AH.

Tänään alkoi viimeinen kesälomaviikkoni. Siis tänä vuonna. Oli sattumoisin myös palkkapäivä, ja olin jo aiemmin päättänyt, että tänään suuntaan Hakaniemen levymekkaan eli Black & Whiteen. Lähdin hakemaan sitä lomafiilistä, materian ja musiikin tuottamaa hyvää mieltä.

Sitä myös löysin.

Ystäväni Olli tuli mukaan, mutta käytännössä olimme molemmat yksin kaupassa. Emme vaihtaneet sanoja, korkeintaan vilauttelimme joitain kansia toisillemme.

Black & Whiteen on tärkeintä mennä ajan kanssa. Taas jäi muutama osasto pläräämättä, mutta hyvän määrän vinyyliä sormeni käänsivät. Pikku hiljaa mieleen syntyi korvamerkintöjä. "Bob Dylanin Slow Traing Running on pakko ottaa". "David Bowien Ziggy Stardust -levy jos löytyy niin se on pakko ottaa".

Mieleen valuu rauha. Ulkona Hakaniemessä tihuttaa vettä, ja sää on kaikin puolin kurja. Sisällä käytettyjen levyjen aavistuksen tunkkainen haju voitelee aivojen mielihyväkeskusta. Siinä vaiheessa en vielä edes ajattele levyjen kuuntelua, vaan levypinon kantamista käsissäni.

Jossain kohtaa taloudelliset reaaliteetit astuvat kuvaan. On pakko tehdä sääntöjä. "YKSI levy vielä, paitsi jos löytää jotain tosi halpaa".

Oli pakko antaa itsekurin pettää, ja ottaa vielä sen YHDEN levyn jälkeen Ziggy Stardust kun se löytyi kassan vierestä juuri saapuneista. Ja sitten vielä kolme kahden (!) euron levyä sen päälle. OLI pakko! Ihmisellä ei koskaan ole liikaa Abbaa!

Iltapäivän olenkin istunut kotona ja kuunnellut näitä levyjä. Voiko olla PUHTAAMPAA tekemistä kuin levyjen kuunteleminen? Korviin valuu musiikkia, lueskelen biisien sanoja, yritän löytää energiaa lisätä levyt Discogs-kokoelmaani.

Kun vielä #nainen kehrää vieressä sohvalla (eikä valita musiikkivalinnoista), voi hetkeä pitää täydellisenä.

Menkää levykauppaan tai nauttikaa elämästänne muuten vain. Mental mind / good life / openness / emancipation / fulfillment-life /  empowerment / voimaantuminen -tuntini päättyy tältä erää tähän.

Tämä on ensimmäinen Suvilahti-Tuskani. Festari järkätään Suvilahdessa kolmatta kertaa, eli viimeksi olen siis käynyt Tuskassa vuonna 2011. Yksinkertaista matematiikkaa Also Sprach Jussin malliin.

On se kyllä mukava tapahtuma, ei voi muuta sanoa. Suvilahti alueena on ehkä vähemmän sympaattinen kuin Kaisaniemen puisto, ja edelleen hevi soi liian hiljaa (melurajoitukset), mutta yleisellä tasolla Tuskasta ei voi koskaan löytää mitään pahaa sanottavaa.

Tämä on moneen kertaan kuultu totuus, mutta sanon sen taas: Tuska-yleisö on leppoisinta mahdollista. Kaikilla muilla vierailemillani festivaaleilla voi ajoittain törmätä uhkaaviin tilanteisiin, mutta Tuskassa ei.

Heräsin pari viikkoa sitten siihen, että Tuskan esiintyjäkaarti on todella kova. Perjantaille osuivat Carcass, Phil Anselmo & the Illegals, Dimmu Borgir ja Children of Bodom - sekä tukku pienempiä bändejä joita en nähnyt.

Phil Anselmosta nautiskelin pressirannekejonossa, joka oli paljon pidempi kuin itse festivaalijono. Näin se pitääkin olla. No, jonosta näki ja kuuli lavan tapahtumat joten sain edes jonkinlaisen kuvan teiniaikojen idolini nykytoilailuista. Miehen sooloa en ole kuunnellut (sitä ei ole Spotifyssä), mutta paikalla ollut Rumba-lehden edustaja vakuutti minut siitä, ettei levyä kannata myöskään ostaa. Anselmo oli kuulemma tuittuillut koko keikan läpi, vittuillut pingviinimaskisisille Dimmu-faneille ja ollut muutenkin oma viehättävä itsensä. Panteran biiseistä kuulin New Levelin, voi olla että tuli muutakin. Ei festivaalin kohokohta.

Children of Bodom oli takuuviihdyttävä ja aurinkoinen. Edelleenkin on hämmentävää, miten niin valtavia määriä viinaa kuluttava bändi voi soittaa niin tiukasti. Jopa soundillisesti armottomissa festariolosuhteissa bändin rypistys toimii takuuvarmasti. Hauskanpito- ja juopottelumusiikkia aurinkoisessa kesäillassa, miksikäs ei!

Carcassin paluulevyä Surgical Steel olen kuunnellut jonkin verran, ja sen yllättävän hyväksi todennut. Hyllyssä minulla on vain Heartwork, eikä Carcass ole minulle maailman tärkein bändi, mutta oli silti ilahduttavaa nähdä bändi livenä.

Laulaja-basisti Jeff Walker on selkeästi death metallin Lemmy Kilmister mahtavalla aksentilla mongerretuine välispiikkeineen ja reteine olemuksineen. Carcass on ollut uudestaan kasassa jo vuodesta 2007, joten keikkakunto on varsin hiottu. Jotenkin soundit ja biisit rupesivat hieman puuroutumaan loppua kohden, tai ehkä se johtui vain minusta. Hyvä mieli keikasta kuitekin jäi.

Dimmu Borgir on black metallin viihdyttävin bändi. Heillä on tarttuvia kertosäkeitä, hienoja paitoja ja iso show. He ovat tästä syystä olleet bm-piireissä alusta asti halveksuttuja, mutta toisaalta: Halveksunta ja viha ovat black metal -bändille ihan tavoiteltavia reaktioita.

En ollut aiemmin nähnyt DIMMUJA livenä. Nautin. TOSIN on sanottava, että bändin runsas taustanauhojen käyttö teki soitosta toki selkeätä, mutta myös hävitti tunnetta ja vaaraa musisoinnista. Levyllä biisit kuulostavat uljailta, livenä ehkä liiankin salonkikelpoisilta.

En silti valita, Gatewaysin kertsi näin esimerkiksi pakotti laulamaan mukana.  Tai ulvomaan mukana. Ja pommit toimivat. Ja Mourning Palace! Myönnettäköön, että keikan loppuosaa kuuntelin olutteltasta, kun näin pitkästä aikaa vanhoja Pop Media -työkavereita.

Sunnuntaina eli tätä kirjoitettaessa huomenna olisikin sitten ns. PÄÄPÄIVÄ. Sääksi on luvattu armotonta vesisadetta, mutta EMPEROR, NEUROSIS ja SATYRICON ovat kaikki top 10 metallibändejä. Kaksi jälkimmäistä olen nähnyt (Tuskassa), mutta Emperor vetämässä In the Nightside Eclipseä on liian houkutteleva ajatus sateesta huolimatta.

Muutin kirja-arvioiden otsikon lukuvinkiksi, koska lukuvinkkejä ihmiset tarvitsevat. Mitä lukisin seuraavaksi?

Luin tämän Foerin kirjan toista kertaa, kun eräs työkaveri (kutsuttakoon häntä tässä vaikka nimellä Gary-Janne Muoviliemi) palautti kirjan ikuisuuslainasta viime kuussa.

Kannatti lukea uudestaan. Ensimmäinenkin lukukerta vakuutti kirjan loistavuudesta, mutta toisella lukukerralla sain Everything Is Illuminatedista vielä enemmän irti. Loistavan ja hienosti kirjoitetun kirjan tunnusmerkki.

Tuntuu uskomattomalta että tämä on kirjoittajansa ensimmäinen romaani. Rakenne, kieli ja aihe ovat todella kunnianhimoisesti valittuja. Uhkarohkea yritys suorastaan, joka onnistuu hienosti.

Lyhyesti: Jonathan Safran Foer -niminen nuori kirjailijanalku matkustaa Ukrainaan selvittämään, missä on Augustine-niminen nainen joka pelasti hänen isoisänsä natseilta. Ukrainassa häntä auttaa "Heritage Tours" -nimisen firman Alex Jr. ja isoisä-Alex sekä koira Sammy Davis Junior Junior.

Kirja jakautuu kolmenlaisiin lukuihin, jotka vuorottelevat. Ensin on Ukrainalaisen Alexin (joka toimii myös tulkkina) humoristisella sanakirjasta opetellulla englannilla kirjoitetut pätkät siitä, miten Jonathan Safran Foerin tutkimusmatkalla käy. Sitten on itse kirjailijan kirja Trachimbrodin kylän historiasta vuodetsa 1791 eteenpäin, joka on siis pieni juutalainen kylä Ukrainassa. Kolmas lukutyyppi on Alexin kirjeet Jonathanille USA:han, joissa hän kommentoi uusinta Jonathanin lähettämää lukua kirjasta.

Everything Is Illuminatedin startti on hersyvän hauska. Foer on onnistunut tekemään Alexin sanakirjaenglannista todella mielipuolisen hauskaa. Hän muun muassa käyttää nukkumisesta sanaa "repose", ja työn tekemisestä sanaa "toil". Myös isoisän äksyily ja Sammy Davis Junior Juniorin luonne naurattavat.

Mutta pikku hiljaa homma vakavoituu. Trachimbrodin kylä pommitettiin natsien toimesta tuusan nuuskaksi vuonna 1942. Juutalaisia lahdattiin ympäri Ukrainaa. Missä Alex Senior oli sodan aikana? Miten Jonathanin isovanhemmat elivät?

"You are very funny Jonathan." "No, that's the last thing I want to be." "Why? To be funny is a great thing". "No, it's not". "Why is this?" "I used to think that humor was the only way to appreciate how wonderful and terrible the world is, to celebrate how big life is. You know what I mean?" "Yes, of course." "But now I think it's the opposite. Humor is a way of shrinking from that wonderful and terrible world." 

Trachimbrodin historia on myös hieno. Foer on ottanut selvästi vaikutteita Gabriel Garcia Marguezin (pistä aksenttimerkki haluamaasi kohtaa) Sadan vuoden yksinäisyyden Macondon kylästä, jossa yksinkertainen maalaiselämä yhdistyy fantasiakirjallisuuttakin sivuaviin elementteihin. Ihmiset rakastuvat, pettävät, uskovat ja haluavat parempaa elämää.

Toki jos Macondo kuvaa eteläamerikkalaisen kiihkeää elämää, Trachimbrodissa eletään juutalaisuuden kiekuroissa.

Itse asiassa tästä kirjasta sai varmasti irti enemmän jos olisi juutalainen. Tough luck.

Myös seuraavassa kirjassaan Foer TAKLASI ison aiheen, 9/11-iskut. Extremely Loud & Incredibly Close ei ole kuitenkaan mielestäni alkuunkaan niin onnistunut kirja kuin tämä. Vaikka holokausti on vielä paljon isompi aihe, seuraavassa kirjassaan Foer oli jotenkin liian tietoinen isosta aiheestaan. Nyt hän on rakentanut ison aiheen ympärille huikean romaanin, joka ei kompastu kunnianhimoisiin ratkaisuihin.

Muistan aina alleviivata alkuperäiskielisen teoksen tärkeyttä. Tämän kirjan kohdalla se korostuu, sillä on vaikea kuvitella miten näitä kielikikkailuja voisi suomentaa. Mutta niin vain on tämä kirja tainnut ilmestyä suomeksi? Hatunnosto suomentajalle.

Ja itku tuli lopussa.

Vaikka olenkin fanaattinen Kindle-mies, tämän olen ostanut paperisena ennen Kindleä. Fyysisenä esineenä se tarjoaa siksi hienon muiston, varsinkin kun hintalapusta näkee, että olen ostanut tämän Madison Square Gardenin Borders-kirjakaupasta.

Aijjajajai. Nyt osuu. Ed Sheeran osuu.

Ekalla levylläkin (+) tykkäsin monesta laulusta (Lego House, A Team, Give Me Love), mutta ehkä se oli kokonaisuutena vielä vähän hapuileva. Nyt Ed on kekseliäästi pyöräyttäynyt ekan levyn nimeä 45 astetta eteenpäin, ja antanut näinollen kakkosalbumille nimen X.

Sain kunnian käydä katsomassa Edin mini-showcase-keikkaa huhtikuussa Lontoossa. Silloin kuunneltiin levyltä muutama biisi, ja Ed soitti itse pari sellaisella minikitaralla. Ihmisiä oli oikeasti joku 25 ja paikkana semi-legendaarinen SARM-studio Notting Hillissä jossa oli äänitetty vaikka sun mitä. Sen jälkeen olen odotellut tätä levyä. Ehkä jopa ennakkotoivonut levyn hyvyyttä niin paljon, että X:stä tuli itsensä toteuttava ennustus.

Mutta on tämä loistava levy! Sopivassa tasapainossa pop-hittiys ja laulaja-lauluntekijyys.

Britit rakastavat tällaisia vähän nuhjuisia ja sympaattisia hahmoja. Kaiken ei tarvitse olla niin turboahdettua ja teatraalista (vrt. USA:n tähdet ja tähtöset). Ed Sheeranin lempeä välittömyys on varmasti iso osa hänen hyvyyttään, mutta kyllä mies biisejäkin osaa kirjoittaa. Hobitin näköinen mies teki Hobitti-elokuvaan biisin josta tuli hitti.

Periaatteessa Ed Sheeranilla on kolme biisityyppiä: Akustiseen kitaraan nojaava jumalattoman kaunis ja sanoitukseltaan henkilökohtainen balladi, puoliräppäävä tilitysbiisi sekä ainoastaan hyvään meininkiin tähtäävä nopeampi biisi.

Ensimmäiseltä levyltä hittejä olivat vain ensin mainittua tyyppiä edustavat biisit, mutta nyt startattiin loistavalla, Pharrell Williamsin kanssa ehkä osin laskelmoidustikin singleksi tehdyllä Singillä. Mutta voi pojat, kyllä sieltä riittää slovarisinglejäkin, kuten esimerkiksi levyn avaava One, joka sai tipan nousemaan linssiin eilisen juoksulenkin loppupuolella. Tai sitten se oli sadepisara.

Samaan kategoriaan menevät Even My Dad Does Sometimes, Afire Love  ja Photograph. Huikeita biisejä kaikki.

Spotifyn huono puoli on se, ettei näe mitään tekijätietoja. Nyt kun tarkistin Wikipediasta, niin levyn on tuottanut Rick Rubin (!). Rubin on vissiin neuvonut pitämään homman simppelinä, sillä ilahduttavan usein tyydytään Edin kitaraan ja rumpukoneeseen.

Ed Sheeran onnistuu pääsemään ihon alle joka kerta. Koko levy tuntuu kertovan siitä, kun mies menetti naisen, ja sehän on PARAS aihe levylle. Välillä Ed päästää melkein kiusallisenkin lähelle hänen ja naisen draamaa. Mutta hienosti se kerrotaan. The Man ehkä tämän tarinan kulminaatio.

Sheeranin tarinat etenevät sikäli tuttua reittiä, että menestyksen jälkeen on vaikeampi kirjoittaa arjen taisteluista, jolloin "ei ole helppoa olla kuuluisa" on luontaisempi aihe. Esimerkiksi Streetsin Mike Skinner ei onnistunut montaa biisiä tästä aiheesta tekemään, mutta Ed Sheeran ei yritä olla näppärä, vaan kertoo miten hänen elämänsä on muuttunut.

Levyllä on muuten myös aito nyyhkysoul-biisi Thinking Out Loud, joka näyttää että Sheeran on vielä parempi laulaja kuin tähän asti on luultu. Kovempi kuin James Morrison tuossa genressä. Miehen musiikki on muutenkin jännä sekoitus folk-poppia ja hip hoppia. Mietin, että jos hänen musiikkinsa olisi vain jompaa kumpaa, se ei olisi ollenkaan näin hienoa.

Kauhean pitkään minä tästä olen kirjoittanut. Lyhyesti haluan sanoa, että tämä on helvetin hieno levy, josta löytää monta suosikkibiisiä, eikä yhtään hutia. Etukäteen odotin eniten Lontoossa kuulemaani räppiä Take It Back, jonka Ed esitti siellä pelkkä kitarana säestyksenään. "I'm not a rapper, I'm a singer with a flow", mutta HUH minkälainen flow!

Ja niin. Tyyppi on 23-vuotias. Hän räppää itsekin, että lienee parempi olla hukuttautumatta päihteisiin. Veikkaanpa, että hän tulee jatkossa kirjoittamaan yhä enemmän lauluja myös muille. Tähän mennessä vissiin Taylor Swiftille ja One Directionille.

Vuoden ehjimpiä ja mielenkiintoisimpia ja kuuntelua kestävämpiä pop-levyjä.

Päätin vaihtaa "Kirja-arvio"-otsikon tästä lähin muotoon "Lukuvinkki", koska vaikka arvioinkin lukemiani kirjoja, on suurin osa niistä niin vanhoja ettei varsinaisessa kritiikissä ole juuri mieltä. MYÖSKIN uskon että lukuvinkki on houkuttelevampi termi otsikossa kuin kirja-arvio. Sehän kirjojen lukemisessa on vaikeinta: Mitä lukisin seuraavaksi. 

Sain tämän J. G. Ballardin varhaisen novellikokoelman monta vuotta sitten kirjallisuudenystävä Samuli Knuutilta, joka pisti kirjojaan jakoon. Kiinnostuin, koska olin muistaakseni siinä vaiheessa lukenut Super-Cannesin ja nähnyt Crashin elokuvana (tietämättä katsoessani että se perustuu Ballardin kirjaan). Kindle-aikakauden vallatessa lukutottumukseni novellikokoelma sai pölyttyä kirjahyllyssä aina tähän kesään asti. Tarvitsin Kreetalle rantalukemista, Ballard messiin!

Sittemmin olen lukenut Ballardilta myös omaelämäkerrallisen Empire of the Sunin, mutta scifi-puoli on ollut Super-Cannesin varassa.

En yleensä lue novellikokoelmia. Toisaalta novellit ovat lyhyinä sopivia suupaloja kiireisiin lukuhetkiin, mutta pitkien romaanien ystävänä (nyt menossa n. tuhatsivuinen Haruki Murakamin 1Q84 joka on sivumennen sanoen parasta mitä olen aikoihin lukenut) ne tuntuvat liian hätäisiltä.

Viihdyin kuitenkin tämän Ballardin kokoelman parissa. Niminovelli oli mielenkiintoisin. Maapallon pyörimisliike on lähes pysähtynyt, ja mies etsii uniaan hitaasti pyörivällä maapallolla. Yön raja liikkuu siis ehkä 10 metriä viikossa. Todella pelottava tunnelma tässä tarinassa.

Myös Waiting Grounds oli hieno tarina kaukaisen kuun pinnalla olevan tutka-aseman hoitajasta. Hän ryhtyy selvittämään mitä edellinen asemapäällikkö oli oikein touhuillut.

Novellimuodossa tarinan teho perustuu yleensä siihen, että lukijalle ei kerrota kaikkea. Alun pitää olla rivakka koska muoto on lyhyt, ja että lukija koukuttuu. Jotenkin se on myös ärsyttävää. Lopussa paljastuu se, mitä ei alussa kerrottu. Tämän lisäksi tarina tietysti saavuttaa kliimaksinsa. Tuplatäyttymys.

Ehkä siksi pidin eniten mainituista kahdesta pidemmästä tarinasta. Lyhyistä on mainittava kokoelman päättävä The Assassination of John Fitzgerald Kennedy Considered As a Downhill Motor Race, joka kertoo juuri siitä minkä otsikko lupaa. Se on saanut ideansa Alfred Jarryn novellista The Crucifixion Considered As an Uphill Bicycle Race.

Day of Foreverin tarinoihin Ballard oli onnistunut luomaan kauttaaltaan uhkaavan tunnelman, mistä pidin paljon. Koko ajan oli hieman epämukana olla. Niin se pitääkin olla.

Ballardilta pitäisi varmaankin lukea Atrocity Exhibition, vaikka se kait onkin aika vaikea. Ja tietenkin Crash, jonka edelleenkin olen nähnyt vain elokuvana. Mutta mitä muuta? Mitä suosittelette? Empire of the Sunista en hirveästi pitänyt. Hänen kohdallaan sanonta "truth is stranger than fiction" ei pidä paikkaansa.

JA HEI! Koska sain tämän kirjan herra Knuutilta, haluan nyt laittaa sen vastaavasti eteenpäin liikkeelle. JOS haluat tämän kirjan, kommentoi alle että haluat kirjan ja pistä osoitteesi jussi.mantysaari(ät)gmail.com. Ensimmäinen kommentoija saa kokoelman.

Kyllä, otsikkoa ei ole yhtään liioiteltu! Tämä hetki on tärkeä kaikille suomalaisille toimiluvan varassa toimiville radioille!

Ennen kuin päästään itse asiaan, lyhyt tiedotus: Blogin loma on ohi. Kreeta oli ihq, mutta siitä lisää myöhemmin.

Viime viikolla julkaistiin Radiot-niminen sovellus, jonka pitäisi löytyä Microsoftin, Googlen ja Applen sovelluskaupoista. Eli siis se toimii Windos Phoneilla, Androideilla ja iPhoneilla. Samalla avattiin Radiot.fi-nettisivu.

Sivulta löytyy linkki ainakin Android-version lataukseen. App Storeen ja Windows Phonen kauppaan (mikä ikinä sen nimi onkaan) ei jostain oudosta syystä ole, mutta tässä App Store -linkki ja Windows Phone -linkkiä en onnistunut löytämään, mutta jos teillä on sellainen, myykää se ja ostakaa joko Android tai iPhone. Kai se on tulossa se Windows Phone -versiokin pian. Tälle viikolle on luvattu.

MIKSI TÄMÄ ON NIIN TÄRKEÄTÄ KAIKILLE RADIOILLE SUOMESSA?

Siksi, että FM-virittimellä varustettujen puhelinten vähentyessä suomalaisia radioita on ollut hankala kuunnella kännykän kautta. TOKI se on onnistunut lataamalla radion oman sovelluksen, mutta ihan rehellisesti sanottuna niiden taso on vaihdellut ok:sta huonoon. Parin päivän käytön perusteella voi sanoa, että Radiot-sovellus on parempi kuin nämä.

Tai sitten on voinut käyttää TuneIniä tai muuta nettiradiosovellusta, mutta siellä on suomalaisten kanavien lisäksi miljoona genrekanavaa ja kaikkea mahdollista tohkaa.

Pitää vain toivoa, että kaikki radiotalot ovat vahvasti Radiot-sovelluksen takana, sillä omien softien markkinoiminen tai suosiminen ei tässä kohtaa aja kenenkään etua. On kaikille radiolle parasta, että kuulija saa kaikki suomalaiset kanavat helposti kuunneltavakseen. Ei niin, että ne ovat piilossa eri sovellusten takana.

Varsinkin jangstereiden parissa mobiilikäyttö kasvaa edelleen kiihkeästi, joten heidät on näin myös hienoa saada mukaan tutustumaan hienoihin suomalaisiin radiokanaviin.

Toki Radiot-sovelluksessakin on paljon kehittämisen varaa. Esimerkiksi joku yhtenäistetty palautekanava suoraan studioon / kanavan väelle puuttuu vielä tässä vaiheessa, mutta Radiomedian (edustaa yksityisiä radioita) ja Ylen edustajat lupasivat tiedotteessa, että sovelluksen kehitys on jatkuvaa.

Ainakin ensimmäisenä lisäisin selkeät sovelluksen latausohjeet Radiot.fi-etusivulle. Selainta käytettäessä ei ole ongelmallista käyttää radiokanavan omia nettisivuja, joten kuuntelu onnistuu jatkossakin sieltä, mutta mobiilikäytön ajaminen Radiot-sovellukseen on sitäkin tärkeämpää.

Halusitpa siis kuunnella saamelaisten radiota tai Voicea, lataa tuo ÄPPI sassiin!

Kirjoitan #muuten uudessa Soundissa samasta aiheesta vähän laajemmin, lue se artikkeli!

Hyvää sadepäivää. Minä lähden tänään perheen kanssa aurinkorannalle, eli siis siirrän treenatun ja puhkijoogatun vartaloni muiden pohjoisen ihmisten tavoin lämpimään paikkaan, jossa voiteellisesta suojautumisesta huolimatta muutun punaiseksi. (Huom. varkaat: Kämpässämme on sillä välin sijaisasuja, eli tämä ei ole tyhjillään. Ei sillä että täällä olisi mitään varastettavaa).

1. Halutaan koskematonta ja autenttista, mutta kaikki mahdolliset palvelut

2. Kaikki paikalliset yrittävät vain huijata turistin rahoja

3. Parasta olisi, jos lämpimän ilman ja halvat hinnat saisi siirrettyä Suomeen

Taannoin intobloggasin kun pääsin puolivahingossa kuulemaan ennakkoon pari biisiä Röykkareiden ja Robynin ep:ltä.

Nyt se ep on "täällä",  ja täytyy sanoa että ei se elä ennakkohypensä mittoihin.

Siinä tärkein.

No hyvä on. Kerron lisää. Ep ei ole huono, mutta se on oudon välimallinen ja ehkä liiankin tinkimätön.

Do It Again -biisi on edelleen mahtava. Juuri sitä, mitä näiden kahden tahon yhteistyöltä voi odottaakin. Se on kirkkaasti ja selkeästi ep:n paras biisi, ja sellaisia olisin toivonut mukaan lisää. Myös ep:n avaava Monument on melkein täysosuma.

Tai se alkaa täysosumana, ja on sitä parin ekan kuuntelukerran ajan, mutta sitten tajuaa, että melkein 10 minuutin pituus on sittenkin liikaa. Siitä on kasvamassa jättimäinen elektropop-orgasmi, mutta sitten (EN pysty jatkamaan tätä seksianalogiaa).

Oikeastaan: Jos Monumentin jälkeen seuraisi täyspitkä levy, jonka mitalla kuultaisiin runsas määrä popin lähihistoriaan jääviä helmiä, Monument olisi täydellinen avausraita.

Nyt sen perään kuullaan hieman Don't Fucking Tell Me What To Do:n (niiltä Robynin kolmelta ep:ltä tuttu biisi) mieleen tuova Sayit, mainittu Do It Again (HELEMEE), sitten With Every Heartbeatin vähemmän toimiva versio Every Little Thing, ja lopuksi vielä 10 minuutin kokeellinen konefiilistely Inside The Idle Hour Club.

Eli läpikuuntelusta nauttii (paitsi vikaa biisiä ei oikein jaksa, kun ei siinä ole hirveästi biisiä), mutta se jää aina kesken. Toisaalta uusi kuuntelu ei sekään TYYDYTÄ NÄLKÄÄ tai SAMMUTA JANOA.

Olen siis vähän pettynyt.

Silti: Mahdollinen Suomen-keikka tulee olemaan mahtava.

I'm proud to say: Ich bin ein Espoolainen.

No juu.

Tämä oli ensimmäinen Don DeLillon kirja, joka ei hirveästi säväyttänyt. Ennen tätä olen pitänyt DeLilloa oman kirjamakuni suhteen erehtymättömänä, mutta Libra jätti kylmäksi.

Aiemmin olen lukenut Don DeLillolta kirjat White Noise, Cosmopolis, Underworld, Point Omega ja Falling Man.

Näistä olen pitänyt vähiten Falling Manista, joka on DeLillon panos 9/11-trauman käsittelyyn. Librassa hän käsittelee toista suurta amerikkalaista traumaa, eli presidentti John F. Kennedyn murhaa. Tästä teen päätelmän, että kansallisen trauman käsittelyt tuntuvat minusta - suomalaisesta romaanin rakastajasta - jotenkin väkinäisiltä.

Kirja seuraa lähinnä Lee Harvey Oswaldin, mutta myös CIA:sta eronneen pappa-agenttijoukon ja Jack Rubyn elämää. Oswaldin matkassa kuljetaan aivan lapsuudesta asti, muiden vasta lähempää salamurhaa.

Kirja sekoittaa faktaa ja fiktiota tavalla, joka rupesi kirjan kestäessä ärsyttämään. Tiedän toki Kennedyn murhasta aika lailla, mutta Libran luettuani en ole varma mikä päässäni pyörivistä Kennedy-tiedoista on DeLillon keksintöä, ja mikä totta.

Kirja esittää, että joukko CIA-agentteja johdatti Oswaldin ampumaan Kennedyä. Aluksi tarkoituksena oli ampua tahallaan ohi tai vain haavoittaa, mutta myöhemmin homma kirkastui tapoksi. Siellä "grassy knollin" päällä oli siis pari vanhaa CIA-jätkää, joista toinen täräytti sen tappavan osuman Oswaldin hutiloidessa.

En tiennyt - enkä tiedä onko tämä totta vai fiktiota - että Oswald asui hetken aikaa Neuvostoliitossa, ja että hän oli marxilainen Kuuban ja Castron ihailija. Kaiken taustalla on siis Sikojenlahti ja Kennedyn päätös vetäytyä CIA:n masinoimien kapinallisjoukkojen tukemisesta ilmaiskuin.

Yleensä DeLillon kirjoja lukee henkeä haukkoen, niin hienoja ovat hänen lauseensa. Libra oli kuitenkin kirjoitettu vähäeleisin välähdyksin, jotenkin dokumentaarisesti, eikä hän lopulta ole uskaltanut tai halunnut sukeltaa edes Oswaldin sisälle.

Tyyli on varmasti tarkoituksella valittu, muta minusta se tekee kirjasta pitkäveteisen ja romaanina riittämättömän.

Yritän nyt päästä yli tästä DeLillo-pettymyksestäni. En ole ihan varma voinko enää kutsua häntä lempikirjailijakseni. Varsinkin kun hänen taustatyönsä oli aika huoletonta paikoin. Esimerkiksi Oswaldin matkustaessa Helsingin kautta Moskovaan hän yöpyy TOMI-hotellissa, vaikka Tornia DeLillo tarkoittaa. Klaus Kurki oli sentään oikein.

No, nyt kun katselen näitä lainauksia joita olen Kindleen tästä kirjasta tallentanut, niin on DeLillolla AJOITTAIN lause aivan helvetin hienosti hallussa. Kts. esimerkit alta.

“These are supposed to be runless stockings,” she said. “Everything is supposed to be something. But it never is. That’s the nature of existence.” “I know. You studied philosophy where was it.

On his fourth day with Castro he shot a government scout, aiming through a telescopic sight. It was uncanny. You press a button and a man drops dead a hundred meters away. It seemed hollow and remote, falsifying everything. It was a trick of the lenses. The man is an accurate picture. Then he is upside down. Then he is right side up. You shoot at a series of images conveyed to you through a metal tube. The force of a death should be enormous but how can you know what kind of man you’ve killed or who was the braver and stronger if you have to peer through layers of glass that deliver the image but obscure the meaning of the act? War has a conscience or it’s ordinary murder. 

“When is your birthday?” Shaw said first thing. “October eighteen,” Lee said. “Libra. A Libran.” “The Scales,” Ferrie said. “The Balance,” Shaw said. It seemed to tell them everything they had to know. 

Seuraavaksi luen uudestaan Jonathan Safran Foerin Everything Is Illuminatedin ja ekaa kertaa J.G. Ballardin novellikokoelman The Day of Forever.

Onneksi on olemassa Vermon raviradan kirppis. Joka kesäsunnuntai raviradan parkkipaikka täyttyy lähinnä lastenvaatteita kauppaavista perheistä, mutta mukaan mahtuu myös friikimpää sakkia. Kuten vaikkapa n. 60-vuotias turkkilainen mies, jolta ostin tämän Isaac Hayesin toisen levyn kolmella eurolla.

Olin vähän epävarma koko Hayesista. Minulla on hänen Tough Guys -leffan soundtrackista, joka on sellaista geneeristä funkin läpsyttelyä. Sitten on tietysti Shaft-teema, joka sekin on enemmän showmiestä kuin sielua. Puhumattakaan South Parkin hassutteluista.

Sitten tuli tämä. Aiemmin olin tainnut kuulla vain Walk On By:n, ja senkin hip hop -sämplejen alkuperää etsiskellessäni. Walk on By:tä on nimittäin sämplätty mm. Wu-Tang Clanin ja Notorious B.I.G.:n levyille.

Asiaan:

Hot Buttered Soul on ihan HELVETIN kova levy!

Kuten mainitsin, se on Hayesin levytysuran toinen, ja ilmestyi vuonna 1969. Taustabändinä on armoitettu The Bar-Kays, joka aloitti Otis Reddingin taustalla, ja teki myöhemmin pitkän uran ihan omalla nimellään. Bändi soundaa aivan helvetin hyvältä.

Olen lukenut, että tämä on mm. Henry Rollinsin lempilevy. Ei ole vaikea kuvitella miksi punkkarikin innostuu tästä, Bar-Kays nimittäin soittaa varsinkin Walk On By:n lopussa aivan hemmetin raa'asti. Tämä on Janne Flinkkilää lainatakseni "kovaa ajoa".

Walk On By on alun perin Burt Bacharachin ja Dionne Warwickin esittämä sinkkuhitti, josta Hayes ja Bar-Kaysit paiskovat 12 minuutin version. Voi PERKELE tätä soittamisen riemua! Viimeiset minuutit mennään biisin soundiin nähden varsin osuvaa kielikuvaa käyttääkseni URKU AUKI.

Sen jälkeen biisi, jolta Outkast sai nimellisen innoituksen Southernplayalisticcadillacmuzik-levylleen. Hyperbolicsyllabicsesquedalmistic. Yhdeksän minuuttia niin maan perusteellisen kiimaista groovea, ettei mitään järkeä. Kyseessä on muuten ainut Hayesin oma sävellys levyllä, vaikka hän oli nimenomaan ennen omaa uraansa toiminut Stax-levymerkillä säveltäjänä.

Ja tietysti tätäkin biisiä on sämplätty lukemattomilla hip hop -biiseillä. Eikä ihme, sillä varsinkin alun komppi kulkee kuin ihme. Kuuluisin lainaaja on Public Enemyn klassikko Black Steel In the Hour of Chaos. Tätä komppia ja soitantaa voi jälleen vain ihmetellä. Tekee mieli MOSHATA kun biisi lähenee loppuaan. Vittu tätä bändiä. Itkettää. Toisaalta uskon ihmiseen, toisaalta epäilen voiko tällaista soundia enää koskaan tulla mistään.

Siinä eka puoli.



B-puolella ensin tulee vastaan One Woman. Kaunis, sielukas, puhtaasti soulaava pettämislaulu. Pikkaisen yli viisi minuuttia. Levyn lyhin biisi. Tarpeellinen hengähdystauko ennen loppuhuipennosta. Tavallaan millä tahansa muulla levyllä tämä olisi huippukohta, mutta tällä levyllä vain loistava biisi.

Viimeinen biisi on kantristara Glen Campbellin tunnetuksi tekemä ja Jimmy Webbin säveltämä By the Time I Get To Phoenix. Wikipedia kertoo, että tämä on USA:n kaikkien aikojen kolmanneksi versioiduin biisi. Tämä Hayesin versio on varmasti pisin, 18 minuuttia. Public Enemy muuten teki biisin nimeltään By the Time I Get To Arizona, joka oli poliittinen biisi, toisin kuin tämä. Tuskin olisivat tätä biisiä edes kuulleet ilman Hayesia.

Glen Campbellilta muuten tuli pari vuotta sitten hyvä levy. Tai ainakin hyvä biisi, joka kertoo hänen nykyisin varsin surullisesta terveydentilastaan. Ghost on the Canvas.

No, se on sivuasia.

Hayesin versiosta pitkän tekee puhuttu piiiitkä intro, missä hän kertoo mitä ennen laulun sanoituksia on tapahtunut. Biisin tarinassa mies lähtee naisensa luota pois. Sitten kun hän on ehtinyt Phoenixiin, nainen herää Los Angelesissa. Hayes kertoo rakkauden vaikeudesta, mustasukkaisuudesta, rakkauden hulluudesta.

Kun Bar-Kays viimein soittaa, on murhe raskas. Rakkaus on murhaa. "There's a deep meaning to this tune, 'cause it shows you what the power of love can do. I'm going to do my own interpretation of this."

Täydellinen levy.

Nämä ovat ei-paremmuusjärjestyksessä. Mutta kovimpia ovat silti. Huomaan, ettei mukaan mahtunut yhtään naista. Onko se minun vai tv-teollisuuden syytä? Hyvä kysymys. No, en valinnut hahmoja sukupuolen perusteella, vaan "kovuuden" eli paremmuuden.

Hahmojen kuvaukset eivät sisällä spoilereita, tai ainakaan mitään kovin merkittävää spoileria.

Nucky Thompson (Boardwalk Empire)

Steve Buscemi ei ole näyttelijänä todellakaan yksiulotteinen, mutta aika usein hänet on pistetty näyttelemään outoa tai mieleltään järkkynyttä vässykkää. Mutta Nucky Thompson ei ole sellainen. Boardwalk Empiren Atlantic Cityssä on vain yksi sheriffi, ja sen sheriffin toimista määrää Nucky Thompson.

Mutta kuten kaikissa hienoimmissa hahmoissa, Nuckyssä on ainakin kaksi puolta. Hän on loukattu ja kaltoinkohdeltu lapsi. Hän on järkkymätön bisnesmies. Hän osaa olla hurmaava. Hän on sosiopaatti?

PS. En ole katsonut Boardwalkin kaikkia kausia, eli älä spoilaa!


Agent Dale Cooper (Twin Peaks)




Lopulta aika ohueksi jäävä hahmo, jonka piirteistä kuitenkin pystyy arvailemaan kaikenlaista. Kun David Lynch on ollut sarjaa ja hahmoa suunnittelemassa, ei voi olettaa, että mikään vihje tarkoittaisi henkilöstä oikeasti mitään, mutta Cooper vaikuttaa äitihahmoa kaipaavalta, superälykkäältä ja kehittyneellä moraalitajulla varustetulta mieheltä.

Aikamoinen unelmavävy kaiken kaikkiaan. Mutta onko pedanttisuus ja taidot syitä siihen, että juuri hänet lähetetään tutkimaan Laura Palmerin murhaa? Vai tietääkö hänen pomonsa että Dale tykkää sellaisista jutuista?

Walter White (Breaking Bad)




Olen katsonut Breaking Badia vasta pari kautta (ja binge on parhaillaan käynnissä), mutta minusta jo nyt on selvää, että Walter White on yksi televisiohistorian upeimmista luomuksista. Kenties ainutlaatuisen tilanteensa ajamana Walterista kuoriutuu keskiluokkaisen miehen kahleita kaikkien maailman keskiluokkaisten miesten puolesta rikkova arjen sankari.

Oikeastaan Walter saattaa olla jopa kaikkien aikojen hienoin hahmo. Nero, joka on ajautunut paskaduuniin kykyjään hukkaamaan. Nalkuttava ja dominoiva vaimo, josta Walter kuitenkin haluaa pitää huolta. Vai onko se vain velvollisuudentuntoa?

Ja sitten KUITENKIN hän saa myös kicksejä pirin myymisestä ja rikollisista puuhista. UPEA hahmo, kerta kaikkiaan. Palvon, polvillani maassa. Ja kuten sanoin, en ole nähnyt kaikkia kausia, joten EI spoilereita.

Adebisi (Oz)




Suomeksi sarja on Kylmä rinki. Oikeastaan tästä sarjasta olisi voinut valita myös Tobias Beecherin, jonka kiirastuli on kaunista (ja usein piinallista) seurattavaa.

Mutta Adebisi se olkoon. Koska Adebisi on PAHA! Adebisille ei ole kehitetty mitään herkkää puolta, koska vankilassa kaikilla ihmisillä ei ole herkkää puolta. Vai onko? Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista tietää, mikä teki Adebisista pahan, mutta toisaalta hänellä on vankilassa myös ystäviä - tai ainakin olosuhteiden pakosta syntyneitä ihmissuhteita.

Adebisilla on elokuvahistorian coolein look. Se pipo. Se pipo. Hänen pahuutensa ulottuu myös niin monille alueille. Hän ei pelkästään tapa. Hän myös raiskaa, narkkaa, huijaa ja juonittelee.

Eikä hän ole pelkästään eläimellinen tappaja, vaan muistini mukaan vastaa myös monesta huolellista suunnittelua vaativasta juonesta.

Jimmy McNulty (The Wire)




No niin, Wirestäkin olisi löytynyt monta mainittavaa. Stringer Bell, Omar Little tai Bunk esimerkkeinä. Mutta kyllä McNultyn Baltimoren vuokratalojen kokoisten demonien riivaama olemus on silti jotain niin unohtumatonta, ettei häntä voi jättää pois tältä listalta.

McNulty on tavallaan film noir -tyyppinen railakkaasti viinaan menevä ja naisia kaltoin kohteleva sankaripoliisi, mutta hänen ongelmiinsa mennään syvemmälle. Kamerat jäävät paikalle, kun film noir  -sankari ratkaisee jutun, tai joutuu pomojensa kanssa ongelmiin. Miten niitä demoneita ruokitaan?

Tavallaan McNultyn hahmo on monissa sarjan kohtauksissa niin ylikunnollinen, että pohjakosketuksen saamiseen on siksikin niin hieno kontrasti. Palvon.

George Costanza (Seinfeld)




Kaikkien aikojen antisankari. Kivapuheen antiruumiillistuma. Vittumainen nilkki, joka on me kaikki. Lukemattomia hienoja oivalluksia. Lähtee palaverista heti kun kertoo hyvän vitsin - riippumatta onko palaveri vasta alkanut vai lopussa. "To leave on a high note". Pihistelee hääkuluissa ja ostaa nuoltavia kutsukirjekuoria, morsian kuolee liimassa olevaan myrkkyyn. Olisi perinyt morsiamen vanhemmilta helvetisti rahaa. Tämä selviää tietysti vasta myöhemmin.

On aina kiukkuinen, johtuen tietysti vanhemmistaan jotka ovat aina kiukkuisia. Vihaa töitään, ja luistaa niistä aina kun voi.

On pikkumainen. Takertuu pikkuseikkoihin. Kaljuuntuu.


NO NIIN. Kertokaa kenet unohdin? Kuka on listalla liikaa?
EDIT: NONIIN VOI PASKA! MÄ unohdin HOUSE OF CARDSIN FRANK UNDERWOODIN! Kuuluisi EHDOTTOMASTI tälle listalle! FRANK ON MUKANA! Anteeksi kaikki :(