? Minusta Demonazilla, se on sopivan korni.

Voi paska, Tomi Björck! #sbsjulkkisbileet

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Nov 11, 2014 at 8:31am PST

Jos olisin pikkutarkempi ihminen, olisin etsinyt jostain luotivyön ja sellaisia naularannekkeita, mutta niitä ei ainakaan helpolla löytynyt. Peruukki oli mallia "Ozzy" - ja jotta se olisi ollut autenttinen bläkkis-peruukki, olisi siinä pitänyt olla muutaman sentin vaaleanruskeaa juurikasvua.

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Nov 11, 2014 at 5:39am PST

Joskus inhosin naamiaisia, mutta nyt jo monta vuotta olen oikein odottanut mahdollisuutta sellaisiin. Halatkaa sisäistä bläkkisjätkäänne, tai kuka ikinä sieltä kurkisteleekaan.

"FFFANK JIU", sanoo britti kun kiittää. Ja Sam Smith on britti, joka sanoi eilen kiitos Berliinin Astran lavalla sen jälkeen kun päätti In the Lonely Hour 2014 -kiertueensa.

Oli mahtavaa päästä kuulemaan ja katsomaan Sam Smithin keikkaa. Liian harvoin pääsee katsomaan LAULAJIEN keikkoja. Siis sellaisten laulajien, joiden kohdalla pelkkä lauluääni on syy kuunnella. Pelkkä ääni pysäyttää hetken. Salillinen ihmisiä kuuntelee hiiskahtamatta, kuin hypnoosissa.

Pyörittelin tuota laulaja-ajatusta vielä pitkään keikan jälkeen. Sam Smith ei tee ääniakrobatiaa, vaan keskittyy laulamiseen. Silti hänen äänensä on niin kaunis, vivahteikas ja kantava, että konstailemattomasta laulusuorituksesta tulee maaginen.

Missä kohti menee raja huonon, tarkoituksensa ajavan, huomattavan hyvän tai Sam Smithin välillä?

Siinä mielessä Sam Smith on vanhanaikainen artisti (kuten pop-soul-esikuvansakin), että hänelle laulusuoritus ja -taito ovat kaikki kaikessa. Hänen maailmassaan laulu esitetään täydellisesti, ja sen jälkeen ruvetaan miettimään muuta.

Smith paljasti keikalla, että hänen lapsuudenkodissaan kuunneltiin alituiseen viihdesoulia. Tuo soul-marinointi kuuluu Smithin tekemisissä mahtavalla tavalla. Vaikka hänen laulunsa on tavallaan korkeataiteellista, kaikki on puettu kompaktiin 3 minuutin soul-sinkun muotoon. Hän mainitsi nimeltä Earth, Wind & Firen, Stevie Wonderin ja Chaka Khanin. Kesken Money on My Mindin Smith taas lauloi sekaan Ce-Ce Penningstonin Finally-klassikkoa.

Parasta Smithin esiintymisessä ovat kuitenkin balladit. Superherkältä vaikuttava ja isoilla kauriinsilmillään yleisöä vilkuileva Smith on todella hurmaava esiintyjä. Synkistä hetkistä kertovan levyn biisit saivat laulajan itsensäkin välillä kyyneliin. Osoittaa ainakin sitä, miten syvälle maestro lauluihinsa sukeltaa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään mököttäjä, vaan hyväntuulisen ja onnellisen näköinen nuori mies, joka omisti yhden laulun "tulevalle ensimmäiselle poikaystävälleen".

Coverina kuultiin Whitney Houstonin ensimmäisen levyn helmi How Will I Know, mutta slovariversiona. K Y L M I K S E T. Harvan ihmisen kannattaa yrittää laulaa Whitneyn biisejä, mutta Sam Smith nosti alkuperäisen tasoa. Uskomaton mies.

Bändi oli rautaista ammattiosaamista kitaristista taustalaulajiin. Vaikuttavimpia olivat sellon kanssa kahdestaan esitetyt biisit, mutta kyllä esimerkiksi Money on My Mind -sinkkuhitin aikana kuultiin, että bändistä irtoaa isompaakin vaihdetta.

Lämppärinä oli Years & Years, josta olen jonkun verran kuullut kuhinaa. Pari hyvää biisiä ja mielenkiintoinen soundi, ei ihan valmis bändi vielä kuitenkaan. Pidin silti keikasta.

Berliinissä kun oltiin, niin piti myös käydä jossain Kreuzbergin reunamilla olevassa baarissa, joka on ollut 33 vuotta yhtäjaksoisesti auki. Siis yötä päivää. En muista paikan nimeä, joku varmaan osaa auttaa?

Ja parissa muussa baarissa... mutta parissa vain. Sam oli pääasia. Enpä tiedä näkeekö miestä enää tulevaisuudessa noin pienissä keikkapaikoissa (ehkä 1500 ihmistä, loppuunmyyty), mutta kohdalle sattuessa suosittelen hänet tsekkaamaan.

Täällä raportti edellisestä Berliinin-retkestäni, #muuten.