Terra on Jenni Vartiaisen kolmas levy. Tämä on sen levyn arvostelu. Ajattelin tähän alkuun kirjoittaa asioita jotka ovat tosia, koska tämän jälkeen mennään mielipidealueelle.

Olen kuunnellut Terra-levyn varmaankin kaksikymmentä kertaa. En olisi pystynyt siihen, jos en pitäisi Terrasta, mutta todetaan nyt suoraan se itselleni suurin kysymys tämän levyn kohdalla: Tämäkään ei ole SE levy, jota olen Jenni Vartiaiselta odottanut. Hän on loistava pop-artisti, joka on tehnyt loistavia singlejä, mutta ei kokonaista ehjää albumia - eikä tee vieläkään.

Kuten kirjoitin Junat ja naiset -biisin ilmestyessä, se on rohkea avaus, onnistunut vastaaminen järjettömiin odotuksiin ja loistava biisi. No, en ehkä ihan kirjaimellisesti noin, mutta suurimbiirdein kumminkin.

Terra alkaa VIELÄ komeammin. Jari Sarasvuo kutsui viiden tunnin keskustelusession perusteella Jenni Vartiaista noidaksi. Luulen, että Jari vähän ihastui Jenniin, sillä ei hän nyt sentään noita ole. Mutta jotain hyvin lumoavaa hänessä on. Hän on oikeastaan ainut suomalainen artisti, joka tuntuu olevan jotenkin saavuttamattomissa.

Yleensä näin pienessä maassa kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän "vain" tavallisilta ihmisiltä, mutta vaikka olen haastatellut Jenni Vartiaista monta kertaa, tuntuu hän silti taianomaiselta. Näin myös levyn avaavassa Muistan kirkkauden -biisissä.

Jukka Immosen tuotanto on sanalla sanoen saatanan komeaa läpi levy, mutta erityisesti Muistan kirkkauden ja Suru on kunniavieras -biiseissä kuulija pääsee sellaiseen kyytiin että hirvittää. Muistan kirkkauden on osa sitä samaa levyä, jonka kuulin Junat ja naiset -singlellä. Rohkea soturiprinsessa saapuu Tohtori Manhattanin kanssa maan kiertoradalle, ehkä Iain M. Banksin Kulttuuri-romaanien maailmasta. Ja *KADONKKADONKKADONKKADONK* pauhaavan turkkilais-islantilaisen biitin päälle kertoo tarinansa. Muistan kirkkauden. HUH todella.

Sitten Junat ja naiset. Edelleen mahtava voimaantumisbiisi. Siitä kerroin jo tuolla edellisessä merkinnässä. Se toimii edelleen. Se on rohkea, tunnen sen viestin. Tänään 5-vuotias tytärpuolenikin pohti sanoitusta vuoren itkemisestä. Yksinkertainen kielikuva toimii. Jep, Mariska on minusta yliarvostettu sanoittaja, mutta tässä hän osuu maaliin.

Kolmas biisi Selvästi päihtynyt. Törmäämme ongelmiin. Tai oikeastaan tämän levyn suurimpaan ongelmaan. Vartiainen ja Immonen ja A&R eivät ole kerta kaikkiaan pystyneet päättämään millaista levyä he ovat tekemässä. Visio on ollut vahva. Islantia, Ranskaa, Turkkia, pauketta, uhmaa, SOTURI-MATÖFAKIN-PRINSESSA.

Mutta sitten jostain on hiipinyt muisto sopivasti höpsöistä sinkuista a lá Nettiin. Nehän perkule toimivat!

Ja niinpä tällekin levylle on laitettu niitä kaksi. On Selvästi päihtynyt, jossa Mä en haluu kuolla tänä yönä -esquen diskojytkeen päälle Vartiainen kertoo tarinaa siitä, millaista on nähdä tuore ihastus ekaa kertaa selvin päin. MIELTSII HEI.

Biisi on HYVÄ, ja se olisi TÄYDELLINEN SINGLE siltä pop-levyltä, joka Seilistä melkein tuli. Mutta kun leijun maata kiertävällä radalla soturinoidan vieressä Turkki-biitin pauhatessa, niin haluanko silloin kuulla TYTTÖVUOSISTA (joka on toinen höpsöttelybiisi ja takuuvarma tuleva hittibiisi - LOISTAVA popsävellys sekin)? EN HALUA!

Levyn paras biisi Suru on kunniavieras tulee heti Tyttövuosien jälkeen. Raastava kontrasti näiden kahden välillä. Tyttövuodet on Brunilan takuutuotantoa. Pirun tarttuva kertsi, sopivasti höpsö sanoitus siitä, voittaako joku KUNDI VAPAUDEN PARHAAT PUOLET - UU UU - TYTTÖVUODET. Ja mihin se noituus jäi, huudan joka kerta!

No, sen jälkeen päästään taas hurjaan kyytiin. Kansanlaulu-WICCALOITSU-MANTRA, käsittämättömän upea laulusuoritus, jumalainen tuotanto ja kylmät väreet. Suru on kunniavieras on KERTAKAIKKISEN upea laulu! Nämä kaksi biisiä peräkkäin merkkaavat huutomerkillä sen, missä tämä levy kompastuu: KOSKA se sisältää materiaalia kahdelta eri levyltä.

Sitten tämän levyn Missä muruseni on?, eli Sivullinen. Jälleen itkettävän ihana laulusuoritus, elän täysilllä mukana, uskon Vartiaisen sanoja. Kaunis huikeus, kauneimpia suomalaisia biisejä vuosiin. Tämä olisi hyvä lopetus.

Niin, kaahasin tyttövuosiin ja jäi mainitsematta että Selvästi päihtyneen jälkeen tulee tyylikäs chanson Kaukaa, joka toimii, ja puolustaa musiikillisena seikkailuna paikkaansa. Sen jälkeen hieman pliisu, mutta sävellyksenä onnistunut Päivät on täällä hitaita.

Joka tapauksessa Sivullisen jälkeen kuulemme Minä sinua vain, joka tullaan tulevaisuudessa kuulemaan todella monissa häissä. Pistin sormeni sydämeni erehtymättömälle väremittarille, ja valitettavasit en pysty lähtemään Minä sinua vain -biisin aavistuksenomaiseen ilmiselvyyteen mukaan. Juu, karhuemo pentujaan, ihan varmasti niin. En saa väreitä.

Bonusbiisinä on mukana joululaulu, jota en halua kommentoida. Ehkä luomisprosessi on ollut raskas kun joulubiisi on otettu mukaan, mutta ei se kyllä sovi kokonaisuuteen.

Lopputulos on siis se, että Vartiainen on laulajana kehittynyt edelleen. Ääni soi niin kauniisti, että Johanna Kurkelaakin kohta pelottaa. Uskomattoman hieno tulkitsija. Tuotanto on todellakin kohdallaan - kyllä suomalaisella jättilevylläkin voi olla kunnianhimoa.

Mutta ehkä sitä kunnianhimoa ei sitten ollut tarpeeksi. Olisin niin mielelläni kuullut Muistan kirkkauden - Junat ja naiset - Kaukaa - Suru on kunniavieras ja Sivullinen -biisien valaiseman tien loppuun kuljettuna. Siellä se VALTAVA levy oli tulossa.

Ja vielä kerran: Tyttövuodet ja Selvästi päihtynyt ovat hemmetin hienoja pop-paloja, otan ne ILOLLA radiosingleinä vastaan, mutta tälle levylle ne eivät minusta sovi. Eikä sovi se joululaulukaan.

No, Vartiaisen takki lienee kaikkea muuta kuin tyhjä. Seuraavaksi sitten se PELOTTAVA WICCA-LEVY. Ei Seilin myyntilukuja voi kuitenkaan ylittää. Muistakaa Anssi Kela ja Maija Vilkkumaa. Nummela ja Ei.

JY-MÄ-LÄYYY-DÄ

Tuo ylläoleva yrittää onomatopoetian ja lievän voimasanailun keinoin kuvata sitä tunnetilaa, jonka koin kuunneltuani Oranssi Pazuzu -yhtyeen debyytin Muukalainen puhuu vuonna 2009. Sama tunnetila valtasi minut jälleen kun luokseni saapui promokappale bändin 11. lokakuuta ilmestyvästä albumista Valonielu.

Välissä ehti ilmestyä Kosmonument-niminen albumi, mutta siitä en pitänyt NIIN paljoa kuin debyytistä, koska kraut rockin osuus yhtyeen ilmaisussa korostui liikaa. Mutta ei epäonnistumisista sen enempää, keskitytään onnistumisiin:

Oranssi Pazuzu soittaa psykedeelistä black metallia.

Jos blogissani olisi sellaiset saluunaovet, tässä kohtaa ne kävisivät tiuhaan tahtiin. Mutta jaksa eteenpäin musiikin ystävä!

Muukalainen puhuu tavallaan esitteli idean ja osoitti, että se toimii muutenkin kuin paperilla. Kosmonumentilla yhtye halusi liikkua eteenpäin ja liikkui samalla ulos minun kiinnostualueeltani.

Mutta nyt he palaavat idean ytimeen. Black metallin tunteen palo, armoton avoimuus ja katarttisuus. Psykedeelisen rockin maalailu ja vapaus. Molempien tyylien hypnoottisuus ja toistuva rakenne.

Tulin tunti sitten töistä kotiin. Olen ollut koko viikon helvetin väsynyt, koska maratonin jälkeen polveni on hieman kiukutellut, enkä ole pystynyt harrastamaan mieltä virkistävää liikuntaa. Päätin nukkua päiväunet, ja laittaa Valonielun soimaan taustalle, koska tiesin kirjoittavani tämän arvostelun.

Sanotaanko, että päiväunet ovat aina perseestä. Sekoittavat kaiken, jättävät limboon. Mutta nyt en tiedä uskallanko lähteä ulos. VINO VERSO avaa tämän levyn ja nukutti minut äsken. Mutta ei lempeästi, vaan sanotaanko valhallan kautta.

Valonielu on onnistuttu rytmittämään helvetin hienosti. Kaksi ensimmäistä biisiä tykittävät suoraan, sitten 11-minuuttinen Uraanisula, ja päästään syvemmälle. Vokalistina toimiva kaveri osaa black metal -äännähtelyn niin, että sanoituksista saa selvää. Kliseistä, mutta toimivaa.

Ehkä Valonielu on paras Oranssi Pazuzu -levy siksi, että se on helpoiten lähestyttävä. Tällä tarkoitan sitä, ettei bändi luota pelkkään ideaansa, vaan he ovat säveltäneet BIISEJÄ. Eivät anna itselleen mahdollisuutta upota liian pitkäksi aikaa jamimaiseen transsiin.

No okei, ehkä levyn päättävä Ympyrä on viiva tomussa voisi käynnistyä nopeamminkin, mutta sitten kun se käynnistyy, MENO on hurjaa! Lähimpänä Neurosista kuin mitä bändi on koskaan käynyt, ja se ei ole väärin se.

Vuoden top 10 -levyjen joukossa, luulen.

Pitchforkin (!?) sivuilta voi käydä kuuntelemassa biisin Olen aukaissut uuden silmän.

Syksymusiikkia! Muistan kun Jippu kirjoitti joskus joihinkin blogeihinsa villasukat aina kahtena eri sanana. Villa sukka. Villa sukka musiikkia. Se on VÄÄRIN! Mutta syksymusiikkia sisältävä soittolista on OIKEIN - vaikka samalla oikeustajulla myös VILLA SUKAN kirjoittaminen erikseen olisi oikein! Miten tämä nyt näin meni?

Ihan vakavissaan hei nyt. Minä rakastan syyssoittolistoja! Hempeilyy, oleiluu, ihan ollaan vaan. NO EI, koko ajan meinaa lipsahtaa parodiaksi, mutta tämä on totta, syksyn musiikkia sisältävä Spotikkalista on tärkeintä mitä on.

Äsken kävin koirani Ringon kanssa pitkällä kävelylenkillä, ja kotiin palatessa korvalehtiä kihelmöi. Kylmyydestä johtuen siis. Aurinko paistoi ja vaahteranlehdet olivat keltaisia ja punaisia. Eilen join viiniä.

Tästä kaikesta päättelen, että on korkea aika päästää tämänvuotinen syksylistani vapauteen! Listaa kerätessäni otin mukaan muutamia biisejä edellisvuosien listoilta, mutta lähinnä uusia. Siis uusia minun soittolistalleni. Muistutuksena myös, että minun Spotify-soittolistojani kuuluu kuunnella shuffle päällä.

TÄSSÄ SE ON:



Lähinnä sisältää ulkomaista musiikkia, mutta myös muutamia helmiä rakkaasta kotimaastamme. Ottakaa ihan rohkeasti kaikkea syksyrekvisiittaa tämän kuuntelun avuksi. Kynttilöitä, villa____sukkia, punaviiniä, kirjojen välissä prässättyjä puunlehtiä ja muuta sellaista.

No nyt koira pieraisi, täytyy lopetella tätä kirjoittamista.

Eikun hajusta huolimatta on pakko muistuttaa edellisvuosien soittolistoista!

Syksymusiikkia 2012
Dark Nights and Darker Days (eli syksymusiikkia 2011)

Minä en ole nähnyt Miss Farkku-Suomi -leffaa, mutta siinä on joka tapauksessa pääosassa kaunis nuori nainen nimeltään Sanni Kurkisuo.

Sanni on näyttelijäntaitojen lisäksi selvästi lahjakas muusikko. Hänen ensimmäinen singlensä Prinsessoja ja astronautteja ei aivan osunut omaan makuhermooni, mutta toinen single Jos mä oon oikee tärähti isosti. Se yhdisti helposti havaittavan vahvan melodian sekä aidosti uuden ja tuoreen äänen suomalaisten naislaulajien joukossa.

Sanni on 19- tai 20-vuotias, joten hän on selvästi seuraavaa sukupolvea verrattuna Chisuun, War-Tiaiseen, Anna Puuhun, Eriniin tai Laura Närheen. Hän on luontevasti nuori, tai ainakin kuulostaa siltä. Myös Sotke mut -levyn tuotanto on valjastettu tukemaan Sannin (ehkä tiedostamatonta) pyrkimystä tulla uuden sukupolven ääneksi.

Smakista tutun Henrin (Hank Solo) tuottama levy soi modernisti, muttei liian modernisti. Välillä flirtataan dubstepin tai EDM:n kanssa, välillä trip hopataan tai sotketaan säröä mukaan. Sannin laulua on myös efektoitu tavalla, joka olisi helposti voinut lipsahtaa korniksi. Näin ei ole käynyt, vaan koko paketti tuntuu perustellulta ja kokonaisuutta tukevalta.

Olisin ollut vaikuttunut näin nuoren tekijän debyytistä, vaikka Jos mä oon oikee olisi jäänyt levyn parhaaksi biisiksi. Näin ei kuitenkaan ole. Sannin ja tuottajan yhdessä säveltämältä levyltä löytyy heittämällä vielä kaksi singleä lisää, jotka lisäksi ovat vielä parempia biisejä kuin tähän mennessä julkaistut.

Esimerkiksi Hakuna Matata, Me ei olla enää me ja Kiinni kuulostavat suorastaan loistavilta. Kokeilin Sotke mut -levyä tänään autoparlamentissa (eli siis kuuntelin sitä autossa kotimatkallani). Hakuna Matatan soidessa rummutin raivokkaasti rattia ja huusin laulun sanoituksia. Juuri tuollaisia hetkiä etsin musiikista aina, joten Sotke mut nousi tällä meriitillä erittäin korkealle vuoden kotimaisia levyjä listattaessa. Myös Dementia, nimibiisi ja Utopiaa loistavat.

Toki 12 biisin joukossa on hieman heikompaakin ainesta, esimerkiksi ilmeisesti Pekka Ruuskaa (en ole tosin varma kertooko biisi hänestä) dissaava Kiitos & anteeksi on toimivampi ideana kuin toteutuksena. Loppupuolen hiturit eivät myöskään toimi yhtä lujaa kuin koko levyn alkupuolisko. Mutta 8 hienoa biisiä 12 on mahtava suoritus.

Tätä blogia lukeneet tietävät, että minulla on pehmyt paikka naislaulaja-lauluntekijöille. Esimerkiksi Chisun Vapaa ja yksin -levyä olen kuunnellut aivan tolkuttomasti, tai ulkomailta Fiona Applea, Tori Amosta tai Alanis Morissettea. Tämä levy saanee - ainakin joidenkin biisien osalta - samanlaisen toistokuuntelupaikan sydämessäni. Olkoonkin, että tekijä laulaa laulujaan täysin eri maailmasta kuin missä itse elän.

Onkin hämmentävää, miten hienosti Sanni on läsnä lauluissaan. Hän on kamalan nuori, mutta SILTI pystyn helposti samaistumaan hänen lauluunsa, ymmärtämään tunteen.

Tulevaisuuden tähti, ei epäilystäkään.

MAINOS: Sanni esiintyy Voicen The Risteilyllä 14.11. Silja Europalla. Näin kerran häneltä sellaisen 3 biisin pikkukeikan ja se oli ihan parasta, joten odotan täyspitkää keikkaa todella.

Viikonloppu vanhimpien ja rakkaimpien ystävien kanssa mökillä Uudessakaupungissa. Absoluuttista parhautta. Suosittelen kaikille. Blogini ensimmäinen (ja kenties viimeinen) lifestyle-kuvapostaus.

Olen kuullut nurinaa siitä, että aina vaan kehun levyjä tässä blogissa. Että se on jotenkin nuoleskelua kun en koskaan kritisoi. NOH, se johtuu siitä, että päätin jo kolme vuotta sitten kun tämä blogi starttasi, että keskityn arvostelemaan ja nostamaan esiin levyjä joista pidän, paitsi silloin jos jonkun huonous suorastaan ärsyttää.

Jotta totuus ei unohtuisi, keräsin tähän listan levyistä, joita olen tänä vuonna kuunnellut, mutta joista en ole pitänyt. Tarkennetaan: Joitain näistä levyistä suorastaan inhosin, mutta suurin osa oli "ihan ok" -tasoisia. Monet näistä levyistä sisältävät myös yhden tai kaksi loistavaa biisiä, mutta sekään ei riitä koko levyn loistavuuteen. Että paljon täytyy levyjä kuunnella jotta löytää hehkuttamisen arvoisia!

Avenged Sevenfold – Hail To the King
The Lieblings - Take Me To Your Leader
Newsted - Heavy Metal Music
Savages - Silence Yourself
Phoenix - Bankrupt!
Device - Device
Mäk Gälis - Lähi-Öissä
Riitaoja - Mantereelle
Mikki Kauste - Lintumies


Ja oli niitä varmaan muitakin.

Voi Tukholman syndrooma sentään.

Enpä olisi muutama vuosi sitten osannut arvata, että hehkutan 24-vuotiaan geelitukkaisen ja vauvankasvoisen ruotsalaispojan levyä.

Vähän tyhmä oletus, koska enhän minä tietenkään etukäteen osaa muutenkaan arvata keiden levyistä tulen pitämään.

Mutta joka tapauksessa Avicii eli Tim Bergling on epätodennäköinen popin supertähti. Hän on AIKAMME TUOTE.  Pöhöttyneet supertähdet voivat vain katsella vierestä kun läppäreidensä kanssa touhuvat nuorukaiset pistävät pihalle biisejä, joita Spotifyssä kuunnellaan muita enemmän ja joita saavutaan keikoille ihastelemaan sankoin joukoin. Vaikka siellä keikalla "vain" painetaan play.

Siinä setäanalyysi. Sitten asiaan.

Kun Aviciin sinkut Silhouettes ja Levels pari vuotta sitten alkoivat saada huomiota, tajusin kyllä mikä niissä oli hyvää, mutten juuri innostunut niistä. Ne olivat keskivertoa parempia EDM-biisejä, ei muuta.

Wake Me Up kuitenkin räjäytti potin. Kuulin sen kesälomallani. Kuuntelin biisin saman tien kolme kertaa peräkkäin (minä en KOSKAAN kuuntele mitään biisiä repeatilla), ja ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen laitoin kappaleen soittoon myös radioon.

Avicii oli jostain syystä keksinyt ottaa country-musiikin mukaan EDM-palettiinsa. Yksinkertainen, ei liian ääritekno rumpurytmi, siihen päälle akustista kitaraa ja kaihoisa countrymelodia, jonka laulaa yksi maailman parhaista elävistä soul-äänistä eli Aloe Blacc. Hänen nimeään ei biisin yhteydessä käytetä, kuten ei muidenkaan vieralevien laulajien. Avicii ei joko halua ratsastaa nimillä, tai haluaa henkilöityä artistina.

Muita vierailijoita ovat mm. Adam Lambert (Lay Me Down), Nile Rodgers (Lay Me Down ja Shame on Me), Salem al Fakir (You Make Me) ja Imagine Dragonsin jäsenistöä.  Cd:n kansilehdessä ei ole edes vaivauduttu yksilöimään kuka on laulanut tai säveltänyt mitäkin, mutta onneksi Wikipedia auttaa. Yleissävy on kaihoisa. KAIHOISAA BAILUMUSIIKKIA, miettikää sitä.

True on hämmentävän hitikäs paketti. Yleensä nyky-dj:t eivät edes tee kokonaisia levyjä, mutta Avicii on vieläpä onnistunut tekemään omasta albumistaan täyspainoisen kokonaisuuden. Spotify-painoksen kaksi ekstrabiisiä hieman rikkovat tätä harmoniaa, mutta cd-version 10 biisiä toimivat täydellisesti yhteen. Lähdetään kantri-EDM:llä, sitten vähän kovempaa jyystöä, soulahtavaa kamaa, ja bileet jatkuvat aina Antony & the Johnsons -cover Hope There's Someoneen  ja herkästi jumputtavaan Heart Upon My Sleeveen asti.

Hienoinen ähky levyn kuuntelua seuraa - biisit ovat järjestään hitikkäitä ja napakkatempoisia - mutta kun Wake Me Upin lisäksi voi tarjoilla Hey Brotherin, Addicted To You:n, You Make Me:n, Liar Liarin, Shame On Me:n ja Lay Me Downin kaltaisia hittejä, voi tälle levylle ennustaa samanlaista jätti-crossover-suosiota mihin Mobyn Play-albumi aikanaan nousi. Toki sillä erotuksella, että Aviciin levyllä on parempia biisejä, eikä Avicii ole sössöttävä hippi.

Vaan geelitukkainen ruotsalainen babyface. Uuden ajan rocktähti! Saas nähdä kuinka paljon tämä kestää kuuntelua. Kuluneet pari päivää olen kuunnellut levyä PALJON. LAIJÖ LAIJÖÖÖÖ. Pakko harkita jopa vuoden levyihin. Ei tällästä hittimäärää ole missään.

Jos tästä kirjavasta EDM:ksi kutsuttavasta musiikista joku albumi jää historiaan, on se luultavasti tämä.

Free GTA V downloads. Eikun siis en yritä kalastella tänne blogiin random-googleosumia tai mitään, tämä on arvostelu PMMP:n (ainakin toistaiseksi) viimeiseksi jäävästä albumista, joka sisältää uusia versioita heidän vanhoista biiseistään. Ei voi sanoa "vanhoista hiteistään", koska millään tunnettuusperiaatteella näitä versioitavia biisejä ei ole valittu.

Tämän albumin suurin hankaluus on siihen sisään pääseminen - varsinkin jos olet kuunnellut PMMP:tä paljon. Olet tottunut siihen, miten biisit menevät ja siksi uudet versiot tuntuvat vääriltä, ja pääkopassa saattaa syntyä jopa vastareaktio. Tai niin minulle ainakin kävi ensimmäisen kuuntelun aikana.

Tällä levyllä PMMP on nimenomaan viisikko, johon Paulan ja Miran lisäksi kuuluvat Juho, Heikki ja Mikko. Sekä tietysti tuottaja Samuli Kosminen. PMMP:n kaikki biisit säveltänyt Jori Sjöroos on siis jätetty studiosta pois.

Etukäteen musiikkimediassa ja -ihmisten piirissä arvuuteltiin, onko tämä levy julkaistu ns. Gramex-syistä. Eli että PMMP:n päk-kataloogilla hyvin harvoilla biiseillä soittava bändi saisi radiosoitoista Gramex-tuloja näiden uusien biisien myötä. Se teoria on syytä haudata, sillä nämä biisit eivät tule saamaan hirveästi radiosoittoa, niin uskallan väittää.

Niin, kun on päässyt alkujärkytyksestä yli - eli siis siitä, että biisit eivät olekaan niitä vanhoja tuttuja vaan iiihan uusia versioita - pystyy levyä kuuntelemaan ihan uusin korvin. Samuli Kosminen on Sigur Ros -Jonsin kanssa käynyt käsittääkseni tekemässä jotain musaa, ja Matkalaulu-levyllä on kieltämättä samaa henkeä. Biisit ovat järjestään yli viiden minuutin mittaisia, jopa kuuden tai seitsemän. Tunnelma on suurimmassa osassa biiseistä vinksahtaneen rauhallinen - usein pahaenteinen.

Kun levyä kuuntelee VIELÄ lisää, löytää outoon maailmaan, jossa PMMP onkin kunnianhimoisten sovitusten alle upeita pop-melodioita kätkenyt indiebändi. Levyn ote ei ole tarkoituksellisen VAIKEA, vaan pikemminkin biiseissä kuulee bändin tekemisen riemu. Tuhat kertaa soitetuista biiseistä on kaivettu esiin erilainen kulma, tai vahvistettu alkuperäisen yksityiskohtia.

Kovemmat kädet ja Kiitos ovat suosikkibiisejäni PMMP:ltä. K-käsien uusintaversio on vielä entistäkin raskaampi, ja esittelee hienosti levyn soundimaailmaa, joka on vähän kuin joltain palkitulta kansanmusiikkilevyltä, mutta jonkun brooklyniläisindiebändin soittamana. Kiitos-biisiin on ympätty mukaan Asan takuuhäröinen rap. Biisin kaihoisa tunnelma on muuttunut... ehkä tilannetta tapahtumien jälkeen tarkkailevaksi?

Kesäkaverit on riisuttu naiivista popista. PMMP on riisuttu popista. Kyllä! Se on teesini tässä arviossa. Tältä kuulostaa PMMP ilman pop-ilmaisun terävyyttä. Bändi on tällä levyllä vapaa. En osaa sanoa muuta. Haluan vielä toistaa, että mielestäni tämä ei kuulosta tarkoituksella vaikeaksi tehdyltä. Sieltä biisien sisältä on vaan löytynyt jotain tuollaista. PMMP "rahastaa jäähallikeikoilla", mutta tätä levyä tuskin myydään mitän Vain elämää -lukemia.

Jäljelle jää vain ajatus siitä, millaisen levyn bändi olisi tehnyt kokonaan uusilla biiseillä. Tutun kappaleen päällä on helpompi versioida rohkeasti. Siksi tätä levyä on vaikea pistää PMMP-janalle, jos nyt ihan pakko olisi luoda paremmuusjärjestys. Minusta viime vuonna ilmestynyt Rakkaudesta-levy ei ollut kovinkaan hyvä, joten tähän on paljon hienompi lopettaa. Siihen ajatukseen, että tämä oli bändi!

Ihan mielenkiintoista nähdä miten fanit reagoivat tähän levyyn. Muutama radiojuontaja (jotka jäävät tässä nimettömiksi) hieman tuhahteli kun kuulivat tätä. Mutta leikitään että Mira ja Paula ovat Isä Jumala. He katsovat kun levyä ollaan ristiinnaulitsemassa. Sitten minä annan levylle ääneni ja sanon Miralle ja Paulalle: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. He varmaankin kuuntelivat vain kerran eivätkä päässeet mielissään irti alkuperäisistä biiseistä".

Kerronpa sen teille, koska eilen juoksin maratonin ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai oikeastaan "juokseminen" on vähän liikaa sanottu, sillä loppumatkasta piti kyllä vähän kävellä ja hölkätäkin.

Mielestäni olin harjoitellut ihan hyvin, ja vaikka koko kulunut viikko oli mennyt lievän flunssan kourissa, olin kuitenkin ihan kohtalaisen itsevarmalla tuulella. Opin, että maraton on ennen kaikkea nöyrtymisharjoitus.

Aamulla söin tukevan aamiaisen ja vielä vähän makaronilaatikkoa päälle. Ennen juoksua söin pähkinöitä ja join Gatoradea. Vyöllä oli täysi säiliöllinen Powergel-energiageeliä (testien jälkeen parhaimman makuiseksi oli osoittautunut mustaherukka, jossa mukana kofeiinia). Olo oli mahassa hyvä. Juoksuvarusteiksi valitsin Voicen logolla varustetun teknisen paidan, Radio Rock -päähuivin, samat aurinkolasit kuin aina muutenkin, Niken Pegasus 29 -lenkkarit ja Niken juoksutrikoot ja polvimittaiset juoksusukat.

Bussimatka Huittisten Huhkolinnasta maratonin lähtöpaikalle Urjalan Valajärvelle kului bussikuskin paskaa stand up -komiikkaa kuunnellen. Aurinko paistoi, lämpötila kuin hyvänä kesäpäivänä, vaikka oli syyskuun 14. En tykkää juosta kuumassa, mutta luultavasti 22 astetta ja auringonpaiste oli silti parempi kuin 10 astetta ja vesisade.

Pari viikkoa sitten kirjoitin tekstin siitä, että väitteellä lahjotuista soittolistoista ei ole totuuspohjaa, koska se ei ole looginen. Teksti sai paljon positiivista (ja vähän negatiivistakin) palautetta, mikä oli hienoa.

Minua musiikkipäällikkönä sylettää se, että jotkut faktoja tsekkaamattomat kansalaiskeskustelijat ovat onnistuneet demonisoimaan "soittolista"-sanan niin tehokkaasti, että aivan liian monen ihmisen mielissä soittolista on synonyymi "isojen pahojen levy-yhtiöiden" harjoittamalle "aina samojen biisien sanelulle".

Tänään minulla kiehahti asian tiimoilta jälleen yli, kun katselin tallennetta tämänaamuisesta Ylen Aamu-TV:stä, jossa pomoni pomo Leena Puntila oli Basson toimitusjohtaja Jan Zapasnikin kanssa vieraana puhumassa radiosta.

Haastattelun loppupuolella aamu-TV:n toimittaja kysyy sanatarkasti näin: "Suurta osaa radion kuuntelijoista ärsyttää se, että useimmilta radiokanavilta tulee koko ajan samat hitit kun käsketään, levy-yhtiöt käskee teidän soittaa niitä tai muuten".

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

AAAAAAAAAAAAA A  AAAAAAAA a  a AAAAAAAAAA A AA A a AAAAAAA

Tämä ei ollut edes MOT-ohjelma, joka on tunnettu provokatiivisesta tyylistään ja ei-mihinkään perustuvista tiedoistaan.   Tämä oli AAMU-TV, jossa toimittaja IHAN TUOSTA NOIN VAAN LONKALTA heittää tuollaisen kysymyksen ilmoille.

Ensinnäkin SUURTA OSAA RADION KUUNTELIJOISTA EI ÄRSYTÄ NE BIISIT, koska me kaupallisissa radioissa TUTKIMME sitä mitä soitamme, ja jos SUURTA OSAA ärsyttäisi ne biisit, emme niitä soittaisi, koska soitamme sitä musiikkia mitä ihmiset haluavat kuulla - näin kärjistettynä. Tuolla aiemmassa postauksessani tästä asiasta tarkempi erittely.

Minä olen nyt päättänyt, että paasaan tästä asiasta niin monessa paikassa kuin mahdollista, koska on VÄÄRIN että tuollainen harhaluulo on päässyt syntymään. Soittolista on TYÖKALU. Se ei ole mikään lahjonnan väline.  Minulla on nyt missio parantaa soittolista-sanan mainetta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos et tykkää hittimusiikista, tai et halua kuulla samaa biisiä kahta kertaa. FINE. Sitten et kuuntele hittiradiota. MUTTA älä sulje muilta sitä mahdollisuutta pois. Älä käyttäydy vihamielisesti musiikkia eri tavalla kuluttavia kohtaan.

Jos se olisi järkevää, pistäisin Voicen soittolistalle 40 000 biisiä. Sitten jotkut myhäisivät tyytyväisinä, että nyt on valikoimaa, onpas hyvä, myh myh myh myh.  Mutta silloin ihmiset eivät kuulisi niitä tämän hetken hittibiisejä. He kuulisivat mitä sattuu oudossa järjestyksessä. Sitä he eivät tule kanavalta hakemaan.

Joka viikko 700 000 ihmistä kääntää meidän kanavalle, koska he haluavat kuulla (tätä kirjoitettaessa) Aviciin Wake Me Upin tai Erinin Toiset mimmit tai Ellie Gouldingin Burnin. Ja siihen väliin jonkun maukkaan vanhemman biisin, vaikka Sunrise Avenuen I Don't Dancen tai Bon Jovin Alwaysin. Tai Savage Gardenia.

JA nyt, ennen kuin tykönänne mutisette jotain vastalauseita, niin kirjoittakaa ne tuonne kommenttikenttään niin vastaan parhaani mukaan.

Ja jälleen kerran, työnantajani  SBS Discovery Radio ei ole tämän blogikirjoituksen takana, tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni. Minua ei käsketty kirjoittaa tällaista blogia. Ei tosin myöskään kielletty. Enkä puhu myöskään muiden musiikkipäälliköiden puolesta. Tai muiden firmojen. Vaan omasta puolestani. Ettäs tiedätte.

Okei, otetaan skaba: Kenen vanhemmilla oli absoluuttisesti PARAS vinyylikokoelma? Oli tai on, toki liian halvalla myydyt kokoelmat kiinnostavat myös.

Voin tässä heti kärkeen kertoa, että minä en voita tätä kisaa. Kyllä, minun äidilläni ja isälläni oli vinyylilevyjä, ja kyllä, parhaat niistä ovat nyt minun hyllyssäni. Mutta ei tällä valikoimalla voiteta kisoja.

Otsikko on tietysti sukupuolittava, mutta olkoon, kun se on niin raflaava. Minun vanhempieni vinyylikokoelmasta voin tähän kisaan ilmoittaa levyt: Abba - The Album ja Arrival, Johnny Cash - Live at San Quentin, Vesa-Matti Loiri - Vesku Suomesta ja paljon klassista musiikkia. Muu olikin aikamoista tohkaa. Oli siellä yksi ihan ok Emmylou Harrisin levy myös. Äitivainaa tykkäsi kuunnella Frank Sinatraa ja jotain Demis Roussosta ja Petula Clarkia.

Otan tähän esimerkiksi ystäväni Kimmon porukoiden levyt. Siellä oli vinyylinä useampi Led Zeppelin, Pink Floyd, Emerson, Lake & Palmer ja en edes muista mitä kaikkea. SAATANA SENTÄÄN! Olen vieläkin kateellinen. Onneksi sentään saatiin kuunnella lukioiässä niitä levyjä. Se oli mahtavaa.

Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta yksi erityisen rakas 5v-tytärpuoli kylläkin. Olen pitänyt huolen siitä, että meillä KUUNNELLAAN paljon musiikkia, ja hän kyllä diggaileekin paljon esimerkiksi Creedence Clearwater Revivalia, Ghostia, Beatlesia tai Fleetwood Macia. Toivottavasti siis sitten kun hän jonkun vuoden päästä kirjoittaa blogia hän antaa minulle ainakin sellaisen myönnytyksen, että meillä KUUNNELTIIN musiikkia. Ei hän siitä varmaankaan pidä, koska lasten on tärkeää pitää eri musiikista kuin aikuisten, mutta ainakin altistuminen laadukkaille soundeille on tapahtunut jo pienessä iässä.

KERRO! Millaisia levyjä vanhemmillasi oli? Kuuntelitteko niitä? Kommenttikenttä alla odottaa osallistumistasi. Palkintona on glooriaa.

Tarina, jossa jo menetetyksi tapaukseksi luulemasi bändi tekeekin loistavan levyn, on mahtava, eikä kulu koskaan.

Tällä kertaa protagonistiksi pääsee Arctic Monkeys, jonka tekemisiin olen jo monta vuotta suhtautunut melko innottomaksi. Ok, on myönnettävä että edellisalbumi Suck It and See:n muutama biisi tekivät vaikutuksen (kokonaisuutena liian laiska ja retrofiilistelevä), ja että Humbugin yleisfiilis oli mahtava, mutta ei se koskaan ole mikään lempibändi ollut. No ehkä muutaman indiediskon ajan joskus muinaisuudessa kun I Bet You Look Good on the Dancefloor oli hitti.

Koska bändin tekemiset eivät ole hetkeen kiinnostaneet, en ollut käynyt kuuntelemassa ennakkosinkkua Do I Wanna Know. Olisi kannattanut, sillä se on todella hieno biisi!

Bändin viides albumi AM kuulostaa siltä, että Alex Turner ja kumppanit ovat kerta kaikkiaan rentoutuneet. Heillä ei ole ollut mitään taka-ajatuksia, he ovat vain päättäneet tehdä helvetin hyvän ja vaivattomasti luistavan rock-levyn.

Oikeastaan luulen, että jostain syystä minä olen vasta nyt kuullut Arctic Monkeysissä sen vastustamattoman fiiliksen, mitä monet kuulivat heidän kahdessa ensimmäisessä albumissaan. En tiedä miksi näin on, mutta nyt kävi näin, nyt tuntuu tältä, haluun vaan elää, tätä laiffii, tätä elämää. Oho, I got carried away there...

Tästä levystä tulee loputtoman hyvä fiilis, ja sen haluaa kuulla välittömästi uudestaan. Mainitun Do I Wanna Know'n lisäksi ainakin Knee Socks, Why'd You Only Call Me When You're High, No 1. Party Anthem , R U Mine ja I Wanna Be Yours ovat ihan biisien huippuluokkaa.

Nyt kun mietin, niin luulen että onnistuneen debyyttinsä jälkeen AM yritti ensin toisintaa sitä (Favourite Worst NIghtmare), sitten tehdä jotain ihan muuta (Humbug), sitten "samaa vanhaa mutta aikuisemmin" (Suck It and See) ja nyt he ovat vihdoin unohtaneet kaiken ja kuunnelleet sisäistä bändiään.

Vahva, hieno albumi, joka on täynnä mahtavia sävellyksiä. Suosittelen!

"Maija Vilkkumaan paras puoli onkin aina ollut sanoittaminen", vitsaili ystäväni kun kerroin lukevani tätä kirjaa. Hän tarkoitti, ettei hirveästi välitä rouva Vilkkumaan säveltaiteesta. Minä olen myöskin aina tykännyt Maija Vilkkumaan sanoituksista, mutta myös musiikista (en ehkä kokonaisista levyistä niin, mutta mooooonista biiseistä), joten siksi olin valtavan innoissani kun huomasin perjantaina, että työkaverini Sini "Touch-a-Smith" Koskensepän työpöydällä oli tämä kirja.

Otin sen viikonloppulainaan. Sain sen äsken luettua.

Jos olette lukeneet tätä blogia aiemmin, olette saattaneet törmätä ikävään ja selittämättömään allergiaan joka minulla on: Suomalaiset romaanit eivät aina maistu. Lisää aiheesta taannoisessa tupla-arviossa Melender-Hotakainen. Ehkä tämä johtuu siitä, että maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja ja minulla rajallisesti aikaa, että olen viime aikoina vuosina keskittynyt englanninkielisiin klassikkoteoksiin. (NO OKEI, ehkä jotkut George R. R. Martinin fantasiat ei ole mitään klassikkoteoksia, mut esim. Vadelmavenepakolainen ja Nenäpäivä oli minusta aika huonoja ja olen siksi pysytellyt Franzeneissa ja DeLilloissa).

OLI MITEN OLI, Vilkkumaan sanoitukset ja aiemmin lukemani artikkelit kirjasta olivat sinetöineet sen, että tähän oli tartuttava. Siksi tämä pitkä alkuselitys. Että jo LÄHTÖKOHTAISESTI olin tästä kirjasta niin innoissani, että päätin ryhtyä lukemaan sitä vaikka se oli suomenkielinen ja vieläpä esikoisteos.

Kyllä kannatti. KYLLÄ kannatti.

Minusta tuntuu että minä ja Vilkkumaa tykätään molemmat amerikkalaisista romaaneista, sillä tässä oli jotenkin sellaisen amerikkalaisen 2000-luvun Romaanin rakenne. Yksi luku on aina yhden päähenkilön näkökulmasta kerrottu. Päähenkilöt ovat hyvin erilaisia keskenään, ja pidin aluksi riskaabelina että Vilkkumaa oli lähtenyt kirjoittamaan jokaisen henkilön lukuja näille sopivalla tyylillä. Huoleni oli turha, sillä päähenkilöiden helposti tunnistettavat tyylit pysyvät hallittuina loppuun asti (tai oikeastaan vielä terävöityvät alun jälkeen).

Tämä on hyvä esimerkki kirjan luonteesta muutenkin: On vaikea uskoa, että tämä on esikoisromaani. Se on jotenkin hirveän varma, monisyinen, eikä siinä ole sellaista hälyä aiheuttavaa purskahtelevaa sanomisen pakkoa, mitä ensimmäisistä romaaneista usein löytää. No, Maija V. ei ole enää 20-vuotias, ehkä tämä johtuu siitä. Ei hän tosin vanhakaan ole. APUA, nyt tämä on sellainen kuoppa jota kaivan itselleni koko ajan syvemmäksi. Hän on sopivan ikäinen! Nuori muttei teini!

Kirjassa onneton kahden pienen lapsen äiti Silja käy kirjoituskurssilla ja haluaa LUODA jotain suurta, päästä vapaaksi kodinhoitohuoneesta. Hänestä ei irtoa kuin naiivin alter ego Gwendolynin seikkailuja, jotka alkavat yläastetasoisina aineina, mutta muuttavat kirjan loppua kohden sävyään.

Linda on gonzo-toimittaja ja stand up -koomikko, joka kirjoittaa kulttuurilehti Parsaan. Itseäni vähän ärsytti Lindan kirjoittama mukamas palvottu keikka-arvostelu, mutta ehkä se oli tarkoituskin. Linda on kovis, mutta sisältä pehmis, niin kuin tietysti usein kovisten kohdalla on.

Siljan mies Harri on "uuden Rovion", eli Jano Entertainmentin toinen pomo ja aina poissa kotoa. Ehkäpä kirjan ontoin hahmo. Lienee tarkoituksellista.

Ville on kirjoituskurssin vetäjä ja Homma-foorumin aktiivi, jonka vaimo Kaarina juo liikaa. Villen lukujen sävy on mielestäni todella onnistunut - siis tapa millä kieli muuttuu vaikkapa Siljan lukuihin verrattuna. Hahmona muutenkin loistavasti rakennettu.

Tessu on Siljan paras kaveri, joogakouluilla rikastunut kaunotar ja julkkis. Ontohko hahmo hänkin, mutta Siljan esittelyyn tarvitaan heijastavia pintoja.

Sitten on vielä juorutoimittaja Leila Hakkarainen, jonka pitämä blogi sai minut repeilemään. Suorastaan HERSYVÄSTI rakennettu parodia.

Näistä aineksista olisi voinut syntyä paljon kevyempikin kirja, mutta Vilkkumaa ei tyydy kikkailemaan kielellä tai maksimoimaan alkuasetelman mahdollistamaa kurjuutta. Kirjassa on hieman juontakin, mutta lähinnä hahmot vain jollain tavalla "nähdään" tilanteissa, ja kirjan tapahtumat rakentuvat sen ympärille. Minun on vaikea selittää mitä tarkoitan, mutta Jonathan Franzenin Correctionsissa on hieman samanlainen tyyli (mistä tulikin aiempi jenkkikirjallisuusvertaukseni).

Nainen katolla on myös siitä hieno kirja, että siinä oikeasti on suurempia ajatuslinjoja taustalla. Se ei ole pointissaan tai "merkityksessään" ilmiselvä, vaan se jää ajatuksiin kun odottaa unen tuloa. Laajempi teema siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen (tai vaikuttaako se kaikkeen) on todella onnistuneesti rakennettu. Silja-Gwendolyn-kuvio on myös upea. Kirjassa oli myös paljon viisaita lainauksia, joita en valitettavasti saanut talteen kun en lukenut sitä Kindlellä vaan ihan paperilta (Kindlen lainaustoiminnosta lisää täällä)

Kieli on sujuvaa, ja kuten sanoin, kikkailua ei harrasteta. Itse asiassa siitä tuli positiivisessa mielessä ajatus käännetystä kirjasta. Ei olla LIIAN syvällä kielessä, vaan annetaan sen hoitaa tehtävänsä. Ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan, ehkä ette.

En pitänyt kirjassa siitä, että aluksi henkilöt esiteltiin tarpeettoman stereotyyppisesti. Olisin toivonut, että pitkässä ja ehjässä romaanissa olisi tilaa antaa hahmoille tulla "itse" esiin. "Show, don't tell", kuten ohjenuora kuuluu (kiitos Annille tästä). Itse asiassa tuntuu, että aluksi Linda oli vedetty aivan liian överiksi. Ei tämä ole laulun teksti, kyllä hänet olisi voinut hillitymminkin marssittaa esiin. Samoin kävi Harrille.

Jotenkin tuntuu, että kirjan jälkipuoliskolla Vilkkumaa oli oppinut paremmaksi kirjoittajaksi, kun hahmot kulkivat luontevammin. Alussa tuntui, että heistä piti heti väkisin esitellä kaikki mahdollinen, jotta lukija varmasti tietäisi minkälaisesta ihmisestä on kyse, vaikka aivan varmasti pienemmätkin vihjeet olisivat riittäneet.

Ja jos nyt vielä jotain marmattaa täytyy, niin Tessu tuntui henkilönä epäuskottavalta paikoin - tai oikeastaan hänen taustatarinansa oli sitä. Ehkä tämäkin liittyy tuohon stereotypioiden käyttämiseen. Ei ole PAKKO kertoa ja selittää hahmojen taustoja auki.

Huh huh, tuntuu etten ole koskaan tehnyt näin perinpohjaista kirja-arviota. Se johtuu siitä, että koen että tämä on sen verran tärkeä kirja, että se ansaitsee monisanaisuutta. Ja nuo kritisoimani kohdat eivät todellakaan onnistu himmentämään sitä, että Nainen katolla on hirvittävän onnistunut romaani. Paras suomalainen romaani jonka olen lukenut vuosiin.

Miettikää millaisia kirjoja Maija Vilkkumaa vielä kirjoittaa! Nauttikaa tästä.

Ei vähä mitään. Kuukauden ensimmäinen lauantai on aina juhlapäivä, koska Kuukausiliite ilmestyy. Tämä lauantaiaamu oli vielä hienompi, koska Kuukausiliitteen järkkäämän Suomen paras blogi -kisan ehdokaslistasta löytyi tämä blogi jota juuri luet!

Miten hienoa saada tunnustusta Suomen parhaalta julkaisulta! Ja vannon kautta kiven ja kannon etten ole itse lähettänyt ehdotusta ehdokkuudestani. Taatusti ja varmana en.

Joo, tässä kisassa on nyt vissiin 30-40 ehdokasta, sanoo kyynikko, mutta minä haluan ILOITA! Blogini ei tätä ennen ole saanut mitään virallista tunnustusta. Sitäpaitsi olen ainut lähes-musablogi listalla! "Musiikista suurella sydämellä", mainitaan perusteluna. Onhan täällä vähän kirjoista, muusta kulttuurista ja juoksemisestakin, mutta lähinnä musiikista, se on totta.

Joulukuussa valitaan finalistit, joten saako nähdä riittävätkö rahkeet sinne asti. Tammikuussa julkistetaan voittaja. 


Täältä löytyy tuo Kuukausiliitteen Suomen paras blogi -sivusto. Ja tervetuloa uusi lukija jos löysit Kuukausiliitteen kautta tänne.

Kuluneen viikon aikana on keskusteltu paljon PMMP:n viimeisistä keikoista Helsingin Jäähallissa, ja viimeisestä kiertueesta muutenkin.

Keskustelun ansiokas aloittaja oli toimittaja-kirjailija Nalle Österman, jonka blogikirjoitus nostaa esiin sen epäkohdan, että PMMP:n tulevia keikkoja mainostetaan viimeisinä, vaikka bändi onkin ilmoittanut jäävänsä vain tauolle, "määräämättömän mittaiselle" sellaiselle. Nalle suomii levy-yhtiötä, keikkoja PMMP:n kanssa järjestävää Radio SuomiPOPpia sekä bändiä siitä, että nämä ottavat faneilta rahat pois, rikastuvat, ja palaavat ennemmin kuin myöhemmin takaisin keikkalavoille.

Nallen kirjoituksesta en sinänsä löydä mitään moitittavaa, eikä se ole tarkoituksenikaan. Nalle esittää lähdeviittauksin varustettuja tosiasioita, ja tekee sitten niistä päätelmänsä. Aihetta on käsitelty myös muun muassa Rumbassa ja tuoreimmassa Seiska-lehdessä. Ylen musiikkisivuilla Mervi Vuorela kirjoittaa siitä, onko PMMP musatoimittajien "pyhä lehmä", jota ei saa haukkua. Hän itse ei PMMP:stä pidä, eikä pidä Nallekaan.

Levy-yhtiö Sony Music tiedotti keväällä, ettei bändi anna haastatteluja, mutta antoi sitten kuitenkin pari valittua haastattelua. Tämä on tyly mediastrategia, mutta näytti toimivan. Tässäkin asiassa Nallella oli faktat tukenaan, ja hänen esittämänsä kritiikki oli perusteltua. Mutta haastattelujen antaminen tai antamattomuus ei sekään ole mielestäni pääpointti tässä asiassa.

Kuvasta selviää kirjoittajan sidonnaisuudet PMMP:hen. Olemme istuneet lähekkäin!

On mentävä syvemmälle. Keikkoihin, ja siihen mitä ihmiset keikoilta kaipaavat.

PMMP tunnetaan laajalti laadukkaana live-esiintyjänä. Heitä ei rakasteta suinkaan siksi, että he olisivat maailman teknisesti tasokkaimmat laulajat, tai että heidän bändinsä koostuisi maailman parhaista soittajista. Heitä rakastetaan siksi, että heidän keikoillaan on kyse muustakin kuin laulujen esittämisestä livenä. He luovat tunnelman, rakentavat intensiivisen draaman kaaren, vievät yleisön riehakkuudesta kyyneliin pienessä hetkessä. Heidän keikoillaan on tarina!

Kun ihminen lähtee keikalle, ei hän halua vain kuulla musiikkia. Hän haluaa ELÄMYKSEN! Siksi PMMP:n moittiminen siitä, että he ovat rakentaneet Viimeisestä Kiertueesta tarinan on vähän sama kuin että menisi katsomaan taikuria toistellen itselleen koko ajan, että "tämä on huijausta, ei taikuutta OIKEASTI ole olemassa".

Sitä taikuuttahan sinne nimenomaan mennään hakemaan! Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.

Emme me halua laskea paljonko bändi siitä keikasta tienaa, me haluamme jakaa sen hetken 7000 ihmisen kanssa. Haluamme kuulla yhteislaulua, pitää rakasta kädestä kiinni ja huokailla "oo siellä jossain mun". Siitä rockissa on kysymys, siitä viihdeteollisuudessa on kysymys - elämyksistä. Uskallan sanoa sitä teollisuudeksi, koska taloudellisten seikkojen huomioon ottaminen on realismia. Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää.

On tylyä moittia bändiä siitä, että he osaavat markkinoida tekemisiään! Suomalaisista aina muistetaan kertoa se, että osaamme kyllä tehdä laadukkaita tuotteita, mutta emme osaa markkinoida niitä. Rock-musiikissa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että bändit "lopettavat" ja tekevät sitten voitokkaan paluun. Pienoiskoossa tämä tapahtuu melkein joka keikalla, kun bändi lähtee takahuoneeseen, mutta sitten wow, yllättäen he palaavatkin lavalle kun yleisö ei lopeta taputtamista. Palaamisen ja lopettamisen narratiivi ei ole faktaa, vaan osa sitä eläytymisen fiktiota mikä parhaisiin keikkoihin kuuluu.

Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle. Sama pätee keikkoihin. Aina kaikessa ei ole taustalla ilkeää rahantekojuonta, varsinkin kun levyjen tai keikkojen tekeminen ei käsittääkseni nykyään ole mikään tie äkkirikastumiseen.

Disclaimer: Olen (muun muassa) musiikkitoimittaja. En ole Miran tai Paulan ystävä (vaikka se olisi varmasti ihan mukavaa). Olen kyllä haastatellut heitä monta kertaa (kuvituskuva tällaisesta tilaisuudesta). En kuitenkaan koe, että PMMP olisi minulle "pyhä lehmä". Olen kirjoittanut heidän levyistään myös kriittisiä arvioita (koska kirjoitan levyarvioita rehellisesti), enkä koe muutenkaan olevani levy-yhtiön tai bändin asialla näin kirjoittaessani.

Ai niin, ja vielä muistuttaisin, että voisitko osallistua anonyymiin lukijatutkimukseen, se olisi minulle tärkeää, kiitos!

Ensinnäkin, heti ensimmäisenä, ensiksi, OLE KILTTI ja osallistu lukijatutkimukseen klikkaamalla tätä linkkiä. Siitä olisi minulle paljon apua. Auta miestä sen verran mäessä. Olisit ystävä, läheinen. No ei tarvi olla, kunhan käytät 2 minuuttia ajastasi ja täytät sen.

Sitten itse pihviin.

Kuten blogini pitkäaikaisimmat lukijat muistavat, Magenta Skycoden Relief-albumi teki ilmestyessään todella suuren vaikutuksen.

Reliefiä tulee kuunneltua edelleenkin tasaisin väliajoin, eikä se kulu. Tietäen Magenta Skycoden eli Jori Sjöroosin verkkaisen julkaisutahdin, en ollut vielä odotellut uutta levyä häneltä - onhan edeltäjästä vasta kolme vuotta. Täyspitkää levyä emme saaneetkaan, vaan mystisesti lauantaina (keskiviikon sijasta) ilmestyneen ep:n.

Ilmestymispäivä johtui siitä, että Sjöroos meni tuona päivänä naimisiin, ja koko ep oli ilmeisesti yllätys hänen vaimolleen. Tälle onnekkaalle tuoreelle rouva Sjöroosille hän myös omistaa ep:n B-puolen viimeisen biisin Treasure We Harbour, joka on juuri niin kaunis kuin aihe antaa olettaa.

We Will Be Warm on sikäli tuttua Magenta Skycodea, että laulut ikään kuin hiipivät vaivihkaa ihon alle. Ne eivät ole mitään pmmpmäisiä suoraan tajuntaan pamahtavia iskusävelmiä, vaan varovaisista elementeistä koottuja herkkiä lauluja. Erehdyimme jo ENNEN levyn kuulemista spekuloimaan Mäntysaari ja Nivala -podcastissa (jaksossa #16) että diskobiitti Magenta Skycode -levyllä olisi huono juttu, mutta mitä vielä. Levyn aloittavalla nimibiisillä kuultava hento jytke käynnistää levyn hienosti.

En ole kaikesta huolimatta tästä aivan niin innoissani kuin Reliefin korkanneista Simple Pleasure ja We're Going To Climb -singleistä. Ep:n biiseillä Sjöroos on paennut Reliefin orgaanisemmasta soundista kohti enemmän syntetisoitua äänimaailmaa. Kakkosbiisi Gee ja B-puolen eka biisi Don't You Know uppoavat vielä hitaammin kuin jo mainitut kaunokit, mutta innostumisrefleksin puutteesta huolimatta tätä levyä ei voi olla rakastamatta. Se on lempeä ja riittävän monipuolinen, jotta ep-muoto tuntuisi oikeutetulta. Enpä ole itse asiassa aikoihin ep-levyjä kuunnellutkaan.

Nyt sitten pian sitä täyspitkää, eikös niin?

Ja nyt kun luit tähän asti, niin osallistu lukijatutkimukseen! Ei mene kuin pari minsaa! Anonyyminä pysyt!