Minä ja Pink Floyd ollaan tiedetty toisemme pitkään, mutta paremmin ollaan tunnettu vasta 3-4 vuoden ajan. Vajaana parikymppisenä mökkireissulla jazz-tupakan kanssa Ummagumma kuulosti hyvältä ja kaikki tunnetuimmat biisit tietenkin myös, mutta kokonaisia albumeja en oikein jaksanut kuunnella.
Sitten kuulin jossain Hey You -biisin, joka silloin oli minulle tuntematon albumiraita The Wallilta. Oli pakko ostaa tuo tupla. Olen kuunnellut levyä PALJON, koska se ei tunnu kerta kaikkiaan kuluvan. Koko tuotanto ei ole vielä alkuunkaan hanskassa (Dark Side of the Moon löytyy toki myös, mutta en pidä siitä niin paljoa kuin Wallista - paljon kylläkin), joten vinkkejä muita PF-levyjä koskien saa antaa. Jonkun verran olen kuitenkin muitakin PF-levyjä kuunnellut.
Mutta nyt Walliin. Pähkäilin tosi pitkään lähdenkö katsomaan eilistä The Wall Liveä. Bändi ei ole enää Pink Floyd - mutta toisaalta Wall on lähes kokonaan Roger Watersin sävellys, jopa niin että sitä voi käytännössä pitää hänen soolonaan. Waters on wanha, tylsä nostalgiashow pelotti - mutta toisaalta kiertueen saamat arviot ovat olleet todella ylistäviä.
Kyllä se kuulkaa kannatti. Musiikki tiedettiin levyltä loistavaksi, mutta saadessaan ympärilleen Wall-konseptin se kuulosti vielä paremmalta. Comfortably Numb lähes herkisti kyyneliin, Run Like Hell oli oikeasti pelottava ja Motherin akustinen luenta HUIKEA - jo siitäkin syystä, että Waters esitti sen päällekkäin vuonna 1980 Earls Courtissa kuvatun keikkatallenteen kanssa. 30 vuotta nuorempi Waters valkokankaalla, kypsä mestari livenä. Tai Goodbye Blue Sky, joka pommikonevisuaaleineen oli järjetöntä upeutta.
Gilmourin lauluosuudet hoiti joku hyvin huomiottomaksi jätetty hahmo, mutta hän lauloi kuitenkin tyylillä ja hyvin. Muut muusikot olivat juuri sellaista mahtavaa läpitaitavaa pappakaartia, jota tällaisen mestariteoksen livetulkinnalta kaipaa, ja taisi siellä Watersin poikakin olla mukana.
Se show.
J U M A L A U T A
Vittuako siitä lavan isoudesta, heillä ei ole MUURIA. Heillä ei ole kokonaistaideteosta, jonka osana visuaalinen elementti toimii täydellisesti. Muuri, joka on myös valkokangas. Muuri, joka (kuten ehkä saatatte tietää ;)) kootaan ensimmäisen puoliajan aikana valmiiksi, kun Pink-hahmo rakentaa muurin itsensä ja maailman väliin.
Olen vieläkin ihan kylmillä väreillä kun mietin tätä. En enää jaksa mennä katsomaan mitään visuaalisiksi kehuttuja keikkoja, eivät ne pysty koskaan vastaamaan tähän. Eivät ne pysty yhdistämään tunnetta, maailman parasta konseptialbumia, palvottavaa muusikkoutta ja MUURIA.
Perkele. Tekee mieli käyttää järjettömiä määriä rahaa ja lähteä katsomaan tätä show'ta vielä jonnekin muualle. Onneksi, ONNEKSI, menin.
En pysty enää kirjoittamaan tästä mitään. Kuuntelen samalla Hey You:n liveversiota. Tunteet hyökivät pintaan. Tätä ei voi verrata mihinkään. Kelatkaa, miten YKSI MIES hulluudessaan tekee tällaisen albumin ja suunnittelee siihen tarinan. YKSI MIES, joka vihaa yleisöään ja vastustaa fasismia.
Yleensä en voi sietää keikka-dvd:itä (tai oikeammin en jaksa keskittyä niihin), mutta tämän aion totisesti ostaa heti kun Waters saa sen kuvattua (kesäkuun alussa Kreikassa) ja kun se ilmestyy (toivottavasti jouluksi).
Harmi, jos et ollut paikalla. Muistele keikkoja joilla olet ollut, valitse muutama paras.... joko valmista? Ne eivät olleet mitään tähän verrattuna.
YouTube-tallenteet eivät tietenkään tee MITÄÄN oikeutta tälle, mutta postaanpa nyt ihan kidutukseksi Hey Youn, joka on siis kakkoslevyn ykkösbiisi, JOLLOIN YLEISÖ EI NÄE MUUTA KUIN MUURIN. Hähähähähähähä.
Mun mielestä on aina tosi siistiä, kun joku intoilee jostain. Pitää itsekin intoilla tässä heti kun saan jonkun syyn siihen.
Intoilu on tärkeintä.