Tulipa siis lokakuustakin musavisaton kuukausi blogissa. Surullista. Olen kirjoitellut muuta, ja töitä on ollut paljon, joten blogi on ollut kärsijöiden listalla, koska perheajasta ei tingitä, sen tietävät kaikki.

Televisiota olen kuitenkin ehtinyt katsoa - ja tässä viikonlopun yli jopa niin paljon, että saimme puolisoni kanssa tankattua Stranger Thingsin toisen tuotantokauden maaliin. Jaksoja on yhdeksän ja kesto siinä 45-50 minuutin huitteilla, joten mikään valtava maraton tuo ei ollut.

*Tämä arvio sisältää spoilereita*

Ensimmäisestäkin kaudesta pidin, vaikka arviossa näköjään moitinkin toisen kauden petaamista käsikirjoituksessa. Muutenkin en tuntunut olevan oikein varma miten hyvä se kahdeksan jakson rypistys sitten oli.

Hauska huomata, että mielikuvani olivat oikeita, sillä olen tässä kuluvan vuorokauden aikana hokenut kaikille jotka jaksavat kuunnella, että tämä toinen kausi oli parempi kuin edellinen.

Periaattessa vahvuudet ovat samoja – kasarileffojen lämmin ja sopivan vähän pelottava fantasiatorttu maustettuna rakkauden ja ystävyyden teemoilla – mutta jotenkin kaikki tuntuu toimivan hieman paremmin.

Minusta tärkein 1980-luvun Spielberg-leffoista kopioitu juttu on kuitenkin käsikirjoituksen tapa optimoida jokaisen kohtauksen jännittävyys, hyvä fiilis ja draamallinen vaikutus. Tavallaan ratkaisut ovat hölmöjä, mutta sen antaa katsojana myhäillen anteeksi, koska hölmöä ratkaisua seuranneet tapahtumat ovat niin MÄSSYJÄ.

Ehkä toisen kauden määritti minulle paremmaksi se, että orastavia ihmissuhteita kuvattiin enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Olen vannoutunut college-leffojen ystävä, ja nupullaan olevan rakkauden kömpelöitä ensiaskeleita on vastustamattoman mielenkiintoista seurata. ST 2:lle pitää antaa pisteitä myös siitä, että draamalliset ratkaisut rakkaussuhteissa eivät edelleenkään noudata niitä tutuimpia kaavoja: Kaunis ylisuorittajatyttö päätyi sittenkin yhteen sen ujon friikin kanssa, mutta ei vaikuta kovin tyytyväiseltä, koska tämän viehättävä friikkiys näyttäytyy heti suhteen harjoitteluvaiheessa sisäänpäinkääntyneeltä nuhjaamiselta.

Mitä jos analysoinkin Nancyn ja Jonathanin suhdetta? Tässä arviossa ei tule enää mitään muuta? Siis että rikas bemarikakara Steve Harrington onkin lämmin ja auttavainen unelmavävy, joka ei post-traumaattiselta stressiltään kyennyt avautumaan Nancylle, joka lähti saman tien road tripille Jonathanin ruosteisella Chevyllä (nyt joku tulee korjaamaan sen auton oikean merkin).

Mehukas, mehukas suhdekoukero. Ja oli ne lastenkin ihastukset toteutettu luontevasti.

Hienoa ihmissuhdekuvausta jatkettiin sekä El/Janen ja Hopperin että Hopperin ja Joyce Buyersin välillä. Kuin vaivihkaa Duffer Brothersit väistävätkin niiden Matrix-veljesten ansat, eli täydellisen ymmärtämättömyyden draamasta. Toki Matrixin juonikin meni ihan paskavelliksi ekan osan jälkeen, mutta se ei liity tähän.

Näitä suhdeasioita vasten ei olekaan ihme, ettei itse mörköjuonen tarvitse olla NIIN kova toimiakseen. Demogorgon-koirat ovat lopulta aika paskoja vihollisia, ja pääpahasta ei oikein ota selvää, vaikka Willin käyttö pahiksena olikin helvetin nerokas veto. El/Janen "siskon" sivujuoni oli minusta mielenkiintoinen, ja dramaturgisesti oli tärkeää Janelle annettava paikka palata näyttävästi.

Lempihahmoihini kuuluu myös paidaton panomies, joka polttaa röökiä ja kuuntelee Metallican Four Horsemenia samalla kun pistää hiuslakkaa fledaan. Sitten armeijakuri-faija tulee ja vetää turpaan, ja BOOM, hahmon tausta syvenee kuin sen pahiksen rakentama kuilu.

Tein siis tässä arvioni aikana sen huomion, että Duffer Brothersien vahvuus on erityisesti hienoissa hahmoissa ja hahmojen suhteissa, vaikka he osaavatkin pelata myös aikakausiviittauksilla ja sopivasti pelottavilla möröillä. Upsidedown worldin leijailevat tuhka-lumi-hiutaleet toimivat hienosti, muuten.

Pakko mainita vielä erikseen hauska kasaripastissius, kun lähtevien autojen on AINA pakko ruopia helvetisti kiitäessään kohti seuraavaa mestaa. Diggasin.

Eihän tämä tähän lopu, vielä on paikkoja palata leijuvien hiutaleiden maahan, eikä Janen kaikkia sisko-velipuolia ole vielä nähty. Luultavasti joku heistä osoittautuu vielä pahikseksi. Ja ne mainitut ihmissuhteetkin ovat vielä ihan "auki".

Nautin. Tänään puhuimme Facebookissa skaalasta, jossa toisessa päässä on viihteellisyys ja toisessa taiteellisuus. Stranger Things 2:n arvot ovat ehdottomasti viihteessä, loistava arvosana. Mutta kyllä siinä taiteellista kunnianhimoakin on, vaikkei sitä ESIMERKIKSI Twin Peaksin kolmoskauteen voi verrata ikinä missään.

Olen varsinkin nykyisen duunini myötä miettinyt todella paljon laulujen kirjoittamista, ja ehkä vielä enemmän niiden kirjoittajia. Olen toki aina ihastellut biisien tekemistä ja sitä käsittämätöntä taikaa joka syöksee yhdestä tai muutamasta ihmisestä jotain niin selittämätöntä ilmoille, että ihmiset vielä kymmenien vuosien päästäkin murtuvat itkuun tai nousevat murheen alhosta sen vaikutuksesta. Olinhan itsekin nuorempana bändissä, synnyttämässä sellaisia klassikkobiisejä kuin Klassikoiden väheksyntä, Vajaa vajaa tai Selkäänpuukota minua – kyllä minä tiedän näistä jutuista hei!

Nykybiisinkirjoittamiseen olen sukeltanut lähinnä Ross Golanin mainion ...And the Writer Is -podcastin avulla, josta kirjoitin kesällä  (ja jonka uusissa jaksoissa loistavat mm. Julia Michaels, Charlie Puth ja Jack Antonoff).

Kun luin, että Eetu Kauppinen on toimittanut kokoelman tekstejä, joissa suomalaiset biisinkirjoittajat kertovat omien laulujensa synnystä, "marssin" suoraa päätä Elisa Kirjan nettisivuille ja pistin Visan laulamaan. Sitä laulua en kirjoittanut minä, vaan Adam Smith, mutta  se ei liity tähän.

Kirja oli antoisa, lähinnä siksi, että lauluntekijät saivat kertoa tekemisistään omalla äänellä, eikä kirjaa ole toteutettu esimerkiksi haastatteluin. Tästä syystä esimerkiksi kirjan päättävän A. W. Yrjänän (jonka Päiväkirjat-kirjaa suosittelen muuten kaikille) teksti on Porvoon siiderikeisaria omimmillaan. Loistava teksti, joka toivottavasti käy ilmi tästä näytteestä:

Ja mistä eksentrisyydestä minua ikinä onkin epäilty, se on totta. Minun tehtävänäni on kirjoittaa astroteologiaa. Joku muu voi kronikoida lemmetja erot, maitopurkit ja hiusmuodit. Minä laulan siitä, mitä tapahtuu kulissien takana.

Oikeastaan jokaisen laulunkirjoittajan tarina on omalla tavallaan kiehtova. Tämä tarkoittaa sanoa, että kirja on onnistunut. Ilmeisesti kirjan toimittanut Kauppinen on antanut ohjeeksi kerrata omaa uraa kirjoittajana, ja sitten avata metodeja, sen verran yhtenäisiä ovat tekstit rakenteeltaan, ehkä mainittua Yrjänää ja Olavi Uusivirran viisaan filosofista katselmusta lukuunottamatta.

Muita kertojia ovat Asa (fanboy nyt ja aina), Chisu, Iisa, Jarkko Martikainen, Jouni Hynynen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja Samae Koskinen.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se laulunkirjoittaminen, josta syystä tähän kirjaan tartuin. Tässäkin kirjassa törmää muutamaan usein kuultuun käsitteeseen, joissa on siis pakko olla jotain perää. Erno Paasilinna on sanonut, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Monet kirjan kirjoittajista todistavat tämän puolesta: Sulkeutumalla itseensä lauluista tulee liian ahtaita. Jos taas elät vain muusikon vuosikellon mukaan, jossa tehdään levy, promotaan sitä ja sitten kierretään keikoilla, rupeat lopulta kirjoittamaan biisejä kiertueista tai muusikkona olemisesta. Se taas ei ole useinkaan kiinnostavaa (no, poikkeuksiakin on, läjäpäin), joten on ehdittävä elää, tai ainakin ruokkia aivojaan kulttuurilla, keskusteluilla, kuvilla, teksteillä ja millä tahansa stimuloivalla materiaalilla.

Toinen vahvaa todistusta keräävä väite on se, että pitää vain kirjoittaa. Ainakin Hynynen, Samae Koskinen ja muistaakseni Iisa kertovat, että ei auta muu kuin rutistaa. Aluksi tai välillä syntyy paskaa, mutta ilman sitä ei synny timanttiakaan.

En muuten tiedä, että miksi ryhdyin kiteyttämään näitä neuvoja tähän tekstiin kuin joku konsultti. Mutta oli mielenkiintoista bongata näitä yhtäläisyyksiä!

Etenkin ihailen sitä seikkailijanhenkeä, jota biisinkirjoittajilla täytyy olla. Kerta toisensa jälkeen he lähtevät etsimään mielestään jotain, jota ei hetki sitten ollut olemassa. Saattaa olla, että tämän prosessin tuloksena syntyy jotain, jota ihmiset laulavat häissä tai hautajaisissa, tai sitten saattaa olla, että musiikkikriitikko kertoo kyseisen biisin olevan paskin biisi maailmassa ikinä. Eikä biisin vastaanotto ole se olennainen asia, vaan se luottamus, että jotain syntyy. On myönnettävä itselleen, että on biisinkirjoittaja, ja sitten on vain kirjoitettava.

Koskee muutakin kirjoittamista. Tätäkään blogikirjoitusta ei ollut olemassa vielä puoli tuntia sitten, ja nyt se on tässä, valmiina kohtaamaan aikalaisten ja jälkipolvien silmät. En nyt sano, että vuodatin synnyttäessä sydämeni verta, mutta pieni pala minusta tähän valui.

Twin Peaks -kooma ei ota laantuakseen. Kolmoskauden otettua minusta kuristusotteen en voinut muuta kuin siirtyä ekstrojen pariin.

En ollut itse asiassa edes tietoinen, että tällainen opus on viime vuonna julkaistu, ikään kuin pohjustamaan tätä tv-sarjan paluuta.

Mark Frost on - jos et tiennyt - käsikirjoittanut Twin Peaksin David Lynchin kanssa. Voin kuvitella, miten Frost on se, joka pyrkii käsikirjoituksessa edes jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen ja poispäin surrealismista, kun taas Lynch on se palavasieluinen runoilija joka roiskii tarinaa sinne tänne, tai vaihtoehtoisesti piilottaa kaiken monikerroksisiin viittauksiin.

Päättelen tämän siitä, että Secret History on lopulta aika köpöinen romaanina. Aineisto on toki maukasta, varsinkin jos on TP:nsä kanssa ns. syvällä pelissä. Kaupungin laitamien metsien tapahtumista saadaan viiteitä muutaman sadan vuoden ajalta, ja tv-sarjojenkin henkilöiden taustoja syvennetään.

Mutta romaanina Secret History on sellainen pikkunäppärä trilleri enemmänkin. Tai ei trilleri - siinä ei luojan kiitos ole cliffhangereita - mutta kansiollinen mukamas dokumentaarista tietoa Twin Peaksin historiasta hieman joidenkin trillerien tyyliin. On vanhoja päiväkirjoja alueelle ensimmäisinä saapuneilta eurooppalaisilta, on lehtijuttuja alueella sattuneista tapahtumista, FBI:n salaisia palaveripyötäkirjoja ja muuta vastaavaa.

*** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA SARJASTA JA KIRJASTA ***

Tajusin tuota äskeistä kirjoittaessani, että kirja on oikeastaan tyylipuhdas bonusmateriaali sarjaa ajatellen, kuten alussa kirjoitinkin. Tuskin kukaan tarttuu kirjaan näkemättä ainakin kahta ensimmäistä tuotantokautta. Ja jos tarttuu, tuskin innostuu sarjoista.

Suoraan sanottuna olin vähän pettynyt kirjan esittelemästä ufo-kulmasta. Että black ja white lodgen porukat olisivat samoja tahoja, joiden "hopeanhohtoisia aluksia" raportoitiin viranomaisille ufoina 1940-luvulta lähtien.

Toki kirjasta selviää, että "owl cave" ja "the giant" olivat seudulla jo ennen kuin eurooppalaiset tulivat, paikallinen intiaaniheimo nimittäin ymmärsi kunnioittaa porukkaa.

Paljon on myös sellaista, minkä tajuaa vasta kolmoskauden katsottuaan, kuten havainnot ydinkokeiden yhteydessä (kaikki muistavat kahdeksannen jakson kohdan, jossa "mother" synnyttää mm. Bob-palluran joka 17. jaksossa pullahtaa pahasta Cooperista ulos) tehdyistä "ufo"-havainnoista.

Myös Jocelynin paha tausta oli yllätys, varsinkin kun Carolin motiivi vihata kuolleen veljensä nuorta vaimoa on ilmeinen ilman, että tämä on joku Kiinan mafian pakolainen.

Vähän liian löysälle laukalle homma lähti viimeistään siinä vaiheessa, kun luettiin L. Ron Hubbardin tekemää raporttia satanistisesta tieteiskirjailijasta, jonka oppi-isä Aleister Crowley on (ilmeisesti oikeasti) kirjoittanut Black ja White Lodgesta kirjoissaan:


Ja onko tuo unborn child sitten Laura Palmer? Mene ja tiedä, ehkä aikajanaa ajatellen liian yksittäinen tapahtuma, jos nämä lodget ovat mätsänneet vuosisatoja siellä metsissä ja toisissa todellisuuksissa.

Myös alkuperäisen Bobin saapuminen käy ilmi vanhoista päiväkirjoista, hän oli alueelle eksynyt metsästäjä:

"...saddlebag on a horse belonging to a man named Wayne Chance, a lowlife drifter from out of the territory who often traveled in the company of another man known as Denver Bob Hobbes."

Tai ainakin ymmärsin asiayhteydestä että tuo olisi ollut BOB.

No joka tapauksessa, tällaista pientä karkkia kirja on pullollaan, mutta mielestäni se ei tosiaan romaanina ole kummoinen, ja lisäksi Nixonin, ufohavaintojen ja L. Ron Hubbardin yhdistäminen tarinaan meni jo koomisuuden puolelle.

Fanit lukee, muut jättää rauhaan.

Tämä tuli itse asiassa luettua jo pari kuukautta sitten, vaan en ole ehtinyt raportoida asiasta. Olin itse asiassa tekemässä syyskuun musavisaa, mutta Qzzr-sivusto on alhaalla. Bummer. Palaan musavisa-asiaan myöhemmin tällä viikolla.

Luulin ensin, että Neil Gaiman olisi tehnyt kokonaan uuden tarinan, perustuen Norjan mytologioihin, mutta tämä kirja on itse asiassa kokoelma tunnetuimpia norjalaisia myyttejä yhdeksi kirjaksi koottuna. Näitä ei ole siis englanniksi ollut aiemmin saatavilla yhtenä kokoelmana, ja lisäksi Gaiman on tietenkin kertonut ne omalla suullaan.

Ei siis varsinaisesti Gaimanin romaani, vaikka sellaista toivoin. Hän on toki ollut aina erittäin kiinnostunut näistä myyteistä, eikä se hänen tuotantoaan tuntevalle ole mikään ihme: Norjan mytologiassa on paljon samaa kuin Gaimanin kirjoissa. Sellainen tietty surrealistinen päättömyys ja veitikkamaiset hahmot. Kujeilevat jumalat, eeppiset uroteot ja yleinen häröily ovat tuttuja Gaiman-faneille.

Tästä aiheesta on varmaan kirjoitettu ihan oikeita tutkimuksiakin, mutta itse mietin yhtäläisyyksiä meidän Kalevalaamme. Samanlaista veemäisyyttä kuin Floki harjoittaa löytyy Kalevalasta runsaasti, vaikka nyt ihan Väinämöisen otteista lähtien. Kansataruilla on tietenkin eri funktio kuin uskonnoilla, mutta on mahtavaa miten paljon inhimillisempiä nämä kertomukset ovat kuin vaikka Raamattu, surrealistisuudestaan huolimatta.

Thor on ylijumalan poika, mutta silti niin turhamainen että haluaa voittaa juomakisan jättiläistä vastaan. Tällaisia me olemme, vikoineen kaikkineen, ei synnittömiä tai ilottomia kuten kristinuskon hahmot usein. Ehkä nämä ovat nuorempaa perua - tai ainakin Kalevala - ja tuhannen vuoden aikana ihmiset ovat tarinankertojina oppineet nauramaan enemmän itselleen. Ainakin norjalaiset ja suomalaiset, ruotsalaisten en uskoisi tähän pystyvän.

Muuten tämä oli lopulta kirjana pettymys, kun yllättävän iso osa taruista oli tuttuja. Yleissivistävää toki, mutta vähän sellainen välimallin lukukokemus. Ei tietokirja, muttei toisaalta kovin viihdyttävä tarinakokoelma.

Se hyöty tästä oli, että sain lisätietoa yggdrasil-fanitukseeni. En osaa selittää miksi, mutta vertauskuvana varsin kulunut maailmanpuu on aina kiehtonyt minua suuresti. En nyt enää muista faktoja ulkoa, mutta sen juuret yltävät kolmeen paikkaan maailmassa, ja Odin tipahti sen oksilta maailmaan. Olen harkinnut tatuointia aiheesta. Luotan vaistooni, maailmanpuussa on jotain minulle tärkeää.