Kerronpa sen teille, koska eilen juoksin maratonin ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai oikeastaan "juokseminen" on vähän liikaa sanottu, sillä loppumatkasta piti kyllä vähän kävellä ja hölkätäkin.
Mielestäni olin harjoitellut ihan hyvin, ja vaikka koko kulunut viikko oli mennyt lievän flunssan kourissa, olin kuitenkin ihan kohtalaisen itsevarmalla tuulella. Opin, että maraton on ennen kaikkea nöyrtymisharjoitus.
Aamulla söin tukevan aamiaisen ja vielä vähän makaronilaatikkoa päälle. Ennen juoksua söin pähkinöitä ja join Gatoradea. Vyöllä oli täysi säiliöllinen Powergel-energiageeliä (testien jälkeen parhaimman makuiseksi oli osoittautunut mustaherukka, jossa mukana kofeiinia). Olo oli mahassa hyvä. Juoksuvarusteiksi valitsin Voicen logolla varustetun teknisen paidan, Radio Rock -päähuivin, samat aurinkolasit kuin aina muutenkin, Niken Pegasus 29 -lenkkarit ja Niken juoksutrikoot ja polvimittaiset juoksusukat.
Bussimatka Huittisten Huhkolinnasta maratonin lähtöpaikalle Urjalan Valajärvelle kului bussikuskin paskaa stand up -komiikkaa kuunnellen. Aurinko paistoi, lämpötila kuin hyvänä kesäpäivänä, vaikka oli syyskuun 14. En tykkää juosta kuumassa, mutta luultavasti 22 astetta ja auringonpaiste oli silti parempi kuin 10 astetta ja vesisade.
Tässä selfie lähtöpaikalta. Odottava tunnelma, itsevarmuutta piisaa.
Sitten matkaan. Kuten aina, muut tuntuvat lähtevän kammottavan lujaa, mutta itse olin päättänyt edetä ensin hitaasti ettei syke pääse nousemaan liian korkeaksi heti kärkeen. Tunne on hassu, koska lenkin aloitus ei tunnu mitenkään suhteutettavalta jäljellä olevaan matkaan. En oikein tiedä mitä ajatella. Joten ylitarkkailen sitä, miltä kropassa tuntuu.
No, aika tavalliselta. Kuuntelen Marc Maronin podcastin uusinta jaksoa. Olisi kannattanut säästää niitä enemmän. Mutta on minulla yksi kuuntelematon jakso.
Noin kuuden kilometrin kohdalla tajuan, että juoksu ei vain rupea tuntumaan hyvältä. Edellisestä lenkistä on kaksi viikkoa, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että voimia on vaikka kuinka. Rupean ensimmäisen kerran panikoimaan mielessäni. "Ei helvetti, jos tämä tuntuu nyt tältä, miten selviän loppuun".
Jep, maratoni on ihan eri peto kuin puolikas.
Kymmenen kilometrin jälkeen päätän, että hidastelu saa riittää, pitää kiihdyttää tahtia. Tätä ennen keskinopeus oli jotain 5:45min/km luokkaa. Kiihdytän tahtia, ohitan muutamia juoksijoita. 16 kilometrin kohdalla iskee ensimmäinen hyytymys. Ja vielä isompi pelko. "MILLOIN tämä lähtee kulkemaan?"
Puolimatkassa olo on epäuskoinen. Olen käyttänyt ekaan puolikkaaseen aikaa 2h 12min. Se on pidempään kuin olen millään löysällä harjoituslenkillä juossut puolimaratonia. Olen tänä vuonna tainnut 15 kertaa juosta puolikkaan, ja tämä - koko vuoden tärkein - on siis kaikista hitain.
PANIIKKI. Pysähdyn juomapisteelle ottamaan urheilujuomaa ja suolakurkkua.
AI NIIN, tässä kohtaa lienee syytä mainita, että Lumia 800 löysi jälleen uuden tavan tuottaa pettymys: Spotifyssä yli vuoden OFFLINE-tilassa ollut lista olikin yhtäkkiä palannut onlineksi, eli sitä piti kuunnella 3G-verkon kautta. NOH, jossain Punkalaitumen pellolla ei Lumialla ole toivoakaan saada 3G-yhteyttä, joten Spotify on siis poissuljettu.
Kaksi tuntia jaksoin kuunnella podcasteja, mutta sitten rupesi väsyttämään niin paljon ettei puheeseen enää pysty keskittymään.
Lumiassa on 3 levyllistä musiikkia mp3:sina. En koskaan laita sinne musaa, paitsi kun olen arvostelemassa jotain levyä eikä sitä ole netissä. Levyt olivat:
Asa Foetida - Use Your Illusion III. Aivan liian häröistä väsyneelle maratoonarille.
Kuolemanlaakso - Kuolemanlaakso. Mahtava bändi ja levy, mutta epätoivoa tässä viimeksi kaipaan.
James Morrison - The Awakening. Kaunis brittiläinen moderni soul-levy. Tällä mennään. EHdin kuunnella levyn noin 4-5 kertaa läpi ennen kuin pääsin maaliin. Kiitos Lumia tästäkin. JOS tämä ei olisi ilmainen työpuhelin en käyttäisi tätä ikinä. Taidan itse asiassa luopua tästä näillä puheilla. Android-maailmaan takaisin.
28 kilometrin kohdalla mieleni on ehtinyt jo kertoa kaikista mahdollisista suunnitelmista, joilla saisin perheeni hakemaan minut autolla matkan varrelta, kylmää bisseä mukanaan. Vastaan tulee seinä. HÄVETTÄÄ että olen niin huonossa kunnossa juuri tänään, toisaalta yritän etsiä syitä miksi juuri ekana maratonipäivänä mikään ei onnistu eikä juoksu kulje.
Päätän ryhtyä juoksemaan juomapisteeltä toiselle.
Lähelle lyöttäytyy arviolta 60-vuotias nokialainen mies, joka on juossut tänä vuonna 6 maratonia - edellisen viime viikonloppuna Kittilässä. Hänelle olen todella kiitollinen loppumatkan seurasta. Juttelemme aina juomapisteillä. Hän ei yritä väkisin tsempata, vaan lähinnä muistuttaa että matkaa on vielä. Ehkä juuri siksi hänen apunsa oli korvaamatonta.
Kun tallaan 33 kilometrin merkin päälle (se oli maalattu asfalttiin), meinaan ruveta nauramaan ja itkemään samaan aikaan. YHDEKSÄN KILOMETRIÄ! Milloin se edellinen juomapiste oli? Voiko yhdeksän kilometriä tuntua samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä?
Mieli on muistuttanut minua työkaverini Johanneksen sanoista. Hänen sukulaisensa oli juossut maratonin kipeänä ja saanut sydänlihaksen tulehduksen. Onko minullakin se? Katson kelloa, ja aika hävettää. Haluaisin juosta maaliin, en köpöttää näin, haluaisin ajan jonka kehtaa heittää tiskiin juoksijapiireissä! Tältä maratonilta se aika ei ole tulossa, mutta näin mieleni huutaa.
Keuhkoihin pistää, ja pulssi on koko ajan yli 170.
Onneksi laitoin nivustaipeisiin ja nänneihin vaseliinia, mietin. Mutta AIIII, varpaassa on rakkula. Se riitä keskkeyttämisen syyksi. Tulisi edes penikkatauti!
36-39 kilometriä on oikeastaan aika humoristinen väli. Maalia ei viitsi miettiä, toivoo vain ettei pyörtyisi. Nokialainen juoksijaveteraani voivottelee, että viime viikon maratoni taitaa vielä tuntua jäsenissä. AIJAA.
Kiroan itseäni, että otin spurtin 10 kilometrin jälkeen. Samalla valaistun hieman. Päässäni pyörii lause: Maraton is a whole different beast. En tiedä miksi se lause on päässäni englanniksi, mutta tajuan, miten paljon enemmän maratoni on kuin kaksi puolimaratonia putkeen. Tajuan, että minun pitää juosta niitä vielä monta, jotta oppisin millään lailla arvostamaan sitä HELVETILLISTÄ oloa, joka 30 kilometrin jälkeen on seurana joka SAATANAN sekunti.
En jaksa enää vilkuttaa retkituoleissa tien vieressä aplodeeraaville mummoille. Lumia pysäyttelee James Morrisonin levyä huvikseen.
Lähestytään Huittisten keskustaa. Lapsuuteni maisemia. Ohitamme pikkuveljeni kummien kotitalon. Muistan, että jäljellä on vielä yksi juomapiste. Joku mies pyöräilee vieressä ja sanoo että matkaa ei ole enää pitkälti.
Yritän juosta loppumatkan. Päätän etten enää kävele missään kohtaa.
EN PYSTY. Kauppaoppilaitoksen kohdalla on pakko kävellä. Haukun ja sätin itseäni. Häpeän tahdonvoimaani. Mutta uskallan jo miettiä maaliviivaa.
Huomatkaa, että en ole 28 kilometrin jälkeen miettinyt juoksemista mitenkään analyyttisesti. Koska analytiikasta siinä ei ole kyse. Ei tekniikasta, ei ravinnosta. Siinä on kyse mielensä vittuilun sietämisestä. Mieli eli kroppa on paniikissa, koska sitä ei ole koskaan altistettu moiselle rääkille. Se käyttää koko arsenaalinsa tsempin tuhoamiseen.
Urheilukenttä näkyy. Kauppaoppilaitoksen lyhyen kävelyn jälkeen (ja voi POJAT miten jäykiltä jalat tuntuvat kun lähden taas juoksemaan kävelyvauhdista) olen jaksanut juosta loppumatkan. Oikeastaan yritän aina mennä seuraavalle liikennemerkille, mutta päätän kuitenkin aina jatkaa. Sitten näen katsomon päällä naiseni, tytärpuoleni ja isäni. No niin, nyt ei auta enää muu kuin juosta loppuun.
Maaliviiva on epätodellinen. Aika on 4:58, enkä sano siitä muuta, kuin että siitä on hyvä parantaa. Maratoni on huono kilpailulaji, vaikka joku tämänkin kisan on voittanut. Kahta tuntia aiemmin. SE ON KLISE, mutta itsensä kanssa miljoonat ihmiset joka vuosi käyvät kokeilemassa onko heistä siihen. Valmistautuneina tai valmistautumatta. Hyvänä juoksupäivänä, tai sellaisena kuin mikään ei suju. Minusta tuntuu, että olen aavistuksen eri ihminen kuin ennen.
Tirautan pari kyyneltä, halaan naistani. Sitten istahdan penkille, ja nainen ottaa tämän kuvan.
.JPG)
Mitä jos se nokialainen juoksijaveteraani olikin enkeli...
Huikea suoritus. Arvostan todella paljon jokaista, joka marathonin juoksemista yrittää ja siinä vielä onnistuu. Ajasta viis. Mielenkiintoista luettavaa nämä tuntemuksesi matkan varrelta, kiitos!
Luin aiemmin artikkelin ultrajuoksuharrastuksesta ja se vasta hullulta kuulosti! :)
Kiitos kommenteista. Tässä ei ollut tosiaan mistään harvinaisesta extreme-elämyksestä kyse, kyllä maratonin pääsee maaliin kunhan vähän reenaa. tässä oli vain tarkoitus luodata sitä mielenmaisemaa mitä suorituksen aikana kokee. Uskomaton trippi.
Enkeleitä, onko heitä? Enkeli-käsite on varmaankin ihmisten mieliin syntynyt pikku hiljaa juuri tuollaisista kokemuksista, kun jonkun apu on hädän hetkellä tuntunut korvaamattomalta.
Mahtava kirjoitus/suoritus ja ajasta viis tosiaan. Kahden vuoden juoksemisen jälkeen oma polvi alkaa vihjata, ettei enää suostuisi puuhaan, joten oma suhtautuminen menee nykyään niin, että jokainen lyhytkin lenkki ilman kipua on onnea.
Repesin jokaisen Lumia maininnan kohdalla, ei ollut puhelin isäntänsä tukena.
Marja
Mielestäni rohkea veto lähteä ensimaratonille tuollaiseen hyvin pieneen tapahtumaan. Tyttöystäväni juoksee maratoneja ja ainakin hänen juttujensa perusteella massamaratoneissa (hänellä kokemusta Helsingistä ja Tukholmasta) muista juoksijoista ja yleisöstä saa paljon lisävirtaa.
Nostan hattua.
Minäkin juoksin ensimmäisen maratonin tai oikeastaan ultran 42,58km heh heh.
Nolla valmistautumisella(koko kevät pyöräilyä).16km menin alle 4h maran vauhtia(puolimaran enkka 1:56)joten ajattelin, että tuo on sopivaa vauhtia.No ei ollut.Syke vaan nousi 180(oma maksimi 192) joten tämän jälkeen oli pakko mennä hölkkä/kävelyä maaliin.
Totean myös saman, että täysimittainen ja puolikas on kaksi eri asiaa.
Kokemus oli muutenkin omituinen.Kerran koin juoksun flow tunteen ja parhaat kilometrit oli lopussa?
Nyt seuraavana päivänä on outoja lihaksia kipeänä eniten vasen kylki alhaalta?
On ollut paikat kipeämpänäkin punttitreenin jälkeen joten ei tuo nyt niin pahalta tuntunut.
Eli vaikka pyöräily on ykköslaji ja kunto varmasti hyvä niin juoksu on ihan eri laji.
Niin loppuaika oli 5h14min.Josta kävelyä varmaan 10km.
I feel you anonyymi :)
Tänä vuonna uudestaan, vähän kokeneempana - ja toivottavasti ehjän harjoittelun jälkeen.
Eri laji se tosiaan on, ei puolikas valmista muuta kuin lihaksia täyskoitokseen, henkinen puoli on ihan eri juttu.