Veronica Maggiosta on helppo pitää. Vaalea ruotsalaisnainen, joka laulaa ruotsiksi lemmenasioista ironialla ja sarkasmilla ryyditettynä.

En ole silti mitenkään innosta kirkuen kuunnellut hänen kahta ensimmäistä albumiaan. Oikeastaan olen kuunnellut niitä aika vähän. Vatten och Brödiä vähän enemmän, mut sekin on ollut vain sellaista "ihan kivaa" musiikkia.

Satan i Gatan muutti tämän. Jag Kommer -single oli mulla radio-ohjelmassani ns. "tehobiisinäkin", mut se ei ole levyllä lähellekään parhaita biisejä. Oikeastaan se edustaa enemmänkin juuri sitä söpöilyosastoa joka kahdella ekalla levyllä meni niin ohi.

Levyä on ollut mukana duunaamassa ihailemani ja blogissakin hehkuttamani Markus Krunegård, jonka vaikutuksen haluan kuulla ehkä liiankin suurena. Satan i Gatanissa (se on muuten joku Ruotsissa myytävä chilitahna, kiitos ohjelmani kuulijalle tästä tiedosta) on samanlaista pehmeää elektronista suureellisuutta kuin Krunegårdin levyissä.

Paloma Faithin osasäveltämä Välkommen in, superihq Finns det en så finns det flera ja koskettava Mit hjärta blöder ovat levyn parhaat biisit, mutta mikä tärkeintä tässä on ehtaa kokonaisuuden tuntua.  Hiukan Alla mina låtar, Inga kläder ja Sju sorger hukkuvat sellaiseksi pikkukivaksi Veronica Maggio -massaksi, mutta muuten ollaan loistavuuden lähteillä.

Kuuntele Satan i Gatania Spotikassa.

Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.

Minä ja Pink Floyd ollaan tiedetty toisemme pitkään, mutta paremmin ollaan tunnettu vasta 3-4 vuoden ajan. Vajaana parikymppisenä mökkireissulla jazz-tupakan kanssa Ummagumma kuulosti hyvältä ja kaikki tunnetuimmat biisit tietenkin myös, mutta kokonaisia albumeja en oikein jaksanut kuunnella.

Sitten kuulin jossain Hey You -biisin, joka silloin oli minulle tuntematon albumiraita The Wallilta. Oli pakko ostaa tuo tupla. Olen kuunnellut levyä PALJON, koska se ei tunnu kerta kaikkiaan kuluvan. Koko tuotanto ei ole vielä alkuunkaan hanskassa (Dark Side of the Moon löytyy toki myös, mutta en pidä siitä niin paljoa kuin Wallista - paljon kylläkin), joten vinkkejä muita PF-levyjä koskien saa antaa. Jonkun verran olen kuitenkin muitakin PF-levyjä kuunnellut.

Mutta nyt Walliin. Pähkäilin tosi pitkään lähdenkö katsomaan eilistä The Wall Liveä. Bändi ei ole enää Pink Floyd - mutta toisaalta Wall on lähes kokonaan Roger Watersin sävellys, jopa niin että sitä voi käytännössä pitää hänen soolonaan. Waters on wanha, tylsä nostalgiashow pelotti - mutta toisaalta kiertueen saamat arviot ovat olleet todella ylistäviä.

Kyllä se kuulkaa kannatti. Musiikki tiedettiin levyltä loistavaksi, mutta saadessaan ympärilleen Wall-konseptin se kuulosti vielä paremmalta. Comfortably Numb lähes herkisti kyyneliin, Run Like Hell oli oikeasti pelottava ja Motherin akustinen luenta HUIKEA - jo siitäkin syystä, että Waters esitti sen päällekkäin vuonna 1980 Earls Courtissa kuvatun keikkatallenteen kanssa. 30 vuotta nuorempi Waters valkokankaalla, kypsä mestari livenä. Tai Goodbye Blue Sky, joka pommikonevisuaaleineen oli järjetöntä upeutta.


Gilmourin lauluosuudet hoiti joku hyvin huomiottomaksi jätetty hahmo, mutta hän lauloi kuitenkin tyylillä ja hyvin. Muut muusikot olivat juuri sellaista mahtavaa läpitaitavaa pappakaartia, jota tällaisen mestariteoksen livetulkinnalta kaipaa, ja taisi siellä Watersin poikakin olla mukana.

Se show.
J U M A L A U T A

Ah, bändien T-paidat. Pakko myöntää, että rakastan niitä ja pukeudun niihin noin 30 vuoden iästä huolimatta. En joka päivä, enkä pidä aivan kaikkia lahjaksi saamiani paitoja koskaan, mutta joku bändipaita päällä esiinnyn suunnilleen kerran viikossa.

Joskus mietin, miten muut ihmiset näkevät bändipaitoihin pukeutuvat ihmiset. Säälivätkö he näitä (meitä) teini-ikään jämähtäneitä musiikinrakastajia, vai pitävätkö nuorekkaina?

Ei sillä tosin iän kanssa ole mitään tekemistä, bändipaitaihmisiä nimittäin esiintyy mutu-tuntumalla eniten keski-ikäistyvien heavy-miesten keskuudessa, jotka uskollisesti ostavat uuden kiertuepaidan joka kerta kun Iron Maiden/Santana/Judas Priest/Metallica/Volbeat käy Suomessa.

Teininä kun tilailtiin black metal -paitoja Arimanin tms. kuvastosta ihmettelin aina niitä kiertuepaitoja - pitkä kaupunki-päivämäärärimpsu pilaa hienon designin! Ostan keikoilta harvemmin paitoja, ja jos ostan, en yleensä päivämäärillä varustettua paitaa. Mutta ymmärrän kyllä niiden muisto/keräilijäviehätyksen.

Mitä bändipaitoja minulla sitten on? Ei juurikaan mitään pätemispaitoja, vaikka olenkin haaveillut jostain vähäeleisestä Death Cab for Cutie -paidasta. Toisaalta ei sillä taitaisi juuri saada uskottavuuspisteitä. Suosikkipaitani nykyään on muutaman vuoden vanha Satyriconin Nemesis Divina -paita, jossa on edessä kunnon pingviiniposeeraus piikkinuijien kanssa ja takana maaseudun kansallissosialistienkin suosima Thorin vasara. Ostin sen Lontoosta, Camdenista Metal Militia -nimisestä mestasta jossa pilvipäinen nelikymppinen hevari kuunteli vanhaa Sepulturaa. Kellaritila totta kai.

Hevipaidat taitavat minullakin olla määrällisesti voitolla. Minkäs teet, metallibändit ovat aina osanneet tehdä hienoimpia paitoja. Neurosiksen Souls at Zero -paita jossa on Wicker Man -leffan palava wicker man on myös hieno. Juuri siitä mallista ei löydy edes kuvaa.

Sitten mulla on ainakin Metallican (ei levynkansi, vaan sellanen uudempi ...And Justice for All -ajan kuva, kiitos vaimolle tästä <3), Flight of the Conchordsin, Deftonesin, Editorsin, kolme Lapkon, Disco Ensemblen, Fear Factoryn, Pariisin Kevään, Jumalhämärän, Kissin, Pearl Jamin, David Bowien, Lostalonen, Siouxie & the Bansheesin, Bad Brainsin, AC/DC:n, MGMT:n ja The Dead Weatherin paidat. Näistä viimeinen kuuluu kanssa suosikkeihin, se on ostettu Jack Whiten Third Man Records -kaupasta Nashvillesta ja on SIGAMAGEE. Näiden päälle vielä ne lukuisat teini-iässä ja sen jälkeen ostetut, jotka ovat kuluneet käyttökelvottomiksi.

Nyt kun katson tuota listaa ja kirjoitan tätä tekstiä, joudun yhä selvemmin myöntämään, että kyllähän noilla paidoilla haetaan erottelua meihin ja muihin. Tuntematon ihminen kadulla ja minä ollaan hetki yhtä, kun hän tunnistaa Neurosis-paidan. Nyökkäämme toisillemme tietäväisinä.

Mutta bändipaitoihin liittyy myös koko rock-kulttuuria leimaava aitouden vaatimus. Joillain ihmisillä ei "ole lupaa" pitää bändipaitoja. Syntyy epäilys siitä, tunteeko paidan kantaja etumukseensa printatun bändin musiikkia? Diggaako hän bändistä OIKEISTA SYISTÄ? Tämä on tietenkin naurettavaa, mutta totta. Itsekin vääntelehdin vaivautuneesti, kun näin Carlings-vaatekaupassa valmiiksi kulututettuja Metallican Master of Puppets -paitoja. "Vain feikki-fanit pitävät noita".

Vielä suurempi rikos - suorastaan puukonisku sydämeen - on Dressman-ketjun (samat omistajat kuin Carlingsilla, muuten) päätös painaa valmiiksi kulutettuja Rolling Stones -paitoja ja vielä mainostaa niitä näkyvästi. Suoraan myyntipäällikkönä toimivan kolmekymppisen lippatukkasukupolven hermoon  - näyttävä isänmurha myös nuorelle aikuiselle, jonka Exile on Main Streetiä palvova faija saa sydänkohtauksen nähdessään vääristä syistä hankitun Rollaripaidan.


Eivät ne sitten taidakaan olla vain vaatekappaleita. Ne ovat statussymboleita, 1980-luvun homoliinojen kaltaisia signaalivälineitä ja irtiottoja.

Huomenna taidan ostaa The Wall Live -paidan, vaikka arvaankin Roger Watersin nyhtävän niistä sikamaisia hintoja. Paikalle on tulossa ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan tuhansia euroja Pink Floyd -brändättyyn kitaraan, kyllä he maksavat T-paidasta mutisematta 45 euroa.

Tämä on Also Sprach Jussi -blogin sadas postaus! Ja kirjoitan itkemisestä...

Kävi nimittäin niin, että katsoin Mika Hotakaisen ja Joonas Berghällin kehutun Miesten vuoro -dokumentin. Elokuva on aivan syystä kehuttu tuotos, eikä tämä blogikirjoitus kritisoi Miesten vuoroa tai mitään muutakaan elokuvaa. Tämä on löyhähkösti elokuvan mieskuvaan liittyvä mielipidekirjoitus.

Olisiko nimittäin niin, että miesten itkemiseen liittyvä myytti olisi vanhentunut, tai ainakin samalla tavoin paisuteltu kuin suomalainen sisu tms. kansallistunteeseen liitetty tavaramerkki? Onko suomalaisten miesten edelleen niin vaikea itkeä?

Tämä on tietenkin perspektiiviharha, mutta minun näkökulmastani katsottuna suomalaisten miesten ei ole sen vaikempaa itkeä kuin naistenkaan. Ehkä siksi aavistuksen kyllästyttää se romantisoitu kuva, että kun könsikäs vihdoin kahdeksan kossupullon jälkeen tirauttaa yhden kyyneleen, pitää sitä tervehtiä aplodein - rivien välissä kuitenkin ajatus, että älä nyt silti jatkuvasti ala viuraamaan.

Kun kerran maamme miesten jokseenkin yleisesti tunnustettuna ongelmana on tunteiden patoaminen ja siitä johtuvat mielenterveyden ongelmat ja väkivallanteot, eikö median ja käsikirjoittajien olisi aika hiukan vaihtaa kuvastoa? Pikkuisen modernimpaan suuntaan?

*****

Varsinkin jos Vic Chestnuttin tarina on tuttu, on tässä väkisinkin kyynelet kirvoittavaa materiaalia. Jostain syystä myös monet PMMP:n biisit itkettävät. Eivätkä huonoudellaan, vääräleuat.


Ja vielä ei-itkuun-liittyvissä asioissa:

Kun Nalle Österman nyt on vetäytynyt Rumba.fi-bloggarin paikalta mahtavan Härmägeddön-kirjan julkaisun myötä, kannattaa tutustua sivuston Berliinin-kirjeenvaihtaja Kai Vikkelinin teksteihin. Viihdyttävää tavaraa. Saman kirjoittajan kaikkia tekstejä ei löydy yhden linkin takaa, joten käyttäkää Sam Earchia.

PS. Miesten vuorossa parasta Joonas-karhu ja isäntänsä <3 Jos dokkarit kiinnostaa, niin Yle Areenasta löytyy myös päräyttävä Manageri-dokumentti. Ei ole pitkä, takaan ettette pety.

Kevät on innoittanut huonokuntoisen bloggaajasankarinkin lenkkipoluille liikunnattoman (paitsi kävelen kyllä koirien kanssa päivittäin useita kilometrejä) talven jälkeen. Aiemmin kuuntelin lenkillä yksittäisiä levyjä - mitä vauhdikasta musiikkia satuin sitten valitsemaankaan.

Nyt päätin kuitenkin lähteä liikkeelle järeämmin asein. Tarvittiin juoksumusiikkia sisältävä Spotify-lista. Listan kokoaminen ensin ajatuksen ja sitten käytännön tasolla osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Mikä on parasta juoksumusiikkia?

En siis halunnut luottaa enää Slayeriin, Panteraan tai Bad Religioniin, joiden yksittäisten levyjen tahdissa olen joskus lenkkejä juossut. Nyt tarvittiin hypnoottisempaa tavaraa, jota rytmittämään pari perinteisempää biisiä - sekä tietenkin juoksusta kertovaa musiikkia.

LCD Soundsystem teki Nikelle tilauksesta juoksumixtapen 45:33, jonka tahdissa olen myös juossut. Se on kuitenkin liiankin meditatiivinen, kaipaan biisivaihtoja ja shufflen tuomaa yllätysmomenttia. Ensimmäinen valinta - ja itseoikeutettu juoksunavausbiisi on Promoen Long Distance Runner -albumin nimibiisi. Sen suureellisuus ja omiin juoksutottumuksiin suhteutettuna liioitteleva asenne nostavat hymyn huulille ja mahdollistavat reippaan startin. "I'm an athlete, a long distance runner. On a track meet spring, fall, winter, summer".

Toinen juoksuteemainen pakollisuus on Young Knivesin Superabundance-levyn Fit 4 You, jonka loppuhokema "hey runner, what are you running from" tuo myös pirteyttä ryntäilyyn. Villa Nahin Running On ja Jenny Wilsonin Let My Shoes Lead Me Forward täydellistävät juoksuteemat.

Loppuvalinnat osuvatkin hypnoottiseen ja tyylikkääseen houseen/discoon/elektroon. Tensnaken mestarillinen Coma Cat on esimerkiksi aivan pakollinen raita.

Juoksulistaan voi tutustua täällä.

En ole vielä juossut tämän tahdissa kuin kahdesti, joten mieli on vielä hiukan epävarma. Onko tämä sittenkään parempi suoritusta edistävä lista kuin Bad Religionin Empire Strikes First tai Slayerin Reign In Blood?

Mikä teidät pitää liikkeessä?

Ai niin, suorituksista kirjaa pitää tietenkin Runkeeper for Android, joka toimii puhelimessa loistavasti. Se myös ilmoittaa viiden minuutin välein kuljetun matkan ja keskivauhdin puhuttuna korvaan. Neroutta.

Eikö ole aika epäkesko kolmikko otsikossa? Tai nelikko, mutta laskettakoon tässä Jare ja Villegalle yksiköksi.

Heistä kaikista minulla on joka tapauksessa asiaa.

Tärkein asiani koskee James Blaken tulevaa keikkaa Flow Festivalilla. Flow postasi sivuilleen videon Blaken SXSW-pihakeikalta.

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin tuon Wilhelm Scream -tulkinnan, olo oli suurinpiirtein tämä:

Eli suuri rakkaus. SUURI rakkaus. Miksei kukaan ollut kertonut, että Blake on livenä NÄIN järjettömän kova? Tuossa on juuri sitä soulia, joka levyllä on tuotettu hiukan piiloon. Toki hypen tässä vaiheessa monet ovat lähteneet hätäpäissään backlash-tulkintoihin ja kyselleet, että mikäs tässä Blakessa nyt muka on se juttu.

KUUNTELE TÄMÄ ja kysy sen jälkeen:


On tullut katsottua tuo noin 10-15 kertaa ja edelleen se sykähdyttää. Kuvitelkaa Flow'n iso teltta, lauantai-alkuilta. Kuuma päivä alkaa pikku hiljaa viilentyä, teltassa on pölyä, tupakansavua, ruskettuneita ihmisiä hihattomissa paidoissaan - outoja hellehattuja ja juuri täytettyjä oluttuoppeja.

Sitten tuo bändi ja tuo ääni.  H U H. Toivottavasti Flow-yleisö ei keskity näyttämään coolilta noin paljon kuin hipsterit tuolla Austinissa. Järkyttävää poseerausta eturivissä! SIinä kuuluu pyörtyä ja itkeä!

Miten muuten on, naislukijat, toimiiko Blake? Olen tehnyt työpaikalla pienimuotoista tutkimusta asiasta, ja kaksi kollegaa (joiden nimet jätän tässä häveliäisyyssyistä mainitsematta) olisivat valmiita menemään Blaken kanssa naimisiin.

****

Muihin asioihin.

Minua on viime päivinä miellyttänyt myös Neron kevyt-dubstep. Chase & Statuksen lailla myös Nero on päättänyt, että ei jaksa soitella pelkästään klubikeikkoja, tehdään samalla vähän rahan paskoo. Tai ainakin puetaan dubstep sellaiseen muotoon, että perusjantteri - esimerkiksi kolmekymppinen musabloggari Satakunnasta - ymmärtää sen.

Tuloksena on ysäridancesta häpeämättä ja ilman sarkasmiviittaa lainaava biisi Guilt, joka pesee Neron (joka muodostuu siis kahdesta tyypistä) aiemmat sinkut kevyesti. Hienoa tavaraa.




***


No entäs sitten Jare & Villegalle. Duon Heikki Kuulan kanssa tehdyt sinkut Epoo ja Nelisilmä ovat järkyttävässä  YouTube-vedossa, katsomiskerrat respectively 1,5 miljoonaa ja 750 000.

Kolmas single Häissä jatkaa neroutta. Vuosi nettiin viime viikolla, nyt 500 000 katsomiskertaa.

Tavallaanhan tämä on ihan junttia ja teiniä menoa. Mutta jos se silti kuulostaa hyvältä, ja siitä huomaa pitävänsä - jopa helvetisti, en lähde kieltämään tätä nautintoa itseltäni. Veikkaan muutenkin, että Jare & Villegalle ovat seuraava suuri suomalainen hiphop-ryhmä. Levymyyntiin en usko, koska tämä musiikki on suoraan piraattisukupolvelle tehty, mutta keikoilla ja radioissa varmasti suosiota tulevaisuudessa riittää.

Häissä. Eeppinen tarinavideo, ysärin malliin. Pakko arvostaa. Tähän tosin postaan pelkän biisin, koska se video on hiukan rasittava katsoa niiden ylipitkien tarinaosuuksien takia, vaikka video onkin kieltämättä hieno. Lätkä- ja sporttiviittaukset menee meikäläiseltä lähinnä vitusti ohi, mutta imua tässä on. Nauttikaa salaa. Mukana muuten HIFKin hyökkääjä, joka esiintyy tässä nimellä Märkä-SImo

Asia kiinnostaa minua siksi, että teoriani mukaan hifistelijät eivät kuuntele hyvää musiikkia, ja hyvän musiikin kuuntelijat eivät niin hirveästi välitä, mistä vermeestä se ääni kuuluu. Käytän sanaa hyvä ilman lainausmerkkejä provokaatiomielessä.

Itse kuuntelen musiikkia lähinnä kolmella tavalla.

Tapa 1

HTC Desire HD -älypuhelin ja kuulokkeet. Olen suosinut Koss Porta Pro -kuulokkeita, mutta kun kolmannet Porta Pro:t hajosivat plugin liitinkohdasta (metallirakenteella on ikuinen takuu, piuhalla tietenkään ei...), päätin ostaa Kossin nappikuulokkeet. No, ne hajosivat myös plugipäästä, tai se johto nirhautui melkeinpä irtipoikki. Tällä hetkellä käytän puhelimen mukana tulleita luureja, jotka ovat paremmat kuin iPhone-napit, mutteivät silti kovin hyvät.  Ääni on mielestäni laadullisesti hyvä, eli en todella kaipaa mobiilikäyttöön parempaa - lähinnä se kait riippuu kuulokkeista. Tekisi mieli ostaa jotkut hyvät, mutta sitten ne kuluvat taas taskussa poikki siitä plugin kohdalta, ja sitten vituttaa.

Tapa 2

Kotona Audio Pro Radio One -laitteesta. Musiikki tulee yleensä bluetoothin välityksellä tietokoneelta - ja tällöin käytännössä Spotifysta, joskus läppärissä pyörii cd-levy. Tämä lähinnä levyarvioita tehdessä, arviolevyt kun eivät yleensä ole vielä virallisesti ilmestyneet. Radio Onessa on minun tarpeisiini TÄYSIN riittävä äänentoisto. Bassot ja kaikki muutkin taajuudet kuuluvat, musiikki tulee tarvittaessa kovaa, mutta silti pehmeästi.

Inhoan kaikkia kotiteatterikaiuttimia ja -vahvistimia niiden ulkonäöstä johtuen. Radio Pro riittää meille todella mainiosti, myös elokuvien äänilähteeksi. En tarvi mitään megamurisevaa SUBBARIA, asun kerrostalossa, enkä muutenkaan kuuntele niin paljoa dub stepiä että se olisi tarpeen. Ne pikkukaiuttimet taas ovat ihan saatanasta. Onneksi levyjä ei ole innostuttu miksaamaan 5.1-muotoon, vaikka jotkut hifi-runqt sitä varmasti toivoivatkin. Tai onhan niitä JOITAIN levyjä, mutta ei onneksi montaa.

Turha yrittää muuten levymyyntiä yrittää lisätä millään äänenlaadun parantamisella. Ei teinejä kiinnosta, he kuuntelevat musiikkia kännykän kaiuttimesta.




Tapa 3

Työhuoneessa minulla on joku viritinvahvistin, cd-soitin ja kaksi kaiutinta, taitavat olla merkiltään B&W. Ovat varmasti huomattavasti Radio Onea laadukkaammat, mutta suurta eroa en näissä kuule. Molemmista musiikkia kuuntelee mielellään. Minulle on myöskin täysin sama, onko kyseessä 128 kpbs mp3 vai joku häviötön flac tai wav. En edes JAKSA yrittää kuunnella mahdollisia suhinoita tai äänen huonolaatuisuutta. Ei kiinnosta. Musiikki kiinnostaa.



Se hifistelystä. Tai siis sen puutteesta. En ymmärrä ko. taiteenlajia. Tai musiikin kanssa sillä ei taida olla mitään tekemistä, vain äänen.

Ruåtsalainen musiikkipalvelu Spotify kertoi tänään, että se rajoittaa ilmaispalvelun kuuntelua. Puolen vuoden päästä ilmaiskuuntelijat saavat kuunnella saman biisin viisi kertaa. Jo nyt on voimassa 10 tunnin kuukausittainen kuuntelurajoitus ilmaistileissä.

Tämä aiheutti hirvittävästi surua joissain ihmisissä, etenkin tuon Spotifyn blogin kommenttien perusteella. Minä en ymmärrä tätä valitusta. En tiedä Spotifyn virallista päämäärää, mutta minä olen aina ajatellut, että Spotifyn pyrkimyksenä on tehdä palvelusta maksullinen, koska se on todella tehnyt töitä levy-yhtiöiden kanssa pitääkseen palvelun pystyssä - seuraava vaihe olisi saada tulovirtaa muusikoille kasvamaan.

Premium-palvelu maksaa 10 euroa kuussa, Unlimitend 5 euroa. Premiumia voi käyttää myös kännykällä - mikä sattuu olemaan nerokkain musiikinkuunteluun liittyvä keksintö ja väline sitten Walkmanin. Tästä syystä en ymmärrä, miksi kukaan älypuhelimen omistaja EI maksaisi 10 euroa kuussa Spotify Premiumista.

Spotify on tärkeä palvelu ja keksintö. Se on ensimmäinen laillinen musiikkipalvelu, jonka käyttäminen on HELPOMPAA kuin musiikin piratisointi. Toki luin Twitteristä uhoamista, että nyt siirryn takaisin piratismin pariin kun ilmainen Spotify poistuu. No, nämä ihmiset toimikoot piraattitiedostojen varassa, mutta kuten tuolla Spotifyn blogissakin todetaan, keskivertokäyttäjä todella kuuntelee Spotifyä niin vähän kuussa, että ilmaispalvelu riittää.

Musiikkialalla ollaan huolissaan Spotifyn vaatimattomista tuloista muusikoille. No, lopullinen koko kansan läpilyöntipalvelu saattaa olla joku muu, mutta pilvi/streamingpalveluissa on joka tapauksessa musiikinkuuntelun tulevaisuus. Siinä ohessa kerätään vinyylejä ja vielä joidenkin vuosien ajan myös cd:itä. Näin se vain on, mutta jos ihmisellä ei ole halua maksaa musiikista MITÄÄN, edes tuota Spotifyn kohtuullista summaa, on hän digiajan menetetty tapaus.

Olen Spotify-väittelyssä hiukan molemmilla puolilla. Toisaalta olen sitä mieltä, että musiikista pitää tulevaisuudessakin jotenkin maksaa, mutta toisaalta tiedän, ettei entisenlaiseen musiikin omistamiseen tai valtavia tuloja generoivaan muovinpalasten myyntiin ole enää paluuta. Bisnes voi joko yrittää elää mukana Spotifyn tapaisten palvelujen mukana tai linnoittautua kopiosuojausten ja piraattijahdin taakse. Digimyynti voimistuu toki myös edelleen, mutta nyt kun pilvipalvelut ja kuluttajat ovat löytäneet toisensa, omistussuhde on pysyvästi muuttunut.

Tämä nyt on ehkä hiukan kulunut aihe, mutta en musiikinrakastajana voi liikaa korostaa sitä riemua, jota tuo palvelu on minulle aiheuttanut. Olen löytänyt niin paljon uutta musiikkia, kuunnellut klassikkoja, seikkaillut genreissä, kuunnellut kännykkä-Spotifyllä hetken mielijohteesta mitä haluan kuulla, linkittänyt satoja biisejä ja levyjä muille ja niin edelleen, ettei tuon kokemuksen jälkeen voi enää tyytyä muuhun kuin maksulliseen pilvipalveluun.

Tämän blogimerkinnän tarkoitus oli kait sanoa se, etten ymmärrä miksi joku ei haluaisi maksaa Spotifyn Premium-maksua. Tai jos ei Spotify miellytä (tosin sen käyttöliittymä hakkaa ennen niin nerokkaana pidetyn iTunesin helposti), niin suhtautukaa nyt hyvät ihmiset asiaan niin, että musiikista pitää maksaa.

Tästäkin postauksesta on kiittäminen Poke the Box -kirjaa, josta bloggasin toissapäivänä. Yhtenä case-esimerkkinä aloitteentekemisen tärkeydestä Seth Godin mainitsee kanadalaisen Hollerado-bändin - tosin Godin on myös lainannut jutun jonkun muun blogista, mutta sillä ei ole tässä mitään merkitystä.

Merkitystä on sillä, että Holleradolla oli tahtoa markkinoida itseään. Bändi oli kiertänyt USA:ta, ja kun keikkoja ei oltu saatu myytyä, he olivat menneet kaupunkeihin summamutikassa, kertoneet jonkun klubin omistajalle että heillä piti olla keikka läheisessä paikassa, mutta se jouduttiin perumaan, ja että kun he nyt ovat joka tapauksessa paikalla, niin voivatko he vetää kalja/ruokapalkalla keikan tässä klubissa.

Bändin kertoman mukaan he olivat tällä metodilla soittaneet kuukausien mittaisen keikkaputken USA:ssa. Rahaa ei toki tullut, ja bensakulut katettiin myymällä omaa levyä.

Bändi halusi keikkailla, joten he päättivät buukata "residenssi-kiertueen". He sopivat soittoresidenssit viikon jokaiselle päivälle - mutta eri kaupunkeihin - ja matkustivat ympäri Koillis-USA:ta ja Itä-Kanadaa...


Näin he siis saivat huomiota osakseen. Kysymys kuuluukin, olisiko suomalainen musiikkimedia suhtautunut Holleradon toimintaan täällä ärsyttävänä pyrkyryytenä? Olisivatko musiikkitoimittajat mielummin halunneet löytää bändin itse, vieläpä jonkun muun kuin bändin itsensä järkkäämältä keikalta?

Olen tulkitsevinani, että suomalaisessa musiikkikentässä yleinen mielipide olisi tällaisen sissimarkkinoinnin ja "itsensä myymisen" vastainen. Miksi? Bändejä (tai ainakin teknisesti riittävän laadukkaita äänitteitä tekeviä bändejä) on enemmän kuin koskaan ennen, miksi tähänkin asiaan pitäisi liittää joku aitouden vaatimus ja suorastaan imago, että bändi on jotenkin vastentahtoisesti revitty kellareista esille?

Tämä kirjoitus perustuu siis fiilikseen joka minulla on suomalaisesta musiikkimaailmasta. Bändin yritteliäinen markkinointi ei välttämättä tee heistä korneja, vaikka kaikki taisivatkin aikanaan mediassa naureskella kun Widescreen Mode vauhkosi 300 000 MySpace-ystävästään tai Kinetic Control ulkomaiden levytyssopimuksistaan.

No, sisältö (musiikki) ratkaisee, ja Holleradon musiikki on oikein toimivaa. Pitää siis ihailla heitä sekä uutterasta yrittämisestä että hyvistä biiseistä.

VIime vuoden lokakuussa julkaistu videokin on ihan meemivalmista kamaa.

Uuuuu mikä johdatteleva ja äkkikatsomalta provosoiva - vaikkei todellisuudessa ollenkaan provosoiva - otsikko.

Elbow'n Build a Rocket Boys! se vaan taitaa olla tämän vuoden High Violet.

Brittiläinen setäindiebändi Elbow oli vielä ennen viime levyään (Seldom Seen Kid) saarivaltion "tarkoin varjeltu salaisuus", mikä tarkoittaa sitä, että vaikka kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että bändi on helvetin hyvä, ei se näy levymyynneissä. Kunnes tuli Seldom Seen Kid, jota kaupattiin satoja tuhansia kappaleita.

Itse olen pitänyt Elbow'ta ihan ok bändinä, mutten ole riemusta kiljahdellen noita edellisiä albumeja kuunnellut, varovaisen innostuneesti korkeintaan. Sellasta hyvää, mut ei mitenkään superkovaa musaa.

Nyt olen parin viikon ajan kuunnellut pikku hiljaa kasvavin annoksen Build a Rocket Boys! -levyä, ja tunne on hiukan samanlainen kuin alkutaipaleella High Violetin kanssa. Tajuaa koko ajan kirkkaammin, miten helvetin hienoa musiikkia levy sisältää. Huomaa vaihtavansa suosikkibiisiä. Olevansa rauhaton jos ei saa kuunneltua levyä edes parin biisin verran päivässä.

Kyllä niitä suosikkeja tosiaan tältä levyltä löytyy. Jesus is a Rochdale Girl on hölmö biisinnimi, mutta voi herra jeesus (pun intended) miten kaunis biisi se on!

Tai avausraita The Birds. Muhkeaa, eeppistä kamari-indietä. Tai kakkosbiisi Lippy Kids, kohoava kaunokki. Tai vääjäämätön, herkkä Night Will Always Win.

Minä rakastan tätä levyä.

Lisäksi Elbow'n laulaja Guy Garvey näyttää ihan Ricky Gervaisilta.

Build a Rocket Boys! saa kymmenen jackrussellinterrierinkuvaa.  Ns. VITUN KOWA.

Varsinkin Jenkeissä julkaistaan pilvin pimein bisneskirjoja, joilla on mitä innostavampia nimiä: The Simple Dollar: How One Man Wiped Out His Debts and Achieved the Life of His Dreams, The 7 Habits of Highly Effective People tai The Money Class: Learn to Create Your New American Dream.

En ole noita lukenut, joten en tiedä ovatko hyviä vai eivät, mutta joka tapauksessa ihmisillä tuntuu olevan tarve lukea kirjoja, jotka antavat menestyslupauksia - vähän samaan tapaan kuin jotkut Coelhot jne näyttävät jotain "henkisiä" portteja eksyksissä olevalle kansalle.

Eli en siis lähtökohtaisesti hirveästi pidä tällaisista kirjoista. Mutta Seth Godinin kirjat toimivat. Hän on toki kirjoittanut faktuaalisempaakin tavaraa, kuten mainion Meatball Sundaen tai Purple Cow'n, mutta tämä nyt lukemani uutuus, Poke the Box ja sitä edeltänyt Linchpin: Are You Indispensable?
ovat enemmänkin ideoihin ja asenteeseen keskittyviä teoksia.

Godin tarjoilee kahdessa uudessa kirjassaan ideoita työelämään. Asennekasvatusta ja suhtautumista teollistuneen yhteiskunnan malleihin juuttuneiden työyhteisöjen kehittämiseen. Linchpin lähtee enemmänkin yksilötasolta ja toimi kyllä itsellenikin tsemppaavasti. Poke the Box puhuu aloitteentekemisen tärkeydestä ja vaikeudesta.

Godinilla on viihdyttävä tyyli kirjoittaa, tosin jenkkityyliin hän kirjan loppua kohden varmistelee viestin perille menoa ja toistelee jo kertomiaan asioita - eri anekdooteilla kuin alussa.  Saattaa olla, että reaalielämän kannalta näiden lukemisella ei ole mitään merkitystä, mutta ainakin itselleni molemmat mainitut kirjat ovat anteet paljon ajatuksia ja energiaa työntekoon. Eli vaikka jutut olisivatkin hömppää, mutta ne antavat energiaa, kirjaa on pakko pitää toimivana. Tosin samalla perustelulla voisi puolustella Coelhojen lukemistakin... itse olen lehteillyt ko. kirjailijan opuksia sen verran, että tiedän välttää niitä.

Kannattaa myös seurata Godinin blogia mikäli aihepiiri kiinnostaa.

No huh huh. Toivottavasti pääsen yllättämään mahdollisimman monet ns. takavasemmalta esittelemällä helvetin hienon kotimaisen indierock-tulokkaan.

Bändi on nimeltään Rex Willer. Kyllä, he liittyvät hassuttelunimien trendikkääseen litaniaan Joy Orbisonin, Hannulelaurin, Tapani Ganjan (joka tosin räppäsi (kehnosti) tuolla nimellä jo 10 vuotta sitten) ja keiden kaikkien muiden kaartiin. Mitään musiikillista yhteyttä bändillä ei sitten edellä mainittuihin olekaan.

Julkaisivat ep:n vuonna 2009 - se meni minulta täysin ohi, vaikka se voitti Soundin Kuukauden demo -palkinnon. Ai niitä jaetaan vielä? Mutta tämä Aerodrome potkii. Tässä on samanlaista huoletonta suvereeniutta kuin Kiki Paun mestarillisessa Let's Rock -debyytissä. Samalla ollaan kuitenkin hiukan syvällisempiä ja muhkeampia. Ja jotenkin tuolta pilkistää ehtaa souliakin jostain. Se on mahtava tunne kun kritiikkiä kirjoittaessa tajuaa ettei osaa sanoin kuvailla bändin sointia. Omaperäistä se silloin on.

Olen radio-ohjelmassani soittanut No Future -biisiä, mutta myös Lose, Win Or Draw on absoluuttista mahtavuutta. Tai perkele, kyllä noista biiseistä toimii jokainen. Kuinka hienoa että Suomessa tehdään näin kovatasoista indiepoppista!

Tsekatkaa hullut, jos ette ole jo tsekanneet.


Pakko vielä perjantaikevennyksenä pistää kaikkien aikojen GREISEIN ja toimivin mash up. Varsinkin tällaiseen duunarin irtiottopäivään käsittämättömyydessään täydellinen.

Justin Bieberin Babysta ja Slipknotin Psychosocialista tulee tietenkin Psychosocial Baby.

Eilen kun katselin MTV3:n Vaalitenttiä kiinnitin taas huomiota asiaan, johon olen aiemmin törmännyt mainoksissa.

Tablettitietokoneiden - ja erityisesti tietenkin iPadin - käyttöliittymiä matkitaan paikoissa, joissa niitä ei selvästikään ole. Miksi tv- ja bannerimainokseen ilmestyy sormi joka liu'uttaa tuotteita ruudulla tai sormi, joka painaa hyvin applikaation pikakuvakkeita muistuttavia kuvakkeita?

Maikkarin vaalitentissä oli "sosiaalisen median hahmo", eli chat-juontajan näköinen nainen, joka operoi taulutelevisiota tökkäilemällä sitä sormellaan. Se sosiaalisen median ulottuvuus jäi tosin siihen, että juontaja luki Maikkarin sivuilla olleen kyselyn tuloksia, jonka Timo Soini tietenkin voitti. Ai niin, mainitsi hän myös, että "keskustelu käy kiivaana, täällä on sellaisiakin kommentteja joita ei voi televisiossa lukea". Twitter-hashtagien käyttö, olisko ollu mitään? Mutta tämä oli sivuasia.

Niin, se tabletti-fiiliksen haku johtuu varmasti siitä, että sen toivotaan assosioituvan sujuvuuteen ja tyylikkyyteen ja nykyaikaisuuteen. Mutta onhan se nyt hiukan kornia.

Muita uutisia: Mainio The Music Void -blogi kirjoittaa, että Universal avasi Groovetown Vinyl -nimisen kaupan, joka myy FLAC-tiedostoja ja vinyylejä. Edistystä, levy-yhtiöt! Tapasin tuon Music Void -blogin perustajan Jakomi Matthewsin kerran Lontoossa työmatkalla. Oli kyllä verkostoitumisen mallia suomalaisjurolle hänessä. Hieno mies ja fiksu blogi (jolla toki paljon muitakin kirjoittajia).

Tänään se Flow sitten paljasti nuo netissäkin innokkaasti ennakkoon hehkutut esiintyjänsä. Tai ainakin suuren osan niistä.

Kyllähän minä olen helvetin innoissani, ei sille mitään voi. Ehdin tänään analysoida itselleni, että olenko sitten niin puhki-hipsteröitynyt, että vain omaa kotia lähellä oleva ja sushia tarjoava festari saa mahlan valumaan. Vastaus oli ei. Viimeksi söin Flow'ssa lähinnä Elokuvamuonitus Nakin herkullisia hodareita ja majoitus (hotellissa tai ainakin jossain sisätiloissa) on festarin yhteydessä täysin ok.

Kyse on siis esiintyjistä ja tunnelmasta. Tunnelma on monellakin festarilla Suomessa kohdallaan. Provinssissa, Ruississa ja Ilosaaressa on mukava festaritunnelma, Tuskassa todella sydämellinen tunnelma (ihan oikeasti, käykää siellä joskus, metalli-ennakkoluulot on niin väsyneitä), mutta kyllä Flow'ssakin on tässä puolessa onnistuttu mahtavasti. Siellä sitäpaitsi näkee eniten tuttuja.

Esiintyjät. Kanye West ei Jäähallissa vuonna 2007 ollut hirvittävän vakuuttava (vähän sekava), mutta jos ajattelee Kanjeen show'ta siihen M.I.A.:n viimevuotiselle paikalle lauantai-iltaan, niin onhan sinne aivan helvetin kovat bileet tulossa. Julkaisihan ukko sitäpaitsi viime vuoden kovimman levyn.

Janelle Monae... huh, tullee olemaan päräyttävä setti tuo. Puhumattakaan niistä kiinnostavista - ja nyt tulee tärkeä pointti - mutta ei takuuvarmoista nimistä Iron & Wine, Pains of Being Pure at Heart, Twin Shadow, Ariel Pink's Haunted Graffiti... TUOSSA se Flow'n hienous tulee: Löytämisen riemu, uusien suosikkien bongaaminen ja luotto ohjelmapäällikön valintoihin. LISÄYS: Unohdin mainita JAMES BLAKEN!

Ja ne klubitilat. V I T T U miten hikiset bileet Tensnake tulee järkkäämään!

Eli kyllä, jälleen kerran pakollinen rasti tuo flanellipaitafest. Tai en minä tiedä ovatko flanellipaidat enää tänä vuonna "in", Ray Banin Wayfarer-lasit nyt ainakin. Ajattelin tänä vuonna purjehtia paikalle läpinäkyvästä muovista tehdyssä kohdussa.

Olen tyylikkäästi "tiisaillutkin" tätä arviota. Kyseessä on siis Iso-Britanniassa asuvan säieteoreetikon esikoisromaani, jonka hän on kirjoittanut englanniksi, ja jonka Antti Autio on mallikkaasti kääntänyt suomeksi.

Yritin ensin lukea kirjan englanninkielistä versiota, mutta valitettavasti Kindle Storessa Quantum Thief oli saatavilla vain UK:ssa ja USA:ssa. En osaa/ole jaksanut säätää Kindle-tiliäni niin, että olisin mukamas jenkki (se menee vaikeaksi kun luottokortin osoite pitää olla siellä myös), joten lukematta meinasi jäädä.

Rajaniemi kävi YleX:n Etusivu-ohjelmassa vieraana, ja kysyin miksei kirjaa saa Kindlellä Suomesta. Mies sanoi että on saanut muualtakin kyselyjä ja asia korjaantuu tulevaisuudessa, mutta sain sitten kuitenkin suomennoksen jonka tässä arvostelen.

Yritin muuten miettiä kirjaa lukiessani, että miksi oikeastaan pidän scifistä niin paljon. Kai se on se klassinen selitys: Mielikuvitusmaailmoihin asetettuina ihmisten piirteille ja ongelmille saadaan hienoja vertauskuvia. Muuuuuuuuutta onhan se mahtavaa lukea myös avaruuden maailmoista ja niihin kuuluvista aseista, aluksista ja roduista yleensäkin. Scifi vetoaa siis samaan aikaan pikkupoikaan ja hienojen kirjallisten teemojen etsijään minussa.

Näissä scifin päätehtävissä Kvanttivaras onnistuu aivan uskomattoman hienosti. Vaikka periaatteessa vastustan scifi- ja fantasiakirjallisuuden pakollista jatko-osittelua, olin jo lukiessani helpottunut, että Rajaniemi aikoo kirjoittaa Kvanttivarkaasta trilogian.

Ei se mikään ehjä trilogia silti ole, Kvanttivarkaan tapahtumat käsitellään loppuun. Lyhykäisesti kirja kertoo varkaasta, jonka jumalattaren käskyttämä kaunis naisolento ja superälykäs avaruusalus pelastavat vankilasta, jonne oudot arkontit ovat sulkeneet eri rotuisia rikollisia toistamaan loputtomasti vangin dilemmaa.

Varas (jonka nimi on Jean le Flambeur), Mieli (se nainen) ja Perhonen (se avaruusalus) matkustavat Marsiin selvittämään, käpälöikö joku marsilaisten "yhteismuistia", joihin kaikkien mielet ovat kytkeytyneet.

Kirjaa lukiessa tulee sellainen huikea oivallusfiilis jonka paras scifi aiheuttaa. Lempi-scifi-kirjailijani on Philip K. Dick, mutta hän kirjoittaa enemmänkin älykästä ja yhteiskunnallista ihmissuhdeproosaa. Kvanttivaras vertautuu suoraan Dan Simmonsin Hyperioniin ja Iain M. Banksin kirjoihin, vaikka se samaan aikaan onnistuu olemaan myös mahtavan pienimuotoinen.

En voi kuin suositella. Helposti parasta suomalaista scifiä koskaan, vaikka se tosiaan on alun perin englanniksi kirjoitettu. En yleensä lue suomennoksia siksi, että mietin liikaa miten alkuperäiskielinen versio kulkee, mutta Kvanttivarkaan tiheä tieteellinen termistö ja sujuva kieli toimivat hyvin käännettynäkin.

Kaipaan sellaista ihmisen ja median välistä suhdetta kuin minulla ja brittiläisellä Metal Hammer -lehdellä oli noin vuosina 1995-2000.

Huittisissa oli "yllättäen" ihan paska levykauppatilanne, vaikka tosin on kiitettävä 10musiikkia siitä, että kauppaan tilattiin aina black metallia paikkakunnan suuresta fanikannasta johtuen. Mutta Metal Hammer -lehti ilmestyi onneksi tasaisen varmasti S-Marketin lehtihyllyyn, ja sen minä hain joka kerta heti ilmestymispäivänä. Se oli tietenkin viikon britti-ilmestymisen jälkeen, mutta muistan vieläkin sen tunteen kun näin Huittis-Markettiin mennessäni, että Hammerin uusi numero on saapunut.

Kun uusi numero tuli, kiiruhdin heti kotiin ja omaan huoneeseeni. Pistin oven kiinni ja jotain hyvää musiikkia soimaan - parhaassa tapauksessa olin ostanut samaan aikaan jonkun uuden levyn jota kyseisessä numerossa käsitellään. Yleensä se oli vain haave, sillä suurtakaan osaa käsitellyistä levyistä ei löytynyt Huittisista. Luin joka tapauksessa lehden kannesta kanteen, joka ikisen jutun. Ekan lukukerran jälkeen palasin vielä mehukkaimpiin juttuihin.

Lehden tekijät tulivat minulle tutuiksi, sillä juttujen tyyli oli persoonavetoinen. Hammerin jutut olivat myös aika kaverijournalistisia, vaikka kyllä haastateltavat välillä suuttuivat ja toki jutut käsittelivät myös arempia aiheita. Paljon oli myös ryyppyjuttuja bändien kanssa, mutta jotenkin ne tuntuivat mielekkäämmilta kuin Timo Isoahon Soundi-raportit Nightwishin tai Kotiteollisuuden kiertueilta. Kaverijournalisminkin voi tehdä tyylillä.

Sehän on varmasti kenen tahansa mediantekijän pyrkimys, muodostaa vahva side lukijaan/kuulijaan/katsojaan. Minun kohdallani Metal Hammer onnistui siinä paremmin kuin kukaan muu. Ehkä se johtuu myös otollisesta iästä, ja vaikka nykyäänkin luen Kuukausiliitteen kannesta kanteen heti sen ilmestyessä, ei minulla siihen lehteen mitään intohimoista suhdetta ole - tai mihinkään muuhunkaan lehteen.

Metal Hammer on myös ainoa lehti johon olen lähettänyt lukijakirjeen. Kiitin lehden laadusta ja harmittelin etteivät lehden mukana tulevat levyt päätyneet Suomeen asti. Päätoimittaja Robyn lähetti minulle postissa kyseisen numeron levyn ja kertoi että kansi-cd:iden saamisesta Pohjoismaihin neuvotellaan. Puolen vuoden päästä niitä alkoikin tulla, mikä teki lukukokemuksesta entistä syvemmän.

Kiitos siis Metal Hammer, ilman sinua en olisi koskaan ruvennut kuuntelemaan Fear Factorya, Pulkasia, Cradle of Filthiä, Brujeriaa, Dog Eat Dogia (jotka olivat lehden toimituksen mukaan eniten alkoholia käyttäviä muusikoita), Coal Chamberia (joka on kyllä nyt kuunneltuna täyttä paskaa) ja monia monia muita.


Luin huvikseni Metal Hammeria pari numeroa sitten. Eri tekijät, paskoja bändejä eikä jälkeäkään wanhasta fiiliksestä. Maailma muuttuu.

Mihin mediaan sinulla on ollut intohimoisin suhde?

Lukuaikatauluni petti flunssassa, joten tänään ei julkaistakaan arviota Hannu Rajaniemen mainiosta Kvanttivaras-kirjasta. Vielä arviolta 50 sivua jäljellä, mutta pää on nyt niin täynnä räkää ettei lukemisesta tule mitään.

No joo, ei minulla oikeasti mitään aikataulua lukemiselle ole, mutta arvioin kyllä että olisin jo lukenut kirjan jos räkäpäisyys ei olisi hidastanut toimintoja. Ei pysty keskittymään tekstiin. Tämä siis tiiserinä - Kvanttivaras-arvio on tulossa, erittäin hienoa scifi-kirjallisuutta!

Kirjoitetaan sitten Nuorgamista, kuten esimerkiksi Lily.fi:ssä seuraamani bloggarit ovat jo ehtineet tehdäkin.

Tuttuja EPELEITÄ tuossa on taustalla, mutta koska en itse ole millään tavalla sivuston tekemisessä mukana, voinen kehua ihan varauksetta. Suomalaisten lehtien - ja varsinkin musiikkilehtien - nettisivut eivät ole kummoisia. Tai ovat ne ihan kelpoja markkinointivälineitä lehdilleen, mutta omia medioitaan ne eivät ole, myöskin jutut niissä ovat yleensä lyhennelmiä lehtien jutuista tai tiedotteita litteroituina.

Onhan Suomessa toki vain netissä toimivia musiikkimedioita ennestäänkin ja kohtuullisesti blogejakin, mutta silti heti ensikosketus Nuorgamiin tuntui hirveän valaisevalta. Kaikki Digg.comia seuraavat tietäävät, että listausartikkelit ovat netissä POP, joten niinpä niitä löytyy Nuorgamistakin, jonka tekijät tuntevat välineensä - asia, joka nettimedioiden tekijöiltä unohtuu aivan liian usein. Kuten nyt vaikka Moon TV:n nettiversiossa.

Kirjoittajat ovat Suomen parhaita. Antti Lähde on opettanut minulle paljon kirjoittamisesta, ja hän on edelleen jonkinlainen tekstillinen sankari. Eivätkä nuo muutkaan SKRIBENTIT huonoja ole. Joten hyvissä käsissä on lukija tuolla.

Tärkeää on tietenkin se, että koodi toimii. Nuorgam on ilmeisesti herra Forsston tekemä, ja kokemus näkyy. Ei turhaa höttöä, selkeyttä ja toimivuutta. Kait sieltä pari bugia löytyy, mutta sivusto avattiin tänään...

Ja tuo Giffaa hei! Mikä mahtava idea. Tomi "Pale Sayer" Palsalla on varmasti melekonen kuva-arkisto, ja tällainen animoitujen giffien hengissä pitäminen antaa koko arkistolle uutta elämää.

Joten kiitos tekijöille, tätä ilmeisesti tarvittiin.