(Kyllä, tämä on se kirja naisesta joka on naimisissa Eiffel-tornin kanssa. Mutta se on sivuasia. Kuten takakansiteksti lupaa, tässä kirjassa Flinkkilä ja Eiffel "raivaavat maailmaan lisää tilaa hengittää").

En ole aivan jäävi arvostelemaan tätä kirjaa, sillä tunnen Janne Flinkkilän melko hyvin (olen muun muassa käynyt hänen kanssaan läpi arviolta 200 Helsingin keskustan lounasravintolaa) ja kuulin tästä kirjastakin sosiaalisen median ja erään keskustelufoorumin kautta jo pian idean syntymisen jälkeen.

Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä kirjasta, koska se on hieno kirja. En varmasti kirjoittaisi siitä, jos se ei olisi tehnyt suurta vaikutusta. Että sellainen taustojen selvittäminen tähän alkuun. Että semmosta. Seeempsee. Seeeemmoottiii.

Janne Flinkkilä on erittäin taitava kirjoittaja ja yleisfiksu toimittaja. Rautaiset rakastajat -kirjaan tarvitaan kuitenkin paljon muutakin kuin näppärää toimittajantyötä. Se ei ole pitkä reportaasi, puolivillainen elämäkerta, vaan Flinkkilän oman elämän kautta heijastettu näkymä hyvin erityisen ihmisen elämästä ja - kyllä vain - rakkaudesta!

Janne Flinkkilä kirjoittaa rakkaudesta. Jos on lukenut vain hänen Kai Vikkelin -nimellä tehtyjä gonzo-raporttejaan, tämän kirjan sisältö voi tulla yllätyksenä. Rautaiset rakastajat on syvällinen ja ajatuksia herättävä. Periaatteessa Erika Eiffelin elämästä voisi tehdä matter-of-factly tapahtumia luetellen uskomattomalta tuntuvan tarinan, joka imaisisi mukaansa. Kun hänen hulppeaan elämäntarinaansa yhdistetään kirjailijan ja Eiffelin kohtaamisista syntyviä pohdintoja, lopputuloksena on kuitenkin hämmentävän kauniita ajatuksia, joiden synnyttämiseen on vieläpä tehty ilmeisen paljon taustatöitä. Siis sen uskomattoman tarinan LISÄKSI:

Erika Eiffel on jousiammunnan maailmanmestari, kummallisen japanilaisen miekkailulajin ensimmäinen länsimaalainen mestari, arvostetussa sotakoulussa opiskellut taiteilija ja nosturinkuljettaja, jolla on kaksisuuntaisia suhteita esineiden kanssa. Hän asuu Berliinissä, koska rakastaa Berliinin muuria. 

Näistä aineksista jotkut halpamaiset brittiläiset 4D-dokumentaristit ovat saaneet aikaan tirkistelevän paskadokkarin. Ja helppohan Eiffelin rakkautta olisikin tirskua. Tai yrittää miettiä onko hän "hullu", ja mistä hänen "hulluutensa" mahdollisesti johtuu. (Hänen elämässään riittää traagisia ja traumaattisia tapahtumia, joten spekuloijille riittää materiaalia).

MUTTA "hulluuden" toteaminen tai tapahtumien oikeiksi todistaminen ei ole tämän kirjan pointti. Vaan se rakkaus. Ja silmien avaaminen. Kun eilen yöllä sain tämän kirjan luettua, en saanut varmaan tuntiin unta. Edes David Foster Wallacen Infinite Jestin pariin palaaminen ei auttanut. Erika Eiffel oli jättänyt jäljen. Maailma olisi melko lailla parempi paikka, jos ottaisimme hänen asenteestaan mallia.

Janne vetää Eiffelin objektiseksuaalisuuden ja kulutushysterian välille löyhähköjä yhtäläisyyksiä, ja pirskottelee tolkun vasemmistolaisuutta synteesin ylle. Toisaalta Eiffelin tarinassa voi nähdä myös amerikkalaista unelmaa. Hän on TAHTOIHMINEN, joka osoittaa että keskittymällä ja asiaan paneutumalla voi saada vaikka mitä aikaan. Asenne, joka kelpaisi vaikka Benin talliin.

Huoomaan että kiertelen saman pointin ympärillä kun en saa asiaa sanottua ollenkaan niin hienosti kuin kirjailija Flinkkilä. Lukekaa tämä kirja. Ja onnittelut Jannelle, en arvannut että sinussa olisi tällainen kirja.

Hmm, otsikkoa ei ole sitten tarkoitettu sovinistiseksi, akka-sana on minusta ihan positiivinen sana.

Warner ja Sony julkaisivat samana päivänä näiden kahden naisen uudet levyt. Molemmilla on taustallaan merkittävää aiempaa menestystä, joten molemmat uskalsivat lähteä tällaiseen nokkapokkaan.

Kun kummalta tahansa artistilta kysytään, mitään vastakkainasettelua ei tietenkään ole, eikä musiikki muutenkaan ole kilpailu, mutta blogimerkinnän viihteellistämiseksi asetan levyt tässä skabaavaan vertailuun. Levy-yhtiöt kyllä tietävät milloin muut julkaisevat levyjä, eli osittain tässä on tietoista skabahakuakin mukana.

Minä olen kuunnellut molempia levyjä useaan kertaan kuluneella viikolla, ja uskallan tällä mandaatilla (by the power invested in me - oikeastaan ainoa syy miksi ikinä suostuisin menemään kirkossa naimisiin olis se et jos matkustais ulkomaille ja sais kuulla tuon lauseen, se on niin hieno, mutta tämä oli sivuasia) arvioida näitä "LÄTTYJÄ".

Ei tarvi jännittää, voin heti kättelyssä kertoa, että Laura Närhen levy Tuhlari on näistä kahdesta parempi. Se on jotenkin JÄNNÄ miten Laura Närhi onnistui heti ekalla soololevyllään niin hyvin, ja tämä toinen on vielä parempi. Ajattelin silloin ekan soolon tullessa että se olis jotenkin indiempi eli vaikeampi, mutta sehän kasvoikin herkäksi hittilevyksi.

Matti Mikkola on tuottanut myös tämän toisen soolon. Mikkola on tehnyt viime vuosina hienoa jälkeä, ja horjuttaa Jukka Immosen asemaa Suomen kovimpana tuottajana - sellaisena joka osaa yhdistää mielenkiintoisen tuotantojäljen kaupalliseen kiinnostavuuteen.

En varsinaisesti jaksa kuunnella suomalaisten naislaulajien levyjä kokonaan - poikkeuksena Chisun Vapaa ja yksin. Laura Närhen levyä olen kuitenkin kuunnellut kokonaan jo monta kertaa. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan nais-laulaja-lauluntekijöitä, mutta en vain kotimaisia tämän genren edustajia liiemmälti jaksa levymitassa kuunnella, vaikka Jenni Vartiaisen et al singleistä pidänkin.

Tuhlari soundaa isolta. Mikkolan ja kahden The Sounds -jäbän säveltämä avausbiisi Onnellinen lyö heti tyhjät pois. Iso, syntikkapohjainen biisi, vahva sanoitus. Moderni Kaija Koo, joka minun suustani on kehu, koska Kaija Koo on paras. Iso ja rehevä syntikkameno muutenkin. Culture Club ja Kaija Koo kohtaavat. Mutta mikä tärkeintä, monta MONTA vahvaa biisiä.

Ehkä ainoa harha-askel on Hetken tie on kevyt -cover. Se on jotenkin niin ilmeinen. En sitten tiedä onko tuottaja tyrkyttänyt hengentuotettaan, mutta en lämpene uustulkinnalle yhtään. Tuosta otsikossa mainitusta emansipaatiosta paras esimerkki on Erinin kanssa laulettu Siskoni, joka on vastustamattoman IHANA. Kuka olisi vuonna 2000 uskonut, että Kemopetrolin ETEERINEN laulaja ja Nylon Beatin nätti brunette tekevät 2012 mahtavan yhteissinglen? Herkän!

Anna Puu, Anna Booster, Anna Boo.

Minusta Anna Puu on sympaattinen artisti ja hänellä on useita hyviä biisejä. Uusin, kolmas levynsä Antaudun on kuitenkin raivostuttavan IHANKIVA levy. Resepti on sama kuin aiemminkin: Anna, Jukka Immonen, Knipi ja Lasse Kurki kokoontuvat studioon puuhastelemaan, ja tuloksena on tyylikästä, kaunista ja harmitonta pehmeää poppista. Kaksi ekaa levyä tällä kaavalla myivät jumalattomasti, ja ehkä tämäkin myy, mutta en kyllä muutaman singlepoiminnan lisäksi oikein jaksa innostua. Läpikuuntelu käy työstä.



Nykyään iltapäivälehdet ja viihdemediat eivät enää uutisoi sitä, että suosittu artisti tekee uuden levyn. Siksi Anna Puustakin on pitänyt keksiä jotain muuta uutisoitavaa. TA - DAA, Anna on värjännyt hiuksensa punaisiksi! HURJA MUODONMUUTOS! Kauniilta hän toki näyttää, mutta rauhoitutaanpa nyt siellä Maikkarin viihteissä, kyllä tästä varsin hyvin kuvan kohteen tunnistaa.

Jos haluat ärtymystä herättämätöntä kivaa poppista, osta Antaudun. Jos haluat isolla pensselillä maalattua ja hyvin sävellettyä poppista, osta Tuhlari. Minusta Anaal Nathrakin Vanitas on parempi kuin kumpikaan näistä, mutta sen levyn arvostelen myöhemmin.

Huomionarvoista on näissä levynkansissa se, että kumpikaan ei katso kannessa alaspäin, vaikka herkät naislaulajat katsovat alaspäin. Anna Puu sentään katsoo alaspäin Kolme pientä sanaa -singlen (joka on hieno biisi) kannessa.

Bloggaaminen on nykymaailman henkilöbrändikeskeisessä ilmastossa lähes elinehto. Joka iikan pitää sitoa sopivassa suhteessa työminänsä henkilökohtaiseen minäänsä, herättää keskustelua ja kerätä vaikuttava määrä lukijoita - kenties jopa saada mainostuloja Googlen Ad Wordseista.

Tämä blogi ei ole kuitenkaan syntynyt siksi, että haluaisin rakentaa henkilöbrändiäni LinkedIn-hitit silmissä vilkkuen, vaan siksi, että oli tarve kirjoittaa.

Tein kuitenkin pientä kartoitusta siitä, mitkä postaukset saavat tässä blogissa eniten lukijoita. Tulos oli varsin itsestäänselvä: Koska blogini vakiolukijat lukevat melkein joka postauksen blogilistaa tai muuta rss-syötettä seuraamalla (tai Twitteriin tai Facebookiin laittamieni linkkien kautta), eniten lukijoita saavat ne postaukset, jotka keräävät linkkauksia muualla kuin em. lähteissä.

Pitäisi siis kirjoittaa isojen suomalaisbändien/artistien levyarvosteluja, arvioida laitteita tai nettipalveluita.

Blogiini löydetään myös monien muiden blogien kautta, kiitos siitä kaikille linkkaajille. Erityisen paljon (verrattuna muihin blogeihin) Also Sprach Jussiin löydetään issues.fi-blogin kautta, eli jotain hienoa on Inken, Janin ja Kaapon mahtavan sivuston lukijakunnassa.

Kun aloitin tämän blogin, päätin etten anna huonolle musiikille blogitilaa, mutta ajoittain kun kirjoitan jostain musiikista negatiivisesti, kerää se aina paljon enemmän lukijoita kuin positiiviset kirjoitukset. Niinpä. Aion kyllä jatkossakin kritisoida musiikkia, jos se ylittää tietyn ärsytyskynnyksen.

Itse asiassa negatiivisuudesta on joskus myös hyötyä. Ilmaisin hetken mielijohteesta kesällä Twitterissä mielipiteeni Ukkosmaine-yhtyeestä. Se ei ole yhtyettä mairitteleva. NOH, kevyt sananvaihto on nyt johtanut siihen, että bändin jäsen Wilhelm on esittänyt minulle MARATONHAASTEEN! En ole vielä siihen vastannut, koska hänen esittämänsä ajankohta (toukokuu) on harjoittelun osalta hiukan ongelmallinen, mutta joka tapauksessa hienoa huomata että joskus negatiivisuus voi kääntyä positiivisuudeksi (muutenkin kuin kävijäkäyrän jäykähkönä stondaamisena).

Olen siis huomioinut nämä tekijät. Minun EI kannattaisi kirjoittaa omituisten kirjojen arvosteluja tai esitellä obskuuria ei-blogiseksikästä metallimusiikkia. MUTTA kun en edelleenkään ole pyrkimässä siihen, että Sanoma-konserni ostaa minut bloggaamaan "isolla rahalla", saatte jatkossakin lukea muun muassa J. M. G. Le Clezion The Giants -kirjan aiheuttamasta mahtavasta pienuuden tunteesta, ja siitä, miten sanoissa on sittenkin voimaa.

Tämä on siis sinun, lukijan, kannalta huono uutinen. Mutta tämä on minun blogini.

Loppukevennyksenä vielä EHKÄ hienoin Google-haku, jolla tähän blogiin on löydetty:

homoliinan väri (3 osumaa)

What is known:

Musiikeilla on erilaisia leimallisia tunnetiloja. Suomihiphop.comissa yleistyi joskus sanonta "olla räppipäissään". Väitänpä, että rap-maallikot tai Eminem-tasoisesti ko. genreä tuntevat eivät tiedä miltä tuntuu olla räppipäissään. Joo, sanalla tarkoitetaan myös sitä, kun rap-intoilu ja "neljän elementin" toteuttaminen menee liiallisuuksiin, mutta minä tarkoitan nyt sitä tietynlaista fiilistä, minkä räpistä parhaimmillaan saa.

Esimerkiksi kun kuuntelin Mobb Deepin Prodigyn uutta, Bumpy Johnson -nimistä levyä, olin pitkästä aikaa uudesta levystä räppipäissään. Se on jotenkin SIISTI olotila. Tekee mieli nyökyttää päätä, ja kaikki tuntuu sujuvan. Helpoiten räppipäihinsä pääsee kun on ysärihenkinen läski biitti, ja rehvakas, kenties aavistuksen punchline-henkinen mc. Tai sitten maksimoimalla cooliuden.



Tämä teoria tuntuu jo nyt aika natisevalta, mutta koko ajatus heräsi kun mietin miten hyvin se moniselitteinen sanonta kuvaa parhaita RÄPINkuuntelufiiliksiä, kun on kylmää kaljaa jne.

Myös black metal herättää aivan tietynlaisia fiiliksiä - tai yleensäkin äärimmäisen onnistuneesti äärimmäisiä tunteita ilmaiseva metalli. Siitä tulee elinvoimainen ja energinen olo, enkä nyt edes jaksa jaaritella näistä terveistä tavoista purkaa vihaa.

Gojiran levystä vaikkapa tulee juuri sellainen fiilis. Panteran levyistä. 

What is unknown:

Mitä Vesa Keskinen ajattelee tässä pätkässä?

Onko Suurlähettiläiden Jussun "Bon Iver -projekti" vuoden kotimainen indielevy? Kilpailu ei tänä vuonna ole järin kovaa, joten EHKÄ!

Tässä nähtävä Jussun cover Beckin Loserista on ainakin suhteellisen jäätävää tavaraa.



Onko Mokoman perjantaina ilmestyvä 180 astetta bändin paras levy? Kenties jopa vuoden suomalainen metallilevy - haastajana kuitenkin Swallow the Sunin mestariteos Emerald Forest and the Blackbird! 180 astetta -levyä ahkerasti kuunnelleena voin kertoa, että järkyttävän kovaa tavaraa on tulossa.

Fatboy on tänään keikalla Hgissä, muttei ole energiaa mennä. Se harmittaa isosti. Ensi viikolla kuitenkin Gojiran keikalle Nosturiin!

 ** Also Sprach Jussi suosittelee **

Ah, Neal Stephenson on mahtava kirjailija. Neal Stephensonin kirjojen diggailussa on jotain nörttiä. Minussa on nörttiä (roolipelimenneisyyttä yms.), joten Stephensonin kutsu kuuluu äärimmäisen kirkkaana.

Rakastuin häneen luettuani muutama vuosi sitten Cryptonomiconin, joka yhdisti mahtavalla tavalla science fictionia, historiallista romaania ja vakoilutrilleriä. Anathem-nimistä kirjaa olen häneltä vain aloittanut, sillä se vaatii lihaksia: Scifi-kirja jossa matemaattisia epäsanoja - vain kyseistä kirjaa varten keksittyjä.



Mutta hänen uusin kirjansa REAMDE, jota tässä käsittelen, on enemmän Cryptonomiconin kaltainen. Se yhdistää suvereenisti ja sujuvasti teknotrilleriä, kansainvälistä vakoilutrilleriä ja nörttien pop-kulttuuria. Nörttiäni se hivelee tavallaan tarpeettomalla tietomäärällään - ja sillä briljeeraamisella. Esimerkiksi yhtenä näyttämönä toimiva multipelaajaroolipelimaailma T'Rain on juonellisesti avattu niin juurta jaksain, että tietää Stephensonin todella tutustuneen asiaan. Sama koskee aseita, Kaukoidän maantiedettä, Kanadan ja USA:n maantiedettä, lentoliikennettä ja islamistiterroristeja.

Stephenson ei ole mikään väkevien henkilöhahmojen mestari, eikä hänen kirjoissaan käsitellä ihmistä niin vereslihaisesti kuin monien suosikkikirjailijoideni teoksissa. Mutta Stephenson hallitsee rehvakkaan valtavuuden. Luin REAMDEn tietysti Kindlestä, mutta kirjakaupassa käydessäni näin kirjan paperiversion, ja tunsin suurta mielihyvää nostellessani sitä tiiliskiveä.

Tämä liittyy laajemminkin nykyisiin lukutottumuksiini. Kirjan pitää olla helvetin paksu! Mitä järeämpi, sen parempi! Lyhyet kirjat ovat liian tyylikkäitä! 1042 isoa Kindle-sivua, ei lapsille!

Ennen tätä luin blogissakin kehumani Ready Player Onen. Sekin sisälsi massiiviroolipelimaailmaa. Mutta Ready Player Onen esittelemä maailma kalpenee Stephensonin perinpohjaisuudelle ja valtavalle mielikuvitukselle.

Juonta on turha yrittää referoida kokonaan, mutta jos tunnet kiinnostusta kirjaa kohtaan, miltä kuulostaa: Richard Forthrast on aiemmin marihuanan salakuljettajana toiminut T'Rain-pelimaailmalla rikastunut miljonääri, jonka veljentytär Zula (joka on alun perin adoptoitu Eritreasta Idahoon) kaapataan Venäläisen mafian toimesta Kiinaan etsimään T'Rain-pelimaailmassa toimivan REAMDE-viruksen tekijöitä, jotka kiristävät pelaajilta miljoonia dollareita. Kiinassa kuvioon sotkeutuvat jihadistit, joiden kimppuun Venäjän mafia erehdyksessä hyökkää, vaikka tähtäimessä ovat mainitut kiinalaiset virustehtailijat. Tämän jälkeen mukaan tulevat myös Brittien ja Jenkkien tiedustelupalvelut.

Sheeembsee. Luin kerran yhden Ilkka Remeksen kirjan, ja se oli valtavan paska ja keinotekoinen kokoelma cliffhangeriin päättyviä lyhyitä lukuja. Vaikka Stephensonkin kirjoittaa trillereitä, ei lukijaa koukuteta tyhmillä cilffhangereillä vaan vankalla ja laajalla tarinalla.

Kokeile. Seuraavaksi luvussa on David Foster Wallacen Infinite Jest, jota yritin joskus ladatakin, mutta se ei ollut tuolloin saatavissa Suomeen Kindlykälle. Nyt se on, ja voi pojat, Stephenson on aika vaatimatonta poikaa tähän ilotteluun verrattuna. Palaan asiaan myöhemmin kun olen saanut möhkäleen luettua. Nyt puhutaan NEROUDESTA ja sanojen voimasta.

 ** Also Sprach Jussi suosittelee **

I swear to dog että en ollut aikeissa tehdä tai julkaista syyssoittolistaa tänä vuonna, mutta Spotifyn ahdinko ja vuodenajan inspiroiva luonne pakotti minut töihin.

Siitä viimevuotisesta Dark Nights, Darker Days -listasta voit lukea lisää täältä. Tilaajia on hulppeat 68. Kuinka noloa on laskea montako tilaajaa soittolistallaan on? No, minä aina välillä tarkastan paljonko niitä on. Bonuksena viime vuoden postauksen kommenteissa mukava määrä vinkkejä uusiin listoihin.

Tänä vuonna annoin listalle nimeksi Syksy 2012, koska nyt on lokakuu vuonna 2012. Pari samaa biisiä kuin viime vuonna, suurin osa uusia tuttavuuksia. Lista kasvaa vielä, koska en edelleenkään usko siihen c-kasettifilosofiaan, että soittolistan pitäisi olla albumimainen kokonaisuus.

Tästä siis jälleen taustanauhaa kävelyretkiin ruskassa ja pimeydessä. Haikeata, kaunista ja synkkää musiikkia. Syksy 2012 -soittolista.

PS. Alussa linkattu Spotifyn ahdinko on masentava. Itselläni ei ainakaan ole koskaan enää paluuta yksittäisten levyjen ostajaksi. Kyse ei ole kiukuttelusta, vaan siitä että musiikin kuluttaminen kuten nykyään on luonnollista ja kaunista. Mielelläni maksaisin siitä enemmänkin kuin kympin kuussa. Suurin osa tietysti ei. Siksi Spotifyn kuolema ei tarkoita levymyynnin kasvua, vaan piratismin kasvua.

Deftones on minun lempibändini. Viimevuotisen Diamond Eyes -albumin jälkeen tämä kuva selkeni jälleen, ja ekstaattinen keikka Circuksessa vahvisti sitä. Tatuointikin oli pakko ottaa. Adrenaline ilmestyi 17 vuotta sitten, siitä parin vuoden päästä Deftonesista tuli minun lempibändini.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten hienoa on että minulla on lempibändi. Se on niin vilpitöntä ja helppoa. Tietää mitä rakastaa.

Nyt se kiima on taas noussut. Tämä johtuu siitä, että viime viikolla bändi julkaisi uuden biisin Tempest, ja pari viikkoa sitten uuden biisin Leathers. Nämä molemmat ovat osastoa "ei helvetti kun järki lähtee, mikäs vuosi nyt olikaan ja miten vanha minä olen?".

Deftonesin tulevan albumin nimi on Koi No Yokan. Näytebiisien perusteella se on aggressiivinen kuten Diamond Eyeskin. Kenties basisti Chi Chengin onnettomuus ja voimattomuus tuosta tilanteesta ajaa edelleen bändiä eteenpäin. Varsinkin Leathers on freeshi yhdistelmä Adrenalinea ja Diamond Eyesiä. VALTAVA KUTITTAVA ODOTUS TUOTA ALBUMIA KOHTAAN.



Tiistaisin Maikkarilla tulee Hans Välimäen kokkiohjelma, jossa hän matkustaa ulkosuomalaisten koteihin tekemään safkaa. Normaalistihan en tuollaista paskaa katsoisi, mutta ensi tiistaina Hans matkustaa Alexi Laihon luo Sacramentoon, missä he lainaavat  - arvasitte oikein - CHINO MORENON JA HÄNEN VAIMONSA KEITTIÖTÄ!

Surrealistista! Enpä olisi uskonut Bored-videota MTV:n 120 Minutes -ohjelmasta katsoessani, että jonain päivänä Chino Moreno on Suomen televisiossa kokkaamassa - tai ainakin maistelemassa kokkauksia.

Laiho ja Chino ovat ystäviä, Wild Child tuli Circuksen keikalle tiluttelemaan enmuistaminkäbiisin aikana sooloja, eikä edes pilannut biisiä!



Kolme Deftones-keikkaa nähtynä, yksi tatuointi otettuna. Näiden molempien lukumäärä tulee tulevaisuudessa kasvamaan. 17-vuotinen fanitus on puhkeamassa uuteen kukkaan. Anteeksi Deftones, että vuoden 2003 nimetöntä albumia seuranneina vuosina olin vähän hissukseen fanitukseni kanssa, eikä Saturday Night Wristkään aivan pankkia räjäyttänyt. Mutta sitten tuli Diamond Eyes. Ja pian Koi No Yokan.

Hellikää lempibändejänne.