Tämä(KIN) postausaihe on pyörinyt päässä pitkään. En ole oikein varma onko Pink Floydin musasta OIKEIN yrittää löytää jotain helppoja sisäänpääsyreittejä. Mutta koska kyseessä on yksi maailman suurimmista bändeistä (perustuen ei mihinkään tarkistamaani faktaan, mutta yleensä kaikki Pink Floydiin liittyvä mitataan miljoonissa) ja bändin koko bäk-katalogi saateltiin taannoin Spotifyyn, ajattelin että niidenkin jotka eivät PF:ää tunne olisi jo korkea aika.

Joitain asiavirheitä tänne varmasti jää, mutta Also Sprach Jussi -tyylisesti pääpaino on fiilistelyssä.
 
Ennakkoluulot

Millaisia ennakkoluuloja Pink Floydista on olemassa? Varmaan ainakin sellaisia, että kaikki heidän musiikkinsa on jotain käsittämätöntä dadaistista mekkalointia, jota vain armottomimmat 70-lukumöhikset ymmärtävät. No, kyllä Pink Floyd sellaistakin musiikkia on tehnyt - esimerkiksi Umma Gumma -levyn raita Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict.



Tuo biisi on itse asiassa yksi ensimmäisistä kosketuksistani Pink Floydiin - jos ei lasketa jotain Dark Side of the Moonin kuuntelua ystäväni Kimmon luona tai Another Brick in the Wallia radiosta. Se oli joku mökkireissu 18-vuotiaana, tunnelma oli *krhm* syvällinen. Ummagumman kakkoslevy ja varsinkin tämä biisi tekivät tuhojaan.

No, Pink Floyd on paljon muutakin kuin tätä. Lähinnä muuta kuin kuuntelukelvotonta musiikkia. Oikeastaan lähinnä Pink Floyd on tehnyt klassisen kaunista rock-musiikkia. Jopa keskitien musiikkia, voisi joku sanoa.

Heidän tuotantonsa voi jakaa kolmeen ajanjaksoon, joista nyt kaikista tarjoan pari tärppiä.

Alkuaika - psykedeliaa Syd Barrettin kanssa

Syd Barrett on se "diamond" Shine on You Crazy Diamond -biisissä (joka on muuten minusta paras PF-biisi, tylsästi). Hulluksi tullut happopää oli voimahahmo bändin alkuaikana, jolloin soundikin oli kaikkea muuta kuin planeettoja syleilevää rockia. Silloin bändi oli psykedeelinen, huuruinen, mutta silti tavallaan TAVALLISEMPI kuin mammuttimuodossaan.

Eka levy Piper at the Gates of Dawn, toka levy A Saucerful of Secrets ja More-leffaan tehty soundtrack edustavat tätä aikaa. Tärppinä vaikka ESIgrunge, ESIhevimetallia edustava The Nile Song More-soundtrackilta. Ällistyin kun kuulin tämän ensimmäisen kerran. PF teki tämänkin tyylin muita ennen, jo vuonna 1969!




Piper at the Gates of Dawnilta löytyy monia huippuhetkiä, mutta Lucifer Sam taitaa olla kuitenkin se helpoin tie alkuaikojen PF-soundiin. A Saucerful of Secretsiltä pitää ehdottomasti valita Set the Controls for the Heart of the Sun (josta Barry Adamson on muuten tehnyt mainion mukaelman Set the Controls for the Heart of the Pelvis). Hyvin jammaavaa rokkia parhaaseen 70-luvun tyyliin - tosin vähän ennen 70-lukua. Kaukana kuitenkin jostain Beatlesien tylsästä harmonisuudesta.





Mammuttiaika

Tämä on Pink Floydin suuruuden aikakausi. Lasken sen alkavaksi Meddlestä, vaikkei se tehnytkään vielä PF:stä maailman suurinta bändiä. Se on kuitenkin ensimmäinen ehjä, upea, mammuttimainen ja kaunis albumikokonaisuus, joita bändi teki Walliin asti, minkä jälkeen Roger Waters lähti lätkimään.

Kauden suurimmat ja parhaimmat levyt ovat MINUN MIELESTÄNI Wish You Were Here, Animals ja The Wall. Dark Side of the Moonilla on loistavia biisejä, ja se on vuosia aikaansa edellä (tai sitten se raahasi ajan mukanaan eteenpäin), mutta kokonaisuutena se ei ole koskaan herättänyt minussa samanlaista riemua kuin nuo mainitut.

Ongelma TÄRPPIEN ja tämän aikakauden kanssa on se, että nämä kaikki levyt pitäisi kuunnella kokonaisina - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Revin nyt kuitenkin Animalsilta piilotetun aarteen, jota et ole kenties aiemmin kuullut. Dogs. ÄH, tuntuu pahalta valita tästä yksi biisi. Mutta Dogs. Tämä on minulle rakkain Pink Floyd -levy, ja sen silpominen on hiukan arveluttavaa, mutta haluan että vielä niiden satojen miljoonien Pink Floyd -ihmisten joukkoon liittyy uusia jotka tajuavat tämän.

Biisin nimi taisi olla aluksi You Got To Be Crazy tai jotain sinne päin. Lopulta siitä tuli levyn teemaan sopivasti Dogs. Biisi on hieno siitäkin huolimatta, että Roger Watersin ainaisessa kapitalismin vastaisessa symboliikassa KOIRAT ovat pahoja bisnesmiehiä. Eivät koirat toimi katalasti! Vai onko se analogia juuri se, että koirat tekevät niin, koska luulevat muidenkin tekevän? Saman levyn Pigs (Three Differet Ones) -biisissä nostetaan esiin kolme poliitikkoa tuolta ajalta. Hieno biisi sekin.

Toinen mammuttikauden tärppi olkoon The Wallin iki-ihana ja klassinen Hey You. Noah Baumbachin elokuvassa Squid and the Whale on mahtava kohtaus, jossa avioeroa kriiseilevä poika esittää tämän biisin omanaan koulun kykykilpailussa. Se on tietysti osa Watersin IKINEROA Wall-konseptia, mutta tässä irrallisena se on vain loistava pop-biisi.





Gilmourin valtakausi - mammuttitaudin megalomaaninen vaihe

Watersin otettua hatkat David Gilmourista tuli bändin pomo. Tämä edelleenkin jatkuva kausi on varmaankin kaikkien mielestä bändin tylsin, mutta kyllä Momentary Lapse of Reasonilta ja Division Belliltäkin löytyy hienoja hetkiä.

Ne eivät ole enää samassa määrin kokonaisuuksia kuin Watersin aikaiset levyt, mutta Gilmour ja komppania onnistui säilyttämään kaikesta irrallaan olevan luonteen, mutta pitämään sen silti ajankohtaisena ja mielenkiintoisena.

A Momentary Lapse of Reasonilta valitsen suurimman hitin Learning To Fly ja Division Belliltä suurimman hitin High Hopes.




Siitä teille! Toivottavasti tästä oli apua! Itse tutustuin toden teolla koko tuotantoon aikoinaan ostettuani Discovery-boksin ja käytyäni kaikki levyt huolellisesti läpi lenkkipolulla.

Juoksijan mieli ja Pink Floyd kuuluvat yhteen.

Loppuun vielä rakas SOYCD-tatuointini.

Tämä aihe on pyörinyt päässäni todella pitkään. Olen pyöritellyt sitä päässäni kyllästymiseen asti kun en ole ollut varma pystynkö kirjoittamaan tästä asiasta lopultakaan mitään järkevää. Onko kaikki omaa inhoani, vai onko minulla oikeasti joku pointti.

Päätin nyt sitten kuitenkin kirjoittaa ajatukseni tähän. Sellaisina kun ne päässäni ovat. Tämä ei ole siis teoria, tutkimus tai journalistinen artikkeli, vaan ryöpsähtelevä kokoelma päässäni pyöriviä ajatuksia.

Minua ottaa päähän se tapa, millä joidenkin suomalaisten muusikoiden alkoholismi kielletään tai miten siitä tehdään ikään kuin jotenkin olennainen osa hänen sankariuttaan.

Liian harvoin törmää siihen, että kosteista sankareistamme sanottaisiin suoraan mitä he ovat. Juoppoja. Irwin oli juoppo, Rauli Somerjoki oli juoppo, Kari Tapio oli juoppo, Topi Sorsakoski oli juoppo, Albert Järvinen oli juoppo ja niin edelleen - lista on pitkä. Jätän elävien juoppojen nimet tästä pois syyllisten suojelemiseksi.

Älkää ymmärtäkö väärin. Nämä artistit olivat PALJON muutakin kuin juoppoja, monien kohdalla LÄHINNÄ muuta kuin juoppoja, mutta he olivat MYÖS juoppoja.

Ja tässä tullaan siihen kohtaan, joka minua loukkaa ja vituttaa. Kun vaikkapa luin Albert Järvisen elämäkertaa, legendaarisesta kitarasankarista kirjoittava kirjailija oli päättänyt verhota alkoholismin jonkinlaiseksi nerouden sivutuotteeksi, jotta pääkuvana säilyisi kitaraansa sielukkaasti vinguttanut taiteilija. Hän ei kirjoittanut, että Albert Järvinen oli juoppo, vaan toteaa hieman kiertoilmaisten sivulauseissa että viinaa kului.

En nyt halua tässä ottaa Albert Järvisen elämäkertaa silmätikuksi, se vain käynnisti pohdintani koko aiheesta. Järvinen saattoi olla hyvä vanhempi ja hieno mies, mutta aikalaiskertomusten ja elämäkerran perusteella hän oli myös juoppo.

Tämä on tietysti koko suomalaisen yhteiskunnan ongelma, ei vain muusikoiden. Ehkä se liittyy jotenkin iskelmäperinteeseen. Haluttiin kunniakkaita hienoja artisteja, joille juoppous on joko piilotettu fakta tai sitten olennainen osa heidän nerouttaan.

Oma lukunsa on tietysti Kotiteollisuus ja Jouni Hynynen, mutta minusta tuntuu, että hän on pikemminkin alkoholivalistuksen asialla. Heidän alkoholisminsa on jotenkin niin irvokasta ja päälleliimattua, että se eroaa merkittävästi menneiden "JUOMAMIESTEMME" eufemismeja vilisevästä sankari-imagosta. Kotiteollisuuden miehet ovat tietoisen oloisesti rakentaneet itsestään antisankareita. Juoppoja etelä-karjalaisia. Tai sitten he ovat osaa samaa jatkumoa, en ole oikein varma.

Ehkä paskalehdistön esiinmarssi ja klikkijournalismin maailma on estänyt uusien sankarijuoppojen syntymisen. Simo Silmulta kun korkki narahtaa, niin sata kännykkäkuvaajaa lähettää Seiskaan kuvan.

Ja hyvä niin. Simo Silmu on juoppo, ja hänen täytyy itse mennä jonnekin hoitoon ja päättää lopettaa juomisensa. Toki lööppijulkisuus on huono tapa ratkaista yhtään mitään ongelmia, mutta ainakaan hänestä ei ole leivottu sankaria, vaan päinvastoin koko kansan sylkykuppi.

Tietysti asiaan liittyy sekin, että viinan ja huumeiden vaikutuksen alaisena on kirjoitettu uskomattoman hienoa musiikkia, varmaan leijonanosa hienosta rock-musiikista esimerkiksi. Ei siinä mitään, tehkää niin jatkossakin: Haluan vain, että juoppoja olisi mahdollista kutsua juopoiksi. Että muusikon alkoholismia ei yritettäisi syystä tai toisesta verhota tai peittää.

En tarkoita, että sen pitäisi olla kaiken tiedotuksen tai esilläolon kärki - tietenkään. Haluan vain, että meidän suomalaisten yhteisessä folkloressa myönnetään, että jotkut musiikillisista sankareistamme olivat juoppoja. Aika monet.

Koko tämän yliherkkyyden taustalla on tietysti se, että oma äitini oli juoppo. Kyllä, juoppo. Alkoholisti. Siksi kaikenlainen ymmärtävä lässytys juoppouden ympärillä on myrkkyä korvilleni. Jokainen juoppo satuttaa ympärillään olevia ihmisiä, eikä pysty ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Ei tippa tapa, ja ämpäriin ei huku, mutta känninen äiti on todella kamala asia.

Juuri siitä syystä voi myös olla, että julkisen keskustelun sävy ei muiden ihmisten mielestä ole juoppoja muusikoita ihannoiva kuten minä sen koen, mutta minulle se on.

Apua näille ihmisille on syytä tarjota, mutta itse heidän on laitettava se korkki kiinni. Myös muusikoiden.

Alkoholismista lisätietoja hakevien kannattaa lukea Teemu Suomisen loistavaa blogia Soberismia.

AA-kerhosta on kirjoitettu paljonkin, mutta yksi syvällisimmistä kuvauksista on sisällytetty David Foster Wallacen klassikkoromaaniin Infinite Jest.

En myöskään jaksa tai halua olla katkera äidilleni, siitä asiasta kirjoitti todella viisaasti Jarkko Tontti Helsingin Sanomissa.

Kuulin Sur-rurin musiikkia ensimmäisen kerran Salossa. Olin töissä rokkibaari Maksimissa (big up, represen'n') kun baarin kanta-asiakkaisiin kuulunut  loistavan No Shame -yhtyeen jäsen (jonka muuten viimeksi näin Putte's Bar & Pizzassa laskemassa olutta) toi Sur-rurin Lumbago-ep:n tiskille ja pyysi soittamaan siltä kappaleen, jonka nimeä en muista. Vuosi oli varmaankin 2001.

Se kappale alkaa jotakuinkin sanoilla "en tiedä ymmärsinkö oikein, mutta tämä on turhaa...". Se kappale on aivan helvetin hieno.

Se kappale toi mieleeni määritelmän, joka pätee Sur-rurin kohdalla edelleen. Sur-rur on puuttuva linkki varhaisen Apulannan ja Hüsker Dün välillä.

Lumbago-ep:n kuulemisen jälkeen olen odottanut Sur-rurilta SITÄ levyä, joka yhdistäisi kokopitkäksi albumiksi kaiken sen, mikä esimerkiksi tässä mainitsemassani kappaleessa on parasta: Laulaja Vilun luihin ja ytimiin käyvä ääni, ikään kuin vahingossa syntyneet upeat melodiat ja sopivasti lepsu mutta silti armottoman hienosti eteenpäin kulkeva soittotatsi.

Julkaisuja on tullut, mutta mikään niistä ei ole ollut täysosuma. Sitten, pari kuukautta sitten kuulin heidän uuden biisinsä Aurinko ei mahdu.



JYMÄLÄYYDÄ miten hieno biisi! Siinä yhdistyy kaikki mainittu, ja jopa Sonic Youthista vihjaava hieno junnaus. Sitten kun biisiä on kulunut jo pitkään, Vilu täräyttää yhtäkkiä aivan jumalaisen kertsin. Vuoden parhaita biisejä.

Sanomattakin on selvää, että tämä biisi nosti odotukset Ajan paksu lakana -levyä kohtaan varsin roimiksi.

Levy tuli (kiitos Honka-Micin joka haki tuplavinyyliversion minulle Combat Rockista). Siinä on 26 biisiä. Paha enne. Ja kyllä, sanon sen heti: Sur-rur ei onnistu pitämään tasoa korkeana 26 biisin verran.

On tämä minusta SILTI Sur-rurin paras levy. Varsinkin ensimmäinen levyistä on helvetin tiukkaa menoa. A-puolen päättävä biisi Finni jää koko albumin parhaaksi. Ajan paksu lakana -nimikin tulee biisin sanoituksesta. Ehkä se olisi ollut parempi nimi biisille kuin Finni. Mutta mikäs minä olen neuvomaan, kyllä tämä trio osaa.

Sur-rur haluaa olla aavistuksen hankala ja arvaamaton. Mutta kaiken hälinän ja vitsikkäämpien biisien väliin he lataavat tasaisin väliajoin helmiä. Levy on pituudestaan johtuen ikään kuin katsaus. Tai fiilistely. Pitkät treenit tai keikka. Luonnosmaisia pikkubiisejä, ja sitten taas kuulaan kauniita melodioita.

Perkele. Ei tämä silti ole se levy jota odotin Aurinko ei mahdu:n perusteella kuulevani. Sur-rur on kuitenkin aika tarkasti varjeltu salaisuus, joten ehkä tämä avaa taas uusille ihmisille oven oudon lapualaisbändin maailmaan.

Levyn sisäkansissa on muuten aivan mahtavia lehtileikkeitä vanhoista suosikeista. Sekä tietysti käsin kirjoitetut sanoitukset.

Minulle tulee joka päivä neljästä viiteen promolevyä. Osa on bändejä tai artisteja joista en ole koskaan kuullut. Yritän kuunnella kaikkia ainakin vähän - jos en siis tiedä mitä levy sisältää. Melkein aina tuntemattomat artistit tai bändit eivät ole hirveän hyviä.

Eilen kävi toisin.

Huomaatteko millaista dramatiikkaa rakennan tähän postaukseen yhden virkkeen mittaisilla kappaleilla?

Avasin kuoren, jossa oli tummanpuhuva pahvikuorinen levy. Gesaffelsteinin Aleph. Mikään kello ei soinut, mutta pistin levyn soimaan. Lujalla, koska uuteen musiikkiin nahkeasti suhtautuva huonekaverini oli jossain palaveeraamassa.

KA-BOOOM!

Synkkää teknoa! Koin välittömän innostumisen. Viimeksi olin innostunut konemusiikkituottajan levystä yhtä paljon silloin kun kuuntelin ensimmäistä kertaa Burialin Untrueta. Tai hiukan lievemmässä mittakaavassa Kavinskyn Nightcallia.

Oli pakko googlata. Gesaffelstein on 1985 syntynyt ranskalainen Michael Lévy, joka TIETYSTI näyttää aivan helvetin coolilta. Huomasin myös, että olen kuunnellut Gesaffelsteinia aiemminkin, hän on nimittäin tuottanut Kanye Westin Yeezus-levyn Black Skinhead -biisin, joka on yksi levyn parhaista raidoista. Ja MIKSI hänen pitää näyttää näin coolilta?

Mutta nyt häneltä on ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä levy. Kuten totesin, se sisältää yksinkertaisesti sanottuna synkkää teknomusiikkia. Kun kuuntelimme aiemmin tänään Aleph-levyä kauppareissulla autossa, #nainen oli pikkujoulukrapuloissaan sitä mieltä, että levy tekee hänet sairaaksi, eikä hän pysty kuuntelemaan sitä enää.

Jos #nainen kammoksuu jotain levyä, se on jo hyvä merkki. Aiemmin tämä on tapahtunut muun muassa Mars Voltan Frances the Muten ja Joanna Newsomin Have One On Me:n kohdalla. Hänen kammonsa on hyvä lakmuspaperi vahvasta tunnelmasta. Huonon musiikin hän nimittäin antaa valua ohitse korviensa, mutta tämä iski syvälle.

Aleph alkaa intromaisella (kuinka ollakaan) Ouf of Linella, minkä jälkeen päästellään muutaman biisin ajan ns. TÄYSIÄ. Pursuit, Duel, Trans, nimibiisi ja Destinations ovat sekä melodialtaan että tunnelmaltaan yksinkertaisesti kauneinta saatanan pimeää musiikkia jota olen hetkeen kuullut.

Hellifornialla Gesaffelstein vihjaa, että hän voisi Kanyen lisäksi tuottaa myös Länsirannikon räppäreille taustoja. Jos Länsirannikolla olisi joku joka haluaisi tehdä dystooppista ja pelottavaa perseenheilutusmusiikkia, siis.

Tämä on siis teknoa, eli kertosäkeitä tai laulua tai rakkaustarinoita on turha odottaa. Mutta melodioita Gesaffelstein osaa tehdä. Simppelin brutaalit soundit kuljettavat epätoivoa välillä kauniisti, välillä rujosti. Lopputuloksena on aito ja kokonainen albumi, jonka kuunteleminen marraskuun pimeydessä on pelottava, mutta palkitseva kokemus.

Vuoden parasta konemusiikkia minun kirjoissani.

Kuten taannoisesta On Cloudrunner -postauksesta selviää, olen tässä etsiskellyt Free Runien kavereiksi jotain sopivasti-muttei-liikaa pehmustettuja tossuja. Niken Pegasus 29:t ovat tiensä päässä, ja muutenkin ne ovat toimineet vain hyvin, ei missään nimessä loistavasti (vaikka Footbalance-pohjalliset auttoivatkin, niistä myöhemmin lisää).

No, Cloudrunnerit olisivat tosiaan olleet mahtavat, mutta maksavat 200 euroa. Lisäksi minulla oli työpaikan liikuntahaasteen voitosta (seitsemän ihmisen joukkueissa, meidän joukkue oli tietty paras ja koko maailmanlaajuisen Discoveryn 3. paras KRÖHÖM vaan) 50 euron lahjakortti Stadiumiin, eikä sen putiikin rajallisista valikoimista Cloudrunnereita löydy, joten oli katsottava muihin merkkeihin.

Vaikka liikaa tuetut kengät eivät edelleenkään kiinnostu, en voinut kuin kateellisena ja kiinnostuneena seurata kun Jan ja Inke kävivät New Yorkissa Adidaksen Boost-kenkien lanseeraustilaisuudessa. Periaatteessa keveys ja uudenlainen iskunvaimennus kiinnosti, mutta pelkäsin kengän olevan liian tukeva ja kantajuoksuun yllyttävä.

Kuten tapanani uusia kenkiä hankkiessa on, kokeilin Stadiumin seinältä melkein kaikkia malleja. Pari juoksuaskelta kokolattiamatolla ei tietenkään pääse lähellekään oikeata juoksutuntumaa, mutta jo siellä nämä Sonic Boostit tuntuivat parhailta. Malli on toinen Boost-vaimennusta käyttävä, ensimmäisen Boost-kengän ollessa nimeltään Energy Boost.

Mitä helvettiä tarkoittaa Sonic Boost? Äänikö siinä antaa voimia vai?

Ei sillä ole mitään väliä. Nämä ovat nimittäin viiden lenkin jälkeen sanottuna aivan älyttömän toimivat kengät. En ole kokenut tällaista ahaa-elämystä sitten sen hetken, kun kokeilin Free Runeja ensimmäisen kerran. Kenkä tuntuu äärimmäisen kepeältä, ja vaikka kantapään alla on turhan paljon fyllinkiä, päkiällä juostessa tuntuma on mahtavasti samaan aikaan luonnollinen, mutta vaimennettu. Oikeastaan Boost tuntuu antavan askeleeseen lisää ponnistusvoimaa, niin että juoksu tuntuu äärimmäisen helpolta.

Lesti tässä kengässä on edestä hieman kapea, mikä ilmeni kahdella ekalla lenkillä varpaiden puutumisena, mutta sitten kenkä muokkaantui varpaideni mittoihin.

Nyt näyttää siltä, että Free Runien (ja kohta Skechers On the Go:n) kanssa vuorotellen näistä tulee ihan suosikkikenkäni. Skechersejä kohti siis seuraavaksi, Free Runeilla ei nimittäin pysty talvella juoksemaan - pohjan rakenne on sellainen, että loska pakkautuu väleihin ja tekee juoksemisesta helvettiä.

Mutta Sonic Boost! Suosittelen!

Blogimarkkinointi ja blogimainonta, se on ollut tässä viime aikoina FRAMILLA kun Suomen Blogimedia on tiedottanut ja antanut haastatteluja aiheesta. Tämänkin blogin sisältöyhteistöistä vastaa tuo samainen taho, jonka takana on siis Babler Oy -niminen firma. Myös tämä kirjoitus on osa sisältöyhteistyötä SBM:n ja Kiseleffin talon kanssa.

Huomenna torstaina Kiseleffin talossa Helsingin keskustassa pidetään paneelikeskustelu tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Puhumassa ovat itseni lisäksi "trashionista" Outi Pyy, yleis-ihq Stella Harasek, Lähiömutsi-blogin Hanne Valtari, Torkkuja ja Nokkosia -blogin Emmi-Liia Sjöholm ja Project Mama -blogin Katja Lahti. 

Yleisö (ja muut bloggarit) on tietysti myös tervetullut osallistumaan keskusteluun, eli tulkaa paikalle huomenna 21.11. klo 18 jos kiinnostaa.

Mitä mieltä minä olen markkinoinnista blogeissa? No, kuten asiayhteydestä saatatte arvata, suhtaudun siihen myönteisesti. Suhtaudun siihen myönteisesti varsinkin kun se toteutetaan näin kun esimerkiksi minä tässä teen.

Olen sitä mieltä, että blogimainonnassa (sisältömarkkinoinnin, miksi sitä haluaakaan kutsua) tärkeintä on avoimuus. Överiksi menevä avoimuus, jopa. En tarkoita, että blogit pitäisi laastia täyteen jotain varoituskylttejä, "MAINONTAA, MAINOKSIA", vaan että kirjoittaja kertoo suoraan saako hän jostain sisällöstään rahaa tai muita etuja.

Jos hän jää lukijoilleen myöhemmin kiinni vaivihkaisesta mainonnasta, lukijasuhde menee rikki. Ja kun se menee rikki, sitä on äärimmäisen vaikea korjata. Kun on rehellinen siitä, että mainostaa jotain tuotetta, tuntee myös itse vastuuta siitä, mitä lukijoilleen kertoo. Lopputuloksena on - voitteko kuvitella - rehellinen mainos!

No, tämä minun blogini on musiikki-kirjallisuus-juoksu-mikälie-blogi, jolla ei ole lähellekään niin paljon lukijoita kuin yllä mainituilla nimekkäillä bloggaajilla. Toiminta on siis pienimuotoista ja hyvin harrastuspohjaista. On joka tapauksessa mielenkiintoista olla mukana luomassa uudenlaisia markkinoinnin tapoja, oli sitten paljon lukijoita tai ei.

Tämä löytyy sarjasta "kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten".

Ensinnäkin ystävälläni Pallikka Paanasella (joka muuten täyttää tänään 45, onnea!) on ollut Maus-tatuointi niin pitkään kuin olen hänet tuntenut. Eli sellainen keskistysleirivankien numerosarjaa matkiva tatuointi käsivarressa. Hän on varmaan tätä kirjaa suositellut minulle jo 10 vuotta sitten, mutta enpä vain ole lukenut.

No, onneksi nimimerkki Arttu Tolonen lainasi tämän kirjan minulle erään Twitter-keskustelun päätteeksi, jossa olin hehkuttanut Alan Mooren Watchmeniä maailman parhaaksi sarjakuvaksi.

Se on sitä edelleen, mutta Maus pääsee kyllä lähelle.

Piirrostyyliltään se on paljon Watchmenia (tai muita Mooren käsikirjoittamia ja Dave Gibbonsin piirtämiä) karumpi, mutta tärkeintä tässä on tietysti kokonaisuus.

Art Spiegelman kertoo Mausissa isänsä Vladek Spiegelmanin selviytymisestä Auschwitzin keskitysleiriltä. Mutta hän kertoo myös suhteestaan isäänsä, juutalaisesta kulttuurista ja syyllisyydestä – muun muassa.

Kirja on tullut kuuluisaksi erityisesti siitä, että Spiegelman päätti kuvata juutalaiset hiirinä, puolalaiset sikoina, saksalaiset kissoina, jenkit koirina, ruotsalaiset poroina, mustalaiset kärpäsinä, ranskalaiset sammakoina ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Loppujen lopuksi tässä ei taida olla kyse rasismista, vaikka erityisesti puolassa Spiegelmanin ratkaisu herättikin närää aikoinaan. Sikahan on kuitenkin fiksu eläin, kun hiiren taas voidaan ajatella olevan likainen tuholainen ja tautien levittäjä. Siksi luulen, että kyseessä on varmaan enemmän Spiegelmanin omat ajatukset eri kansallisuuksista. Ja vaikka tässä ollaan kaikki ihmisROTUA, niin kyllä me suomalaisetkin ajattelemme olevamme erilaisia kuin ruotsalaiset, ja niin edelleen.

No, joku on luultavasti kirjoittanut tästä Spiegelmanin eläinroolituksesta minua fiksummin, mutta näin minä mietin. Tärkeä pointti on varmaankin myös kammottavien tapahtumien katsominen eri perspektiivistä. Ja kun Spiegelman toisen kirjan alussa tuskailee kirjoittamisen vaikeuden kanssa, hän on hauskasti piirtänyt itsensä ihmisenä jolla on hiirinaamari.

Kuten sanoin, piirrosjälki on Watchmeniin verrattuna karua, mutta oivaltavaa. Lisäksi monet kirjan rajuimmista kuvista tekevät todella vaikutuksen, kuten kuolleiden päällä kävely kun Vladekilla on paha ripuli ja hänen pitää päästä yöllä vessaan keskitysleirillä. Tai hirressä roikkuvat juutalaiset holokaustin alkumetreillä.

Historia tulee kirjan lehdiltä iholle, jopa siinä määrin että päätin taas freesata tietouttani toisesta maailmansodasta, ja ostin hyvien Twitter-vinkkien jälkeen Antony Beevorin kirjan Second World War. Olen kyllä lukenut useampiakin historiakirjoja aiheesta (Strindbergin Maailman historia -sarjaa olen tankannut enemmänkin), mutta Beevorin ote vaikuttaa todella oivaltavalta ja ahmien pureksittavalta.

Miten voisin vielä kehua Mausia? Kirja on uskomattoman paljon enemmän kuin osasin odottaa. Älykäs, pelottava, vahva, haavoittuvainen. Jos olet ennakkoluuloinen sarjakuvia kohtaan, olet idiootti jos et lue tätä ja Watchmeniä. Tämä on yhtä arvokasta sanataidetta kuin mikä tahansa romaani.

Niin se vain on. Ja anteeksi Pallikka Paananen etten ottanut vinkistä vaarin jo aiemmin.

Noniin, tämä oli siis työnantajani Voicen järjestämä The Risteily, jolla esiintyivät myös Cheek ja Tuomas Kauhanen. Varsinkin maestro Poski pisti koko laivan ihan palasiksi, mutta haluan tässä kirjoituksessa keskittyä otsikossa mainittuihin kolmeen artistiin, koska te ette ehkä vielä tiedä, että kaikki nämä kolme ryhmää vetävät aivan järkyttävän hienoja keikkoja.

Ensin Sanni. Olen jo levyä arvostellessani povannut Sanni Kurkisuolle isoja asioita. Tai itse asiassa sen jälkeen kun näin hänen esittävän kaksi biisiä beatboxaajan säestyksellä viime keväänä levy-yhtiönsä kevätjuhlissa. Aivan tajuttoman lahjakas mimmi, ja keikalla tajusin jälleen miten monta mahtavaa biisiä Sotke mut -levyllä on. Ehdottomasti vuoden levyjä (vuosilistaukset lähestyvät!!). Sannilla oli taustallaan nuorista jannuista koostuva yhtye, joka oli selvästi harjoitellut settinsä huolella kuntoon.

Sannin biisien sovitukset eivät levyllä ole todellakaan mitään kitaraa, rumpua ja bassoa, mutta yhtye oli sekvenssereiden (tai mitkä lie iPadit siellä pyöritti jotain synia, EN MINÄ TIEDÄ eikä se ole tärkeätä) avustuksella luonut biiseistä sopivasti muutetut mutta alkuperäiselle tunnelmalle uskolliset liveversiot, jotka toimivat huikean hyvin. Pääosassa koko show'ssa on kuitenkin ja ehdottomasti Sanni, joka vaan henkii tulevaa tähteyttä niin vahvasti, ettei voi kuin ihailla.

Sitten herra Kela ja yhtyeensä. Anssi Kela on keikkailut ihan riittävästi. Hän tiedää mitä tehdä. Ja niin tietää yhtyekin. Silti on jotenkin riemukasta kuulla yhtyeen versioita Kelan suurimmista hiteistä. Esimerkiksi Puistossa-biisin säkeistö oli aivan kuin Chris Rean levyltä, ja AOR-viitteitä kuultiin muutenki nrunsaasti. No, Kelan AOR-diggailu ei ole mikään salaisuus, joten ei ihme.

Bändi myös soittaa melkoisen suvereenisti. Pari kertaa soolo-osuuksia kuunnellessa tuli mieleen, että ollaanko täällä enemmän fiilistelyn kuin yleisön takia paikalla, mutta toistaalta esimerkiksi 1972-biisin yhteislaulu oli nimenomaan kuulijoille tarkoitettu. Sitäpaitsi muusikoiden itselleen soittamat kohdat ovat minun mieleeni.

Tämä nyt ehkä vain muistutuksena, että jos et ole aikoihin nähnyt Anssi Kelaa livenä, kannattaa se ehdottomasti. Takuuviihdyttävä, hienosti soittava bändi, joiden biisit tunnistavat kaikki.

Vielä lopuksi pari sanaa Roope Salmisesta ja Koirista. NYT-liitekin muistaaksi julkaisi heistä jutun jo ajat sitten, joten mistään tarkoin varjellusta salaisuudesta ei ole kyse. Toteanpa kuitenkin minäkin, että jopa kaltaiseni coverbändiallergikko joutui täysin bändin viemäksi. Huusin rap-covereita mukana niin lujaa, että ääneni on edelleen mennyttä. Tai olisikohan se ollut se Killing in the Name Of... johon bändi settinsä lopetti. Biisi oli yhdistetty LMFAO:n Party Rock Anthemiin. Neroutta.

En ole myöskään koskaan nähnyt cover-keikkaa, jossa yleisö käyttäytyy kuin omia biisejään soittavan nimekkään bändin keikalla. Antaumuksellista fanitusta, huutoa, encore-pyyntöjä. RS&K:n resepti toimii. Heistä kuullaan vielä, muutenkin kuin coverbändinä. On ensinnäkin vaativaa saada hiphop toimimaan orgaanisilla soittimilla, saati sitten RÄPÄTÄ klassikkobiisejä. Pojat hoitaa.

Parasta. Menkää katsomaan kun palaavat maihin.

Minä en Lumialla kehdannut ottaa kuvia tapahtumista, mutta niitä löytyy täältä.

Noniin! Kuten viime viikolla kerroin, blogini on tätä nykyä osa hienoa bloggaajien yhteisöä nimeltä Suomen Blogimedia. Vaikka yhteistyö onkin lähinnä blogimainontaan keskittyvä, nyt testataan voiko blogien avulla tehdä myös hyvää. Tai kuten tässä blogissa kuuluu sanoa, voiko blogien avulla tehdä myös HYVÄÄ?

Homma lyhyesti: Filippiineille iski supertaifuuniksi (Super on vähän hassu sana tuossa, mutta niin maailman media sitä luonnehtii) kutsuttu Haiyan, joka tappoi arviolta 10 000 ihmistä. 600 000 ihmistä jäi kodittomiksi, ja apua tarvitsee arviolta neljä miljoonaa lasta.

Bloggaajat - Suomen Blogimedia etunenässä - ovat asettaneet tavoitteeksi kerätä yhteensä 100 000 euroa. Tämän keräyksen tuotto menee Suomen Punaiselle Ristille, joka on kokenut ja luotettu toimija.

TÄSTÄ LINKISTÄ voit käydä lahjoittamassa. Itse annoin 20 euroa. JA HUOM! Haastan tässä samalla kaikki muut bloggaajat mukaan kampanjaan. Kerätään se 100 000 euroa!



Seuraavassa kampanjan toimittama alkuperäinen teksti:

Auta supertaifuunin uhreja

Pahinta jälkeä supertaifuuni Haiyan on saanut aikaan Filippiineillä, jossa kuolonuhrien määrän arvioidaan nousevan yli 10 000:n. Lisäksi yli 600 000 filippiiniläistä on joutunut kodittomaksi ja avun tarpeessa on jopa 4 miljoonaa lasta.
Haluatko auttaa supertaifuunin uhreja? Osallistu nyt lahjoittamalla rahaa Punaisen Ristin katastrofirahastoon tai/ja levittämällä sanaa keräyksistä.

Auta lahjoittamalla

Tee lahjoituksesi Punaisen Ristin katastrofirahastoon verkkopankkimaksulla tai luottokortilla:
http://www.lahjoituslipas.fi/punainenristi/bloggaajiensupertaifuunikerays2/lahjoita/
Voit lahjoittaa myös soittamalla tai tekstiviestillä:
Soita 0600-122 20 (20,28 € + ppm)
Lähetä tekstiviesti SPR numeroon 16499 (15 €)
Auta levittämällä sanaa katastrofikeräyksistä
Voit auttaa levittämällä sanaa Punaisen Ristin keräyksestä. Kerro seuraajillesi keräyksestä esimerkiksi blogissasi, sivustollasi, uutiskirjeessäsi, sähköpostisi allekirjoituksessa, Facebook-profiilissasi jne. Valmiin keräyskampanjamateriaalin voit hakea osoitteesta www.kampanjasivu.fi/supertaifuunikerays

Tiesiköhän Lady Gaga että Pet Shop Boysin kokoelman nimi on Pop Art? Kaipa hän tiesi. Tämän kolmannen Gaga-levyn kannessa on Jeff Koonsin tekemä Gaga-veistos. Pelottava muovinen Gaga-veistos kuvaa varsin hyvin tämän levyn sisältöä. Kyseessä on nimittäin aidosti pelottava ja tarkoituksella muovinen albumi.

Radion musiikkipäällikön näkökulmasta varsinkin uusin single Do What U Want on suuri ilonaihe. Gaga ja R. Kelly vastaavat vuoden parhaisiin kuuluvasta pop-biisistä. Myös Applause oli kelpo hitti, ja tarttuvia ralleja tältä levyltä tullaan varmaankin julkaisemaan vielä monta.

Mutta tässä blogissa levyjä kuunnellaan kokonaan ja niitä arvioidaan kokonaisuuksina.

En ole lukenut Gagan haastatteluja tästä levystä, mutta veikkaisin, että tässä on kyse hänen sairaslomastaan jonka aiheuttivat muistaakseni lonkkavammat. Gagasta oli kamalaa olla erossa faneistaan, ja yleensäkin vain olla. Hänessä palaa sisällä liekki, jonka väristä ja alkuperästä ei uskalla olla varma. Helvetin tuli vai luomisen liekki, tiedä häntä.

ArtPopilla saikulta takaisin duuniin marssii artisti, joka toisintaa melko tarkasti Born This Way -albuminsa teemoja: Parodiaksi viety hyperpinnallisuus, ihmisten ja median katseet, muodin turhuus joka muuttuukin tärkeydeksi, seksi ja seksin tekeminen jotenkin vastenmieliseksi lyömällä se liian kovaa vasten kuulijan kasvoja (tai siis varmaankin vasten korvaa se lyödään kun on kuulokuvasta kyse).

En tiedä onko tämä nyt se hetki, kun minusta tulee lopullisesti Möhis eli Möhömaha joka vähän kammoksuu uusia asioita, mutta Lady Gagan maailma tällä levyllä ahdistaa minua. Jokainen levyn sekunti on aivan helvetin turboahdettu. Yksittäisinä biiseinä radiossa nämä ovat hittejä, mutta kokonaisena levynä tuntuu kuin joku tunkisi Jeff Koonsin muovista taidetta suuhun ja sitä tulisi samaa tahtia ulos sitä reittiä mistä kakka yleensäkin tulee. Liikaa, koko ajan liikaa, mikään ei hengitä ennen kuin painaa itse stop tai odottaa että levy loppuu. Hiljaisuuskin huutaa hetken tämän kuuntelemisen jälkeen.

Älkää ymmärtäkö väärin, en vihaa tätä levyä. Minusta Lady on edelleen aivan loistava säveltäjä. Hän myös pitää konseptinsa hengissä koko levyn mitalta - ja biisejä on sentään 15. Taso ei notkahda missään välissä. Mutta kun ensimmäisellä levyllä riemastutti se vaatimattomista olosuhteista lähtenyt orastava diiva joka rimpuili esiin ja oli rajustelunsa ohessa herkkä, ollaan nyt jotenkin epäinhimillisellä tasolla.

Biitti hakkaa välillä dubstepisti ja välillä Madonnasti. Madonnan viimeiset 15 vuotta eivät ole olleet mitenkään juhlavia, ja Lady kyllä pesee hänet biisitasolla kevyesti, mutta jonkinlaista kosketus- ja tarttumapintaa tähän musiikkiin kaipaisin. En minä TUNNE mitään kun newyorkilainen friikki huutaa teknobiitin päälle Donatella Versacen nimeä. Tai kun hän kertoo olevansa blondi tai kun hän huutaa että joku halveksittava ihminen on sika sisältä ja biitti hakkaa PAM PAM PAM ja Gaga huutaa SWIIIINEEEEEEEEE.

Ihan vertailun vuoksi: Joitain ihmisiä ahdistaa vaikkapa jokin aika sitten käsittelemäni Emperor-levy Anthems To the Welkin at Dusk. Vaikka albumi on yhtä blastbeatia melkein alusta melkein loppuun, on siellä nihilistisen raivon välissä silti enemmän ihmisyyttä kuin tässä. Gaga on omituisissa sfääreissä. En tarkoita että kaikkien pitäisi tehdä jotain Wiskari-henkistä hyperrealismia automarketeista, mutta tämä musiikki on ahdistavuudessaan omaa luokkaansa. Bläkkis on lämmintä. Gaga ei anna armoa. Hän on Koonsin muoviveistoksen alla vielä kovempaa muovia.

Ja taas on muistutettava, että ymmärrän Gagan nimenomaan YRITTÄNEEN tehdä tällaista levyä. Sikäli levyn nimi on oikeutettu. Tämä on taidetta tekijältä joka tietää mitä tekee ja osaa myös tehdä sen. Mutta minun kokemusmaailmaani tämä on liikaa. PAM PAM PAM PAM.

Levyn ainut suvantokohta Dope on sekin jotenkin pelottava. Gagan liioittelevan paksulla tyylillä laulama biisi kai yrittää olla kaunis laulu kaipuusta, mutta kun Gaga vertaa tarvitsevansa "häntä" enemmän kuin huumetta, se tuntuu enemmänkin pelottavalta kuin hellyyttävältä. Biisi on aavistuksen pinkmäinen, ja Pinkin tulkitsemana tähän varmaankin olisi saatu se tarvittava herkkyys.

Gypsy on piristävä. Kiertäminen ja fanit ovat selvästi sydämen asia Ladylle. Ja kun sydän tulee mukaan, biisikin on aavistuksen lämpimämpi. Ja mainitaan se Suomikin siellä. Olin muuten Gagan keikalla Kulttuuritalolla. Huikea keikka!

Juokseminen töihin on täydellinen "lifehack". Jos termi ei ole teille tuttu, suomentaisin sen vapaamuotoisesti tällaiseksi elämänlaatua parantavaksi tai elämää helpottavaksi kikaksi.

Kesäkuun alussa muutimme PERHEEN kanssa muutaman kilometrin lähemmäs työpaikkaani. Nyt matkaa tulee 10,7 kilometriä (tai oikeammin 10,4-11km vähän reitistä riippuen), ja tämä on juuri sopiva matka taitettavaksi aamulla.

Olen näin syksyn "saadessa" ottanut tavaksi juosta kerran viikossa töihin. Edellisenä päivänä vien repussa vaihtovaatteet, pyyhkeen ja toilettilaukun töihin, ja seuraavana aamuna syön sitten hyvin kevyen aamupalan lähden juoksemaan.

Syysaamu on pimeä, ja varsinkin Talin golfkentän ympäristön lehtimetsissä on pimeää, ehkä vähän pelottavaakin. Mutta aamuradion kuunteleminen rauhalliseen tahtiin tehdyllä lenkillä sumun leijuessa tyhjällä golfkentällä (kuvassa) voittaa helposti julkisen kulkuvälineen tai oman auton.

Tämä kuulostaa nyt pätemiseltä, mutta sitten kun on tunnin juossut töihin, paistatellut työkavereiden ihmetyksessä ("ai sä JUOKSIT...") ja käynyt suihkussa, olo on aivan valtavan energinen. Varsinkin ajattelua vaativa työ saa todella tehokkaan ja lennokkaan startin siinä valtavan euforisessa tilassa jonka aamujuoksu antaa.

Kokeilkaa. Tämä ei ole pelkästään omaa pätemistäni, tämä on hyväksi kansantaloudellekin! Ajatustyöläiset puskevat aivot kuhisten hommia!

Okei, miinuspuolena on se, että lounaalla ruoantarve on valtava, ja iltapäivällä saattaa tulla pikkaisen hyytynyt olo, mutta se kuningasmielentila, SUPER-FLOW on ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Tältä näyttää kun mies on aamuhorkassa juossut 5:15min/km vauhtia ylös Meilahden mäen.

(Tämä arvostelu on pitkä, mutta niin on käsiteltävä levykin. Ja palstatilansa ansainnut. Jos tykkäät lyhyemmästä muodosta niin suosittelen ilmaisjakelulehden tekstiviestipalstaa)

Aika entinen ei koskaan enää palaa. Tämän tiedon kanssa nyyhkin ja tuijottelen ulos asuntomme ikkunasta. En nimittäin koskaan enää innostu niin paljoa rap-musasta kuin innostuin vuosina 1998-2002. Silloin muun muassa Eminemin Marshall Mathers LP nautti lukemattomista toistoista kannettavassa cd-soittimessani, jota pidin taskussani kun sivariaikana siivoilin Pirittan päiväkotia Salossa - lasten nukkuessa päiväunia.

Sen jälkeen Eminem eli Emppu on tuusannut kaikenlaista. Hyviä ja huonoja levyjä. Enemmän hyviä. Nyt hän julkaisee jatko-osan MMLP:lle, ja olen siitä enemmän innoissani kuin mistään Eminem-julkaisusta sitten ykkösosan.

Eminem tietysti käsittelee levyllään sen faktan, että kakkososaa pidetään markkinointikikkana, mitä se varmasti osaksi onkin. Mutta on levy muutenkin selkeä jatko-osa. Paitsi että levyllä on lukuisia viittauksia ykkösosaan, se on myös samalla tavalla piinatun miehen tilitys päänsä sisäisistä liikkeistä ja vellonnasta.

Huumeet jättäneen räppärin kaksi edellistä levyä olivat nekin henkilökohtaisia - niinkuin jollain tavalla kaikki Eminem-levyt - mutta MMLP2 on nimenomaan Marshall Mathersin levy. Ei Slim Shadyn tai Eminemin.

Yksinkertaisesti tämä levy on niin järjettömän kova siksi, että Eminem näyttää taas pitkästä aikaa kaikille miksi hän on yksi maailman parhaista mc:istä. Jo puhtaasti se JÄRJETÖN määrä loppuun asti mietittyä ja viittausrikasta kirjoitusta mitä näille 20 raidalle mahtuu kielii pakkomielteisestä suhtautumisesta räppäämiseen ja riimien kirjoitteluun.

Levy on tuotettu melko minimaalisesti. Vierailuita ja featteja on jonkin verran, mutta pääpiirteittäin Eminem on vain halunnut RÄPÄTÄ nasakoiden biittien päälle. Ei liikaa musikaalisuutta, raa'asti sämplen päälle vähän tanakammat basarin ja snaren iskut ja sitten mennään.

Esimerkiksi Zombiesin Time of the Seasonia lainaava Rhyme or Reason muistuttaa jotain 80-luvun räppiraitaa, jolloin on vain haluttu saada aikaan taustamatto riimeille. Sama käy Joe Walshin Life's Been Goodille So Farilla, joka on sanoituksellisesti levyn avainbiisejä.

Siinä Eminem kertoo, miksi tämä levy on sellainen kuin on. Miksi hän asuu Detroitissa, miksi hän EI SAA RAUHAA, miksi hänen päänsisäinen maailmansa on hänen siunauksensa ja kirouksensa.

Maybe that's why I feel so strange
Got it all, but I still won't change
Maybe that's why I can't leave Detroit
It's the motivation that keeps me going
This is the inspiration I need
I can never turn my back on a city that made me
(Life's been good to me so far)

 Hemmetti, tänään aamulla kun juoksin töihin (pakko oli mainita, hyvä minä) upposin tämän levyn maailmaan hienosti. Kun oli aikaa kuunnella sanoituksia ja aivot rasituksesta hellinä. Koin jonkinlaisen valaistumisen hetken tämän sanataideteoksen suhteen. Uskalsin arvailla, että ehkä Eminem on halunnut näyttää Kanyellekin, että hän saattaa olla nero ja hullu, mutta Eminem on vielä nerompi ja hullumpi.

Siinä missä Kanye pyysi musiikillisiin visioihinsa apua Rick Rubinilta ja teki lopulta yllättävänkin ehjän albumin jossa myös sanoituspuoli loistaa on Eminem rustannut 19 viisiminuuttista joiden aikana hän periaatteessa käy läpi vanhoja teemojaan, itseään lainaillen ja tilannettaan päivitellen.



Oikeastaan Rihannan laulama Monster on ihmeenkin hitikäs sinkku, vaikka monta muutakin tarttuvaa kertosäettä on mukana eksynyt. Tätä on vain niin vaikea kuvitella jenkkiradioon, vaikka se siellä varmaan soikin. Ja Sian laulama Beautiful Pain on myös todella hitikäs, vaikka asiasisällöltään jälleen aika raaka.

Eminem on tietysti siitä onnekas, ettei hänen taloudellisesti ajateltunta tarvitse tehdä hittejä (edellinen levy Recovery myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta), mutta ei tässä levyssä ole silti mistään näyttämisen halustakaan kysymys. Aidosti tuntuu siltä. että tämän miehen on vain pakko päästä räkimään. Ja se tuottaa upeaa kuunneltavaa.

Jos levyn neroudesta jäi jotain epäselvyyksiä, niin kannattaa aloittaa alusta. Eka biisi Bad Guy on jatko-osa Stanille, jossa Stanin pikkuveli palaa kostamaan Eminemille isoveljensä kuoleman. Mittaa on yli seitsemän minuuttia, ja muoto kuin loppuun asti hiotussa novellissa. NERO. On se.

I also represent anyone on the receiving end of those jokes you invent
I'm the nightmare you fell asleep in and woke up still in
I'm your karma closing in with each stroke of a pen
Perfect time to have some remorse to show for your sin
No, it's hopeless, I'm the denial that you're hopelessly in
When they say all of this is approaching its end
But you refuse to believe that it's over, here we go all over again

Voi perse. Tuntuu että voisin kirjoittaa tästä levystä vielä vaikka mitä. Evil Twin -biisillä Eminem kertaa haluaan vittuilla räppäreille. Se paha puoli. Kiukutella, haastaa riitaa. NERO. Rap Godilla hän esiintyy nälkäisenä kuin uransa alussa. Haluaa näyttää! Lopun tuplariimittely sai tytärpuoleni lausumaan eilen levyä kuunnellessamme, että "tämä mies taitaa olla nopein puhumaan mitä olen ikinä kuullut". Seurasi oppitunti rap-musasta. NERO. Siis Eminem.

While I’m ripping any one of these verses, that versus you
It’s curtains, I’m inadvertently hurtin' you
How many verses I gotta murder to prove
That if you were half as nice at songs, you can sacrifice virgins too
School flunkie, pill junky
But look at the accolades these skills brung me
Full of myself, but still hungry

Siinä se. Vuoden kovin räplevy, vaikka J. Cole ja Drake antavat kovan vastuksen.Vuoden parhaita levyjä muutenkin, ainakin näin kahden päivän todella intensiivisen kuuntelun perusteella. Katsotaan vuoden lopussa kuinka käy.

Tämä levyhän ilmestyi jo kesäkuun alussa, ja diggailin tätä kyllä silloinkin, muun muassa siksi, että bändi soitti Rock the Beachissa loistavan keikan. Mutta miksi helvetissä en ole kirjoittanut Rock the Beachista mitään? Ainakin miljöö, järjestelyt ja Queens of the Stonen keikka tekivät siitä keskiviikosta hienon festivaalipäivän.

Oli miten oli, kesälevyksi ...Like Clockwork on liian todellisuutta syvältä raapiva. VIime viikolla kuuntelin Marc Maronin jo aiemmin usein hehkuttamastani WTF-podcastista Josh Hommen haastattelun. Haastattelun avulla pääsin syvemmälle tämän albumin maailmaan, ja yhtäkkiä se nousi muutaman lisäkuuntelun jälkeen aivan uudenlaiseen arvoon korvissani.

Historiani QOTSA:n kanssa lyhyesti: Provinssirockissa 1998 (ehkä) todella huumeisen oloinen ja aidosti vaarallisen kuuloinen keikka, Rated R -albumi tulee ja ihastun siihen. Sitten aavikko-lompsa-rock jotenkin etääntyy minun maailmastani, ja jätän bändin rauhaan aina siihen hetkeen kunnes kuulin I Sat By the Oceanin viime keväänä. Tämän uuden albumin ensisinglen, siis.

Oikeastaan tuo QOTSA-lyhenne vie ajatukseni siihen lompsarock-bändiin josta en niin välitä. Tämä uusi levy ei ole QOTSAn (miettikää se suomalaisittain sanana, ei lyhenteenä lausuttuna) vaan Queens of the Stone Agen tuotos.

Josh Homme - eli tämän bändin sielu - sai jalkaleikkauksen yhteydessä jonkinlaisen komplikaation ja oli neljä kuukautta aivan kanttuvei. Hän masentui tilanteeseensa. Vajosi masennukseen. Tietenkin vuosia jatkunut päihteiden käyttö vaikutti myös. Perhe kuulemma auttaa häntä olemaan vähemmän sekaisin.

Sieltä masennuksesta bändikaverit kuitenkin rohkaisivat Hommea nousemaan. Todellisuudessa asia oli kuitenkin toisin päin, kuten Homme toteaa Maronin haastattelussa: "I told them they need to come into the fog with me".

Anteeksi ranskan kieleni, mutta VITTU miten hienoon paikkaan Hommen masennus bändin vei. ...Like Clockworkilla yhdistyy se Kalifornian aavikkoalueelta tuleva epätoivoinen rock ja melodiantaju, jota Homme ei ole onnistunut urallaan piilottamaan edes Kyussin kitaroiden alle.

Tärkeintä levyssä on kuitenkin tunnelma. Ja oikeastaan myös se, miten Homme raskaasta tunnelmasta vapautuneena uskaltaa LAULAA aivan uudella tavalla. Kuunnelkaa vaikka biisi Vampyre of Time and Memory, mutta varokaa millaisiin paikkoihin se teidät vie. Varsinkin jos kuuntelette levyä tuolla ulkona, illalla.

Jostain syystä mieleeni tulee paikoin jopa Portishead, vaikkei soundeissa olekaan "Porttareihin" mitään yhteyttä. Mutta Hommen laulun kuljettama melodia ja kaunis kolkkous vie levyn kauas rockista.

Bändi pyysi levylle myös paljon nimekkäitä vierailijoita Elton Johnista Trent Reznoriin ja Alex Turneriin, mutta täytyy sanoa että itse en ainakaan Spotify-kuuntelussa näiden herrojen läsnäoloa juuri huomaa. Kai ne siellä jossain ovat, tiedä häntä.

I Sat By the Oceanin, Vampyre of Time and Memoryn, I Appear Missingin (KYLMÄT VÄREET), My God Is the Sunin, Kalopsian ja nimibiisin jälkeen ei montaa "ihan ok:ta" biisiä jää jäljelle. Tämä ei ole niin tehokkaan tappava kokonaisuus kuin Rated R, mutta kokonaisuutena tämä on minulle Queens of the Stone Agen paras levy.

Suomalaisia kirjablogeja on paljon, ja suurin osa niistä on vieläpä tosi hyviä. Kätilöä on kirjablogeissa hehkutettu sen ilmestymisestä lähtien. Itse en olisi kirjaan ehkä vieläkään tarttunut, ellei työkaverini Spämmie-O olisi pakkolainannut sitä minulle.

Mutta hyvä että lainasi! Katja Ketun julkisuuskuva on jotenkin sellanen karikatyyrinen Voima-lehden vegaanikolumnisti, mutta onneksi en miettinyt hänen julkisuuskuvaansa, sillä Kätilö on oikeasti todella väkevä kirja.

Muistuttaisin muuten tässä välissä tämän rakkaan blogini ekasta sisältöyhteistyötä, WSOY:n ja Suomen Blogimedian kanssa. Esittelyssä Jo Nesbøn Poliisi, ja samaan syssyyn vielä tarjouslinkki Adlibrikseen. Klikkailkaa vapautuneesti jos haluatte jeesata bloggaajaanne. Support your local blogger. Blogedi blog.

Noniin, mainoskatko on ohi.

Kätilö kertoo - tättärää - KÄTILÖSTÄ! Siis naisesta, joka auttaa lapsia kohdusta ulos maailmaan. Turvaa heidän elämänsä alun. Tämä kätilö asuu Lapissa varsin möykkyisenä aikana tämän maan historiassa, nimittäin Lapin Sodan aikana ja juuri sitä ennen loppuvuodesta 1944 ja alkuvuodesta 1945.

Kirja sijoittuu lähinnä loppuvuoteen 1944. Kaikesta huomaa, että Kettu on tehnyt tanakkaa tutkimustyötä tapahtumien taustalle. Itse kätilöys tuntuu hyvinkin uskottavalta 1940-luvun touhulta, mutta varsinkin Saksan armeijan toimet ja historialliset tapahtuvat muutenkin esitetään juuri sopivan vakuuttavasti. Siis niin, ettei historiallinen konteksti tunnu päälleliimatulta, vaan niin, että tunnelmasta tulee äärimmäisen uskottava.

Vahva tunnelma on välttämätön kirjan onnistumiselle. OIkeastihan kirja kertoo rakkaudesta, ja jos kirjan rakkaustarina kätilön ja SS-upseeri/valokuvaaja Johannes Angelhurstin välillä olisi sijoittunut epäuskottavaan ympäristöön tai sijoitettu muuten vain sodan ulkopuolelle, ei se olisi tuntunut niin todelta.

Ei-hyvää kirjassa oli sen kieli, joka oli paikoin kuin parodiaa suomalaisista romaaneista. Kirjan kätilö oli pysynyt neitsyenä 35-vuotiaaksi asti, kunnes luutnantti (tjsp) Angelhurst rupesi astumaan häntä. Oikeastaan koko kirjan ajan sukupuolielämää kuvaillaan runsaasti ja ärsyttävän parodisen tuntuisesti. Tämä seuraava esimerkki ei ole suora lainaus kirjasta, vaan minun keksimäni parodia, joka silti VOISI olla suora lainaus kirjasta. Kyllä, meno on näin raakaa: "Vitustani valui mahlaa hänen preussilaisen himonussijakyrpänsä päälle, halusin sitä sisuksiini niin paljon että imin hänen siementään".

Jotenkin tarpeetonta, monessakin kohdassa. Kai uskovainen 35-vuotias vasta seksin löytänyt kätilö voisi ajatella seksiä jotenkin muutenkin? Tai vähemmän karrikoidusti?

Alkupuolella kätilölle annetaan mystisen tuntuisia voimia. Että hän TUNTEE miten lapsi voi ja milloin se tulee. Tämä mielenkiintoinen kulma on varmasti tosi vanhojen kätilöiden kohdalla, ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä tämän ajatuksen kehittyvän eteenpäin kirjan aikana.

Puutteistaan huolimatta Kätilö on kyllä ansainnut hehkutuksensa, ja teki kirjoittajastaan silmissäni yhden mielenkiintoisimmista suomalaisista nykykirjailijoista.

Seuraavaksi lukujonossa on Donna Tarttin ERITTÄIN odotettu Goldfinch, jota olen itse asiassa ehtinyt jo parin sadan sivun verran lukea. Vastaa imultaan Secret History (eli Jumalat juhlivat öisin) -kirjaa. Tarina on mielenkiintoinen sekoitus John Irvingin Until I Find You:ta ja Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Closea. Ehkä myös DeLillon Falling Mania.

Eilen julkistettiin, että meikäläisen blogi on mukana hienossa seurassa Suomen Blogimediassa joka myy sisältömarkkinointia edustamiinsa blogeihin. Tämä postaus on osa Also Sprach Jussin ensimmäistä sisältöyhteistyötä. Eli siis WSOY halusi, että minä esittelen isänpäivälahjaideana tämän Jo Nesbøn uusimman kirjan Poliisi, ja saan siitä korvauksen. 

Lupaan teille arvon lukijat, että nyt ja aina tästä eteenpäin tällaiset sisältöyhteistyöt on selkeästi ilmoitettu heti tässä postauksen alussa. Minusta tämä on hieno mahdollisuus blogeille ja tietty minulle, mutta avoimuus ennen kaikkea! Siksi tämä ei siis ole kirja-ARVIO, vaan kirjaesittely, koska maksettu arvio ei olisi kovin rehellinen... Kirjan voi ostaa Adlibriksestä.

Jo Nesbøn Poliisiin liittyvä sisältöyhteistö oli helppo ottaa vastaan, koska aina tasaisin väliajoin käy niin, että joku maailman lukemattomista dekkarikirjailijoista saa puolelleen niin paljon faneja, että ihmiset toistuvasti suosittelevat lukemaan hänen kirjojaan.

Viimeksi minulle kävi näin Stieg Larssonin Millennium-trilogian kanssa, ja nyt viimeisen vuoden aikana Jo Nesbøtä minulle on suositeltu usein.

NOH, nyt olikin hyvä tekosyy tutustua ukkeliin kun tuli tämä Suomen Blogimedia ja sisältömarkkinointi. Asioilla on tapana järjestyä sanotaan. Bonuksena sain tietysti itselleni yhden kappaleen tuota kirjaa, jonka aion lähettää isälleni isänpäivälahjaksi. ISÄNPÄIVÄ on viikon päästä, muuten! Luotan, ettei isäni edellenkään lue tätä blogia. Liekö edes kuullut että minulla on tällainen.

ENIHUU. Jo Nesbø on norjalainen, ja jopa hiukan ärsyttävällä tavalla menestyvä tyyppi. Ennen kuin hän rupesi vääntämään dekkareita, hän oli pörssimeklari ja muusikko. Molemmat urat toivat hänelle menestystä, mutta kirjoittamaan oli silti ryhdyttävä. Tosin kun kävin YouTubesta kuuntelemassa hänen vanhaa bändiään, on helppo todeta että kirjat ovat mielenkiintoisempia. Tuo musa on tuollaista Norjan versiota Mikko Kuustosen musasta.

Hän tietysti myös näyttää jumalattoman coolilta. Itse asiassa tästä promokuvasta tulee mieleen Hufvudstadsbladetin toimittaja Janne Strang. Tämä ihan sivuhuomiona. Onhan Jannekin aika cool.

Pistepistettä on helppo pilkata. Mutta häntä on myös helppo rakastaa.

Olisiko ollut viime vuonna, kun kuulin tämän Jakomäestä (tai muusta lähiöstä, en muista varmaksi) kotoisin olevan tyypin ekan singlen Elän sut uudestaan. Hän näyttää promokuvassaan Malmin kirjaston sivarilta, jolla saattaa olla ongelmia kevyiden huumeiden kanssa. Hänen laulussaan on hassu lespaava s ja varsin omaperäinen fraseeraus. Hänen biisinsä kertovat - tietysti - rakkaudesta.

MUTTA jotain siinä biisissä on. Pistepiste lähestyy musiikkia kevyelti r&b-kulmasta, mutta vahvasti Juha Tapio tai Samuli Putro olkansa takana vahtien. Tämä ei ole Suomessa mikään helppo juttu klaarata sen, mutta kaikesta ilmeisestä pilkattavuudesta huolimatta hän on päässyt ihoni alle.

Seuraavat sinkut Viljaa ja Hetken maailma on tässä vain vahvistivat tätä käsitystä. Pistepiste loi oman tyylinsä, ja heti kun pääsen mielessäni hiukan naurahtelemaan sille, se tekeekin yhtäkkiä piston siihen aivojen herkkyyttä aistivaan alueeseen, jonka orjana minun musiikkimakuni kulkee.

"Imago" ja "tarina" ovat sitä paitsi onnistuneita. Pistepiste on se röökaava kovis, joka opiskeli amiksessa hitsausta. Mut sitte KUITENKIN siellä sykkii herkkä sydän, joka salaisiin muistivihkoihin kirjaa värssyjä LIKOILLE. Tässä tarinassa ei ole mitään falskia, ja siksi tämä koko levy toimii.

JOS nyt jostain pitää marista, niin Hetken maailma on tässä -levyn biiseistä monet ovat hyvin samantyyppisiä. Pistepiste on karrikoidusti säveltänyt yhden hyvin omanlaisensa biisin, jota hän versioi. Mutta kolme singleä eivät suinkaan ole ainoat huippuhetket, vaan esimerkiksi Vettä kämmenellä, Kakofoniaa ja Yksinäisyyden haudalla ovat vähintään yhtä hienoja biisejä.

Sanoitukset kompastelevat myös paikoin, mutta sekin on minusta melkeinpä parempi juttu kuin sellaiset "ammattisanoitukset", joissa orjallisesti etsitään jotain näppärää kielikuvaa rakastamiselle tai eroamiselle.

Mutta kertokaapa mitä tarkoittaa Hetken maailma on tässä -biisin kohta "silmät kiinni ja monitorit huutamaan, ei oo mitään muuta kuultavaa"? Tai Yksinäisyyden haudalla, jossa lauletaan "ensin mun sydänkäyrä suoraa viivaa, sitten sukelsit mun kaulaliinaan".

Kuulostaa melko psykedeeliseltä tuo kaulaliinaan sukeltaminen?