Olen varsinkin nykyisen duunini myötä miettinyt todella paljon laulujen kirjoittamista, ja ehkä vielä enemmän niiden kirjoittajia. Olen toki aina ihastellut biisien tekemistä ja sitä käsittämätöntä taikaa joka syöksee yhdestä tai muutamasta ihmisestä jotain niin selittämätöntä ilmoille, että ihmiset vielä kymmenien vuosien päästäkin murtuvat itkuun tai nousevat murheen alhosta sen vaikutuksesta. Olinhan itsekin nuorempana bändissä, synnyttämässä sellaisia klassikkobiisejä kuin Klassikoiden väheksyntä, Vajaa vajaa tai Selkäänpuukota minua – kyllä minä tiedän näistä jutuista hei!

Nykybiisinkirjoittamiseen olen sukeltanut lähinnä Ross Golanin mainion ...And the Writer Is -podcastin avulla, josta kirjoitin kesällä  (ja jonka uusissa jaksoissa loistavat mm. Julia Michaels, Charlie Puth ja Jack Antonoff).

Kun luin, että Eetu Kauppinen on toimittanut kokoelman tekstejä, joissa suomalaiset biisinkirjoittajat kertovat omien laulujensa synnystä, "marssin" suoraa päätä Elisa Kirjan nettisivuille ja pistin Visan laulamaan. Sitä laulua en kirjoittanut minä, vaan Adam Smith, mutta  se ei liity tähän.

Kirja oli antoisa, lähinnä siksi, että lauluntekijät saivat kertoa tekemisistään omalla äänellä, eikä kirjaa ole toteutettu esimerkiksi haastatteluin. Tästä syystä esimerkiksi kirjan päättävän A. W. Yrjänän (jonka Päiväkirjat-kirjaa suosittelen muuten kaikille) teksti on Porvoon siiderikeisaria omimmillaan. Loistava teksti, joka toivottavasti käy ilmi tästä näytteestä:

Ja mistä eksentrisyydestä minua ikinä onkin epäilty, se on totta. Minun tehtävänäni on kirjoittaa astroteologiaa. Joku muu voi kronikoida lemmetja erot, maitopurkit ja hiusmuodit. Minä laulan siitä, mitä tapahtuu kulissien takana.

Oikeastaan jokaisen laulunkirjoittajan tarina on omalla tavallaan kiehtova. Tämä tarkoittaa sanoa, että kirja on onnistunut. Ilmeisesti kirjan toimittanut Kauppinen on antanut ohjeeksi kerrata omaa uraa kirjoittajana, ja sitten avata metodeja, sen verran yhtenäisiä ovat tekstit rakenteeltaan, ehkä mainittua Yrjänää ja Olavi Uusivirran viisaan filosofista katselmusta lukuunottamatta.

Muita kertojia ovat Asa (fanboy nyt ja aina), Chisu, Iisa, Jarkko Martikainen, Jouni Hynynen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja Samae Koskinen.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se laulunkirjoittaminen, josta syystä tähän kirjaan tartuin. Tässäkin kirjassa törmää muutamaan usein kuultuun käsitteeseen, joissa on siis pakko olla jotain perää. Erno Paasilinna on sanonut, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Monet kirjan kirjoittajista todistavat tämän puolesta: Sulkeutumalla itseensä lauluista tulee liian ahtaita. Jos taas elät vain muusikon vuosikellon mukaan, jossa tehdään levy, promotaan sitä ja sitten kierretään keikoilla, rupeat lopulta kirjoittamaan biisejä kiertueista tai muusikkona olemisesta. Se taas ei ole useinkaan kiinnostavaa (no, poikkeuksiakin on, läjäpäin), joten on ehdittävä elää, tai ainakin ruokkia aivojaan kulttuurilla, keskusteluilla, kuvilla, teksteillä ja millä tahansa stimuloivalla materiaalilla.

Toinen vahvaa todistusta keräävä väite on se, että pitää vain kirjoittaa. Ainakin Hynynen, Samae Koskinen ja muistaakseni Iisa kertovat, että ei auta muu kuin rutistaa. Aluksi tai välillä syntyy paskaa, mutta ilman sitä ei synny timanttiakaan.

En muuten tiedä, että miksi ryhdyin kiteyttämään näitä neuvoja tähän tekstiin kuin joku konsultti. Mutta oli mielenkiintoista bongata näitä yhtäläisyyksiä!

Etenkin ihailen sitä seikkailijanhenkeä, jota biisinkirjoittajilla täytyy olla. Kerta toisensa jälkeen he lähtevät etsimään mielestään jotain, jota ei hetki sitten ollut olemassa. Saattaa olla, että tämän prosessin tuloksena syntyy jotain, jota ihmiset laulavat häissä tai hautajaisissa, tai sitten saattaa olla, että musiikkikriitikko kertoo kyseisen biisin olevan paskin biisi maailmassa ikinä. Eikä biisin vastaanotto ole se olennainen asia, vaan se luottamus, että jotain syntyy. On myönnettävä itselleen, että on biisinkirjoittaja, ja sitten on vain kirjoitettava.

Koskee muutakin kirjoittamista. Tätäkään blogikirjoitusta ei ollut olemassa vielä puoli tuntia sitten, ja nyt se on tässä, valmiina kohtaamaan aikalaisten ja jälkipolvien silmät. En nyt sano, että vuodatin synnyttäessä sydämeni verta, mutta pieni pala minusta tähän valui.