Niin se mieli muuttuu. Vielä vähän aikaa sitten olin että "nevö bänditatuointeja NEVÖ EVÖ!" (suomeksi siis olin miettinyt etten pysty ottamaan kun en ollut NIIN varma mistään bändistä).

Sitten näin teini-iän megasuosikkini Deftonesin - joka toki levyilläkin on ollut koko ajan kovassa vedssa - livenä Circuksessa ja oli pakko hakea White Pony -tatska. Tämä oli siis about seuraavalla viikolla tuosta keikasta.

Kuvan pari kuukautta vanhasta Deftones-tatuoinnista näet tässä.

NOH, sain entisestä duunipaikasta läksiäislahjaksi tatuointilahjakortin Legacy Tattoohon, jossa melkein kaikki muutkin kuvani on otettu, joten aivot rupesivat raksuttamaan seuraavaa mahdollista kuvaa.

Wish You Were Here on MELKEIN paras Pink Floydin levy, ja Shine On You Crazy Diamond kenties paras biisi. Se on sitäpaitsi niin hieno lause (ja hienolle hullulle Syd Barrettille omistettu), että päätin sisällyttää sen positiivisen sanoman tähän kuvaan.

Googlailin aiheesta tehtyjä tatuointeja ja AVOT. Idea oli kirkastunut. Sitten vaan Walk In Fridayna Legacyn ovesta sisään ja idea siirtyy ihoon - ei mitään varauksia, suoraan tuleen vain! Kuvan viisi tuntia vanhasta tatuoinnista näet tässä.



Miami Ink on tavallaan pilannut tatuoinnit. Niissä on toki usein joku tarina, ja se on hieno asia, mutta Miami Inkin jälkeen tuntuu että ihmisillä on joku tarve tulla sinne tuoliin tilittämään jotain "my grandfather was in Vietnam and he gave me a rose so I want rose tattoo" -balladia. Minun mielestäni on pääasia, että siitä tulee hyvä fiilis! Vaikka toki itsellänikin on yksi erittäin henkilökohtaisen tarinan sisältävä tatuointi, mutta myös hyvän fiiliksen kauniita kuvia.

Olen puhunut.

Come on you raver you seer of vision
Come on you painter
You piper you prisoner and shine.

Kun kuulin teininä ensimmäistä kertaa Dimmu Borgir -bändin nimen, ajattelin että se kuulostaa ihan virolaiselta lentopallonpelaajalta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Taake-bändin nimen, ajattelin että onpas reteä nimi tällä ukolla. Mutta Taake ei ole johtohahmonsa nimi. Taaken sielu on mies nimeltään Hoest (oikealta nimeltään Ørjan Stedjeberg).

Taake aloitti norjalaisen black metallin kiihkeimpiin aikoihin, vuonna 1993. Kokonaisia levyjä Hoest on ollut laiskempi duunaamaan, sillä täyspitkistä uutuus Noregs Vaapen on "vasta" viides. En ole varsinaisesti ainuttakaan Taake-levyä rakastanut, mutta esimerkiksi vuoden 2008 eponyymiä levyä on tullut kuunneltua ääripaljon.

Taakesta puhuttaessa pitää muistaa aina mainita, että bändi soittaa "true norwegian black metallia". Norjaksi, perinteitä kunnioittaen. Minä pidän siitä soundista, joten olkoon niin, vaikka onhan black metal -bändien julistuksissa aina jotain hellyyttävää.

Noregs Vaapen (bändi on Bergenistä ja biisien nimiäkin on kirjoitettu bergenin murteella, mutta onko tämän levyn nimi siis norges vapen - jonka kuvittelisin tarkoittavan "norjan aseita" - mutta väärinkirjoitettuna?) soundaa mahtavalta. Siinä on juuri sellainen pehmeänbrutaali hypnoottinen soundi, josta black metallissa pidän. Ja tietenkin "trve"-suuntauksen edustajana Taake taitaa hypnoottisen junttauksen äärihyvin.

Levyllä on myös lähdetty vähän laajentamaan skaalaa. Virhe, tietenkin. Black metal on vähän niinkuin AC/DC. En halua kuulla banjoa (vai olisko mandoliini), kuten Noregs Vaapenin Myr-biisillä kuullaan. Mutta esimerkiksi Du ville ville Vestland on aivan loistava junttaus, kuten myös levyn päättävä Dei vil alltid klaga og kyta. Ja onhan tuo aloitusraitakin mahtava, Fra vadested til vaandesmed (tulee mieleen jonkun suomalaisen iskelmäbiisin melodia, mut en saa päähäni minkä).  En yleensä peräänkuuluta perinteitä, mutta tämän levyn kohdalla palvon juuri niitä elementtejä.

No okei, sallittakoon black metal -bändeillekin uudistuminen. Genren fanit eivät tosin tee sitä artisteille helpoksi. Mutta esimerkiksi Oranssi Pazuzu onnistuu uudistamisessa mainiosti, vaikkei kakkoslevy debyytin tasolle pääsekään.

En siis pidä bläkkiksessä siitä kaikista räkäisimmästä ja kiivainta blastbeatia takovasta laidasta. Melodia, tunnelma ja epätoivo lienevät tärkeimpiä tekijöitä. Jopa tietynlainen runollisuus, jota tältäkin levyltä löytyy. Ei tosin piekse Burzumin Fallenia, vaikka helpommin lähelleen päästääkin.

Tuli mieleen, että NRGM.fi:ssä on mainio jenkkiläisestä black metallista, jossa tietenkin edustettuna myös genren hipsterisuuntaus. Tsekatkaa myös kommenttikentästä löytyvää trve-miesten kiukuttelua. Ihanaa.

Minä jatkan Taakesta naatiskelua. Ehdoton suositus syksyn pimeisiin hetkiin.

Kuuntele Noregs Vaapenia täällä.

Hyvin löyhähkösti teemoitettu Levyhyllyn aarteita -sarja on saapunut kolmanteen osaansa. Alun perin piti esitellä harvinaisia julkaisuja, mutta päätinkin että aarteet olkoot levyhyllystäni löytyviä cd:itä, joilla on jotain merkitystä.

Tänään on vuorossa Jeff Buckleyn Sketches for My Sweetheart the Drunk, joka on siis postuumi kooste My Sweetheart the Drunk -levyä varten tehdyistä äänityksistä - luonnoksia toisin sanoen. Ensimmäinen levy koostuu valmiista biiseistä ja toinen lähinnä neliraiturilla Memphisissä äänitetyistä demoista.

Tunnettekin ehkä tarinan. Buckley oli vetäytynyt New Yorkista Memphisiin landelle säveltämään ja äänittämään. Äänitysten ollessa vielä kesken Buckley lähti New Yorkista  saapuvia bändikavereitaan vastaan lentokentälle, mutta pysähtyi matkalla Wolf Riverille ja päätti mennä uimaan. Vaatteet päällä. Laivan peräaalto vei miehen. Mutta oliko se onnettomuus vai itsemurha? Villit romantikot uskovat jälkimmäiseen, itse en ota kantaa. Virallinen historiankirjoitus (tai no, Wikipedia) puhuu onnettomuudesta.

Buckleyn laulu ja kitarointi on hyvin tunnevetoista ja -pohjaista, joten tällaisen levyn sisäistämiseen ja tajuamiseen auttaa alkoholi ja oikeat olosuhteet. Oikeastaan tämä on äärimmäistä fiilismusiikkia, sillä Sketches yhdistää soulia ja bluesia ja ehkä vähän grungeakin. Tulkinta on keskiössä.

Minä ja Sketches for... kohtasimme Malmössä. Olin mukana ammattikorkeakoulujen välisessä projektissa, jonka puitteissa kävin muutaman kerran tuossa mukavassa kaupungissa. Viimeisellä visiitillä asuin paikallisessa amk:ssa opiskelevan Rikardin luona. Hän asui virallisesti tyttöystävänsä kanssa sillan toisella puolella Kööpenhaminassa, mutta hänellä oli myös pieni kaksio Malmössä.

Eräänä iltana Rikardin kämpillä joimme melkoisen määrän mellanöliä ja akvaviittiä, ja koko illan soundtrackina toimi tämän kirjoituksen aihealbumi. Rikard oli jostain syystä hurahtanut levyyn täysin, ja tilitti jyrkässä humalassa eri biisien merkityksiä. Musiikin volyymi oli kova, ja humalatila huikaiseva, joten Buckleyn tulkinta teki selvää jälkeä.

Kun palasin Suomeen, kävin ostamassa levyn saman tien. Vastaavaan fiilikseen en tuon illan jälkeen ole Sketchesin kanssa päässyt, mutta on se minusta edelleen parasta mitä Jeff Buckley on julkaissut. Demoista koostuvan kakkoslevyn keskivaiheilla mennään aika rosoisilla vesillä, mutta oikeassa mielentilassa niidenkin äänitysten takaa kuulee mitä Buckley on suunnitellut.

Ja koska tämä ei ole mikään harvinaisuus vaan aarre, voi levyä kuunnella ihan Spotikastakin.

Kohta on taas se aika vuodesta kun voin paljastaa, mitkä levyt ja biisit olivat mielestäni vuoden parhaita. Tai viime vuonna postasin pelkästään vuoden levyistä, mutta tänä vuonna ajattelin julkaista myös biisit. Yhteensä siis luvassa neljä postausta: Kotimaiset levyt, ulkomaiset levyt, kotimaiset biisit ja ulkomaiset biisit.

Olen nämä listat jo kertaalleen tehnyt, kun Rumba-lehden kriitikkoäänestyksen tulokset piti palauttaa tuossa pari viikkoa sitten. En kuitenkaan paljasta näitä julkisesti vielä - sitäpaitsi kun katson listat läpi, niin luultavasti sinne tulee myös muutoksia, nämä kun ovat aika lailla fiilispuolen juttuja.

Ehkäpä tuosta YleX-pestistä johtuen tämä listojen kokoaminen on ollut helpompaa kuin koskaan. Tai siis lähinnä kärsin runsauden pulasta, jota yleensä en kotimaisten levyjen kohdalla ole kohdannut.

Kuuntelen tässä lauantain kunniaksi parhaita Suomi-levyjä lävitse. Heräsin taas siihen tosiasiaan miten huikean levyn Rubik on tehnyt. Solar on ehdottomasti heidän uransa paras, ja todellinen runsaudensarvi. Sen äärellä ei voi kuin ihmetellä, että miten tällaista musiikkia tehdään. No, minä tiedän kun tein bändin kanssa Viikon albumi -haastattelun YleX:lle. Kaikki soittivat kaikkia soittimia. Soittajien roolit poistuivat, jäi jäljelle musiikki. Kliseistä, mutta tällä levyllä se kuuluu.

Vaan voittaako Solar, vai onko se joku muu? Chisun Kun valaistun? Reginan Soita mulle? Entä ulkkislevyt - onko Elbow tämän vuoden National?

Entä kiinnostavatko tällaiset listat yleensäkään teitä? Itsehän luen kuola valuen kaikki mahdolliset year end -listaukset, varsinkin jos mukana on perusteluja.

Kun on kaamos ja haikeansuloinen mieli, on aina hyvä idea kuunnella laulaja-lauluntekijämusiikkia. Tänä syksynä olen tässä blogissa jo mainittujen lisäksi kuunnellut paljon kahta alan yrittäjää.

Ensimmäinen heistä on nimeltään William Fitzsimmons. Tällänen hiukan Sufjan Stevens -henkinen kaveri, joka on ehkä aavistuksen "pikkukiva", mutta jonka kuiskailua kuunnellessa pääsee kyllä syksyn fiiliksiin. Kaksi studiossa tehtyä levyä, joista uusimpana viimevuotinen Gold in the Shadow. Ko. levy on itse asiassa Fitzsimmonsin paras, sillä kotilevyt ovat hiukan liian nuhjuisia, ja eka studiolevy The Sparrow and The Crow aavistuksen teennäinen.

"Mitä, ihan casual lookkihan tämä"

Parasta ukossa on kuitenkin habitus. Katsokaa tuosta yltä miltä hän näyttää, ja kuunnelkaa sitten vaikka Beautiful Girl -biisi. Sisäistäkää sen jälkeen, että hän on PSYKOTERAPEUTTI ammatiltaan. Näin hyvin elevator pitch -maailmaan sopivaa artistia ei olekaan. "Jep, kalju jäbä. Vitunmoinen parta. Hissuttelufolkkia, juujuu. Ai niin, sanoinko et on kallonkutistaja myös?".

Hiukan rouhevampi kaveri on sen sijaan Rocky Votolato. Hän on hiukan Austin Lucas -henkinen kaveri, jolla on punk-menneisyyttä, rikkinäinen koti ja lapsuus jossain Teksasin takamailla. Musiikin intensiteetti on samalla tasolla Fitzsimmonsin kanssa, mutta jotenkin ilmaisussa on enemmän - noh, vaikka sitten sitä Teksasin takamaata kuin koulutettua psykoterapeuttia.

Votolatolla, Rocky

Votolatolla on tyhmän sukunimen lisäksi paljon muusikkofaneja. Ehkä vähän muusikoiden musiikkia siis? No ei ole. Mies, kitara ja hyviä biisejä! Mielestäni Rockyn levyistä paras on Makers vuodelta 2006, joten lähtekää tutustumaan siitä.

Ai niin, ja Rocky oli Bar Loosessa keikallakin 5.11. MUT MENI OHI.

Noniin, ei se syksy niin paha ole kun on hyvää seuraa.

Ai niin kun tämäkin tuli luettua.

Olihan helvetin hieno kirja. Jonkin verran olin nähnyt aiheesta netissä hehkua, ja kirja oli kyllä lukulistalla (katson aina välillä mitä Time-lehti tms. suosittelee Jenkeistä miltäkin vuodelta), mutta vasta kun luin suomennoksen arvostelun Hesarista pari viikkoa sitten pistin toimeksi ja tilasin kirjan Kindleen.

Kuten aiemmin kirjoitin, tiesin jo arvostelun perusteella, että tämä on ihan mun kamaa. Valtavan iso kirja, joka ihmissuhteiden lisäksi leikkaa koko yhteiskuntaa ja elämänmuotoa, kattaen tietenkin pitkän aikavälin. Franzen on ilmeisesti kirjoittanut tuota aika kauan, mikä näkyy äärimmäisen huolellisessa ja mahtavissa henkilöhahmoissa.

En nyt löydä enää sitä tweettiä, mutta joku kommentoi kirjaa minulle about näin: "The most non-black&white characters ever", mikä on hyvin sanottu, sillä välillä tulee aivan sellainen olo kuin lukisi jotain upean runsasta elämäkertaa eikä yhden ihmisen kirjoittamaa romaania.

En osaa myöskään kirjoittaa hienoa analyysia siitä miten monella tavalla kirja käsittelee vapautta, mutta lukekaa itse. Onko vapaus suuri vankila? Onko vapaus tavoittelemisen arvoinen tila? Mitä ihmiset tekevät vapaudella? Ansaitsevatko kaikki vapautta? Onko oikein, että kotikissat ovat USA:ssa luonnossa vapaana ja tappavat pikkulintuja? Tuoko raha vapautta? Miten toisesta ihmisestä pääsee vapaaksi?

PYÖRRYTTÄÄ oikein kun tuo kirja on niin hieno. Lisäksi rakenne on niin kaunis ja hallittu, että pitää nostaa hattua. Välillä edetään naispäähenkilö Pattyn terapiamielessä kirjoittaman selvityksen kautta, välillä Berglundin perheen muiden henkilöiden perspektiivistä. Ja niin paljon tietoa! En uskalla edes ajatella millaista taustatyötä tuohon tarvittiin.

Hehkutihehkuti, jos ette ole lukeneet, tehkää niin. Viime vuonna ilmestynyt kirja, varmasti paras 2010-luvun romaani toistaiseksi.

Seuraavaksi aloitin jenkkiradioiden lahjonnasta kertovan Hit Menin, joka ekan 30 sivun perusteella vakuuttaa. Ilmeisesti pidetyimpiä musabisnes-kirjoja mitä on, ja liippaa sitä paitsi läheltä nykyistä ammattiani. Heti alussa kerrotaan esimerkki kun CBS:n uusi pomo oli päättänyt testata mitä tapahtuu jos hän ei maksa "independent promoottoreille" tietyn singlen puffauksesta. Kyseessä oli Pink Floydin Another Brick in the Wall pt. 2.



Samaan aikaan The Wall oli ollut monta kuukautta albumilistan ykkösenä, ja bändi aloitti legendaarisen Wall-kiertueen Los Angelesista. Mutta kun CBS ei maksanut independent promotoreille jotka lahjoivat radioiden ohjelmapäälliköitä, ei yksikään Los Angelesin CHR / Top 40 -radiokanavista soittanut singleä. Kun sitten maksoivat,  kolme neljästä suurimmasta kanavasta rupesi soittamaan samana päivänä. SEEEMPSEE. Kannattaa tutustua.

Koko viikon on ystäväni Jean julkaissut Facebookissa maanisesti Loudon Wainwright III:n Spotify- ja YouTube-linkkejä. Olen jonkin verran tuon ukon musiikkia kuunnellut aiemmin, mutta kaikki tämä on tapahtunut Spotify-aikana.

Joten jaanpa teillekin sen, että Rufuksen ja Marthan faijalla on paljon hyviä biisejä! Tänään olen kuunnellut Unrequited-levyä, joka on puoliksi studioäänityksiä ja puoliksi liveä. Loudon on tehnyt levylle biisin tuolloin vauvaikäisestä Rufus-pojastakin. "Rufus Is a Tit Man". Saattoi pitää paikkansa imetysvaiheessa mutta osoittautui sittemmin virheelliseksi väitteeksi...

Whatever Happened To Us, On the Rocks, Mr. Guilty esimerkiksi aivan mahtavia biisejä tuolta levyltä. Sitten on tietenkin Knocked Up (Paksuna) -leffaan tehdyt biisit. "Strange Weirdos - Music from and Inspired by the Film Knocked Up". Kuuntelin näitä biisejä leffan nähtyäni, mutta en tajunnut että ovat kaikki Loudonin tekemiä.

More Love Songs on myös hienotunnelmainen levy. Tai trad-folkimmasta menosta High Wide & Handsome toimii hienosti. On sitäpaitsi vain pari vuotta vanha levy, eli on edelleenkin vireessä tuo mies.

Jos Rufuksen mahtipontisuus ja yliorkestrointi kyllästyttää, luota faijaan. Ilmeisesti myös aikamoinen humoristi, ainakin Unrequitedin liveosuuden perusteella. Ja onhan noissa sanoituksissakin paljon (mustaa) huumoria.

Ei ollut suurta kulmaa tässä blogimerkinnässä, mutta tulinpahan kertomaan että tämä on hienoa sunnuntaimusiikkia.

Jahas, Florence Welchin toinen albumi siis. Ensin pieni "first world problem", eli hemmotellun musiikinkuuntelijan valitus: Muutaman ekan kuuntelun jälkeen rupean muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuuntelemaan levyjä shufflella. Florencen levystä on Spotifyssä mega deluxe -versio, johon on ympätty jotain demoja mukaan. Nämä demot eivät kuitenkaan kiinnosta minua koska ne eivät kuulu varsinaiseen levyyn, joten shuffle-kuuntelu tuhoutuu.

Outoa on sen sijaan se, että känny-Spofityllä kuunneltuna löytyy myös bonukseton versio, jolloin shuffle onnistuu. Kuuntelinkin Ceremonialsia tänään lenkillä ja koin suurta mielihyvää.

Mikäli olet lukenut yhdenkin jutun koskien Ceremonialsia, tiedät että se on iso levy. Muistaakseni Florence hehkutteli Pitchforkissa ennen albumin ilmestymistä, että keskittyy nyt siihen tyyliin jonka tajusi vasta kesken debyyttilevy Lungsin tekemisen. Ceremonials keskittyy jättimäiseen ja teatraaliseen poppiin, jota ekalla levyllä edusti ehkä lähinnä Dog Days Are Over, joka tosin oli aika pienimuotoinen ralli verrattuna näihin.

What the Water Gave Me ja Shake It Out lupasivat hyvyyttä, ja sitä myös saatiin. Arvasin oikeastaan levystä käytävän keskustelun noiden kahden biisin pohjalta: Joko albumi on liian massiivinen ja hengähdystaukojen puutteesta johtuen monotoninen tai sitten tähän teatteridramaattiseen tunnemyrskyyn hyppää pidäkkeettä mukaan.

Myönnettäköön, että aluksi ajattelin minulle käyvän kuin ensimmäisen esimerkin ihmisille. Jokainen biisi rakentaa oman massiivisen huippukohtansa, ja kappaleiden välinen dynamiikka jää aika ohueksi. Mutta muutaman kuuntelun jälkeen en voinut enää mitään, kuuluuhan tunteikas musiikki yleensäkin heikkoihin kohtiini.

Ihailen Florencen ja tuottaja Paul Epsworthin työtä. Ceremonials on kaukana peruspopista, mutta sitä ei ole kuitenkaan tehty vieraannuttavan vaikeasti, vaan koko kansaa syleillen - laadukasta pop-musiikkia siis. Lungs oli jonkinlainen yllätyshitti, mutta uskon että tällä kertaa vielä suurempi joukko saattaa löytää tämän lahjakkuuden. Vaikkei tästä mitään Adelen veroista hittiä ole tulossa, on Florence + the Machinessa jotain samanlaista universaalia kiinnostavuutta.

Parhaat biisit sinkkujen lisäksi Strangeness and Charm,  Leave My Body,  Lover To Lover ja Breaking Down (edes pieni hengähdystauko), Heartlines ja ÄH, eihän tässä huonoja biisejä olekaan.

Luovuin arvosanoista, mutta mahtava levyhän tämä on. Kuuntele Spotifyssä tai osta kaupasta.

Tuli tuossa vaihdettua duunia, mistä johtuen en ole töissä kuunnellut juurikaan uutta musiikkia (paitsi tänään Nightwishin Storytime-singlen, joka oli järkyttävän hieno leka), joten mistä se musabloggari sitten oikein voisi kirjoittaa?

No, siitä mitä on kuunnellut. Voin sen teille paljastaa. Lähinnä rockradioita Suomessa ja netistä, ammatillisessa mielessä. Siten paljon soul-musiikkia, koska se lämmittää näin syksyllä. Ajallisesti eniten olen kuitenkin käyttänyt aikaa Pink Floydin tuotannon kahluuseen, ja voi pojat kun kahlattavaa riittää.

Töissä sopivina tunteina kun on ollut sellaisia hommia joissa ei tarvitse kuunnella mitään muuta ollaan työhuonekaverin kanssa otettu varman päälle ja naatiskeltu useampi varvi Animalsia, Saucerful of Secretsiä ja Meddleä. Tänään töiden jälkeen olen kuunnellut Division Bellin, Moren ja Obscured by Cloudsin. Kaksi jälkimmäistä ovat soundtrackeja eivätkä lempi-Floydia, mutta hyviä levyjä kuitenkin.

Soulia ja Pink Floydia siis. Hyvää sydämelle ehdottomasti. Kaivoin kitarankin hetkeksi esiin että voin soittaa Shine on You Crazy Diamondin neljää ekaa säveltä loputtomalla loopilla.

No, onneksi YleX ja Rumba pitävät uutta musiikkia tapetilla, Tulevaisuuden tusinan tulokset nimittäin julkaistiin. Gracias ja Noah Kin saivat glooriaa, ja hyvä niin. Myös Yournalistin maininta lämmittää.

Tuutulauluksi vähän Stevietä, mahtibiisi!