Sain tänään moninaisista syistä ajella autolla ympäri pääkaupunkiseutua. Kehä I:llä, Kumpulassa, Laajasalossa, Kulosaaressa, Mannerheimintiellä, Turun moottoritiellä. Kun ajaa autoa musiikin soidessa, on aikaa ajatella. Tänään ajaessani mietin lähinnä sitä, miksi Olavi Uusivirran musiikki iskee niin kovaa erityisesti keväisin – tai vielä tarkemmin ensimmäisinä kesäisinä päivinä. Kuuntelen OU-yhtyettä toki muulloinkin, mutta vahvimmin yhteys saavutetaan juuri näinä päivinä.

Kuva on Skorpioni-albumin julkaisukeikalta pari vuotta sitten.

Jos luet tätä joskus vuosien päässä tulevaisuudessa niin kerron sinulle, että tänään, 10.5.2021, pääkaupunkiseudulle iski yllättäen iltapäivällä 18 asteen lämpötila ja lempeä auringonpaiste. Se on syytä muistaa kirjoitusta lukiessa. 

Irrallaan säähän liittyvistä havainnoista olen useinkin miettinyt mikä Olavin musiikissa saa sydämeni tuntemaan levottomuutta. Tämä ei ole negatiivinen tunne, vaan sellainen kiihtynyt ymmärrys siitä, että olen jonkun suuren asian äärellä. Aivan kuin joka kertosäkeessä olisin tekemässä jotain suurta loppuelämääni koskevaa päätöstä, joka tuntuu oikealta mutta samalla sattuu vähän. 

Samalla OU-yhtyeen musiikissa on kyse hiukan liian pitkäksi venähtäneestä illasta. Ei sellaisesta aikuismaisesta illasta missä tiskit ladotaan vielä saman illan aikana koneeseen ja käydään ajoissa nukkumaan jotta jaksetaan aamulla vielä tehdä brunssia. Uusivirran maailmassa uskalletaan tarttua kiinni illan rippeisiin, solmia ne yhteen ja valuttaa Cono Sur -pullosta tarpeeksi bensaa jotta liekki taas roihahtaa. Koska juuri tämä ilta voi olla viimeinen. Kesän viimeinen, elämän viimeinen, kiertueen viimeinen, rippileirin viimeinen, kuka tietää. Uusivirran musiikki nostalgisoi nykyhetkeä, tekee siitä vähän siedettävämpää. Aivan kuin olisimme jo tulevaisuudessa kertomassa juttuja juuri tästä illasta, kun ehkä nähtiin viimeistä kertaa.

Kolmanneksi Olavin musiikissa on kyse ainaisesta lähtemisestä. Protagonisti ei pysy millään paikallaan, mutta langattoman mikrofoniteknologian avulla yhtye seuraa. Ollaan siinä minne joku on lähtenyt, saapumatta vielä perille. Siksi hänen musiikissaan koetaan jatkuvaa FOMOa vaikka ollaan tapahtumien ytimessä. Keikat ovat niin vahva osa siitä mitä on "Olavi Uusivirta", että keikkojen tunnelma heijastuu koko tuotantoon. Kun bändiä ei näy, valkovuokot eivät vielä kuki. Sitten he ryntäävät paikalle, kaikki lehahtaa kukkaan ja kukoistukseen, vain näivettyäkseen taas kohta. Olit paikalla mutta sinusta tuntuu että missaat ihan kohta jotain elämää suurempaa.

En aio nostaa tähän edes esimerkkibiisejä, rauhaton lähtemisen tematiikka on niin syvällä Olavin musiikissa, että se kuplii esiin niissäkin biiseissä, jotka päällisin puolin kertovat jostain muusta. Tässä tullaan otsikon lupaamaan meteorologiseen tunnerekisteriin.

Sillä eikö tämä kaikki heijastele juuri täsmälleen sitä, miten suomalaiset suhtautuvat kesään? Se on odotusten ja pelkojen kohde joka häämöttää liian kaukana, tekee ihmiset rauhattomiksi, kuluu lopulta aivan liian nopeasti ja koko kesän ajan yritämme vimmatusti pitää kiinni joka hetkestä, koska se on nyt. Jos jäät, et tiedä mitä menetät, mutta tämän hetken perässä on mentävä eteenpäin. Ratikalla, juosten, teitä etäisyyksiin. 

Olavi Uusivirran musiikki on se kesäyö hiukan heinäkuun alun jälkeen kun kaikki on niin kaunista, mutta edessä vaanii jotain tummaa. Onko se tummuus meissä vai maapallon akselin kaltevuudesta johtuvassa valon kulmassa, ei merkitystä. Mutta nyt ollaan tässä, pidetään viimeisistä langoista kiinni ja lauletaan mukana.

Aika pitkä kirjoitus ihan vaan siitä, että haluaisin että olisi kesä ja Olavi Uusivirran keikka. Uusi levykin toki kelpaisi.

Viimeksi lukemani kirja eli Mark Laneganin Sing Backwards and Weep jotenkin hairahdutti ajattelemaan, että minähän sittenkin tykkään muusikkoelämäkerroista. Mutta ei, kyllä se oli vain mösjöö Laneganin kirjan hyvyyttä, sillä tämä Edu Kettusesta kertova kirja muistutti taas siitä, että muusikkoelämäkertoja on luettava säännöstellen, sillä usein ne jättävät toivomisen varaa.

Tässä kirjassa itse kohteessa ei ole mitään vikaa. Rakastan Edu Kettusen musiikkia, ja minusta hän on aina ollut myyttisen mahtava henkilö. Periksiantamaton visioissaan ja sanoitustyyliltään ainutlaatuinen Suomessa. Retki meren rantaan on viiden parhaan kotimaisen biisin joukossa, jos minulta kysytään. En koskaan kyllästy sen maagiseen tunnelmaan. Siinä - ja ehkä Edun teksteissä muutenkin - on vähän samanlainen tunnelma kuin Muumilaakson tarinoissa. Pumpulista hyvänolontunnetta, turvallisuutta, mutta taustalla pahaenteistä vaaraa, joka ei aivan yllä laakson asukkaiden tietoisuuteen. Uskoa hyvään. Tämä saattaa olla paskin Retki meren rantaan -analyysi ikinä, mutta jokin emotionaalinen yhteys siinä sanoituksessa on Muumi-kirjojen lukemisen tuomaan tunteeseen. Ottakaa tai jättäkää. Mutta eikä Muumipapassa ole jotain samaa kun tämän laulun isässä? Anyone?

Mutta niin, tämä kirja. Veli-Pekka Hänninen on käsikirjoittaja ja kirjailija, ja uskaltaisin epäillä että Edu Kettusen ystävä. Tai ainakin miehet ovat tunteneet pitkään, arvaan. Annan Hänniselle pisteitä siitä, että hän ei ole lähtenyt toteuttamaan kirjaa sen tyypillisimmän kaavan mukaan, eli ikään kuin pitkänä musalehden haastatteluna jossa kirjan kohde höpöttelee elämänsä käänteet lävitse ja kirjailija litteroi ne pitkäksi artikkeliksi runsain lainauksin. Edu Kettunen -kirjassa edetään kyllä pääosin kronologisesti, mutta aiheet hyppivät sinne tänne ja kappaleet ovat lyhyitä. 

Parhaimmillaan tämä voisi olla virkistävää, mutta valitettavasti päällimmäiseksi tunteeksi jää hutaisu. Haastateltuja on lähinnä Edu itse, sekä muutama muu. Mihinkään asiaan ei päästä kovin syvälle, ja Kettusen lainauksista saa sellaisen kuvan ettei miestä itseäänkään kiinnostanut tämän kirjan tekeminen kovin paljoa. Tai jos hän muuten on noin niukkasanainen niin ehkei hänen lainauksiaan olisi kannattanut ottaa mukaan ollenkaan. Mutta kirjailija Hänniseltä olisi siis toivonut hiukan runsaampaa taustatyötä, nyt monet asiat jätetään kirjailijan arvailujen ja vihjailujen varaan. 

Tämän lisäksi kertojaääni on kuin velmuileva vanha savolaismies joka vihjailee monenmoista, muttei lopulta kerro hirveästi mitään. Edun lapsuudessa vanhempien eron kerrotaan selvästi vaikuttaneen häneen, mutta asiaan ei mennä sen syvemmälle. Äidinpuoleinen perhe etääntyi. Miksi? Mitä tapahtui? Mitä Edu ajatteli? Sama toistuu läpi kirjan. Hänninen arvailee ja velmuilee, muttei vaivaudu vastaamaan pakinoidensa herättämiin kysymyksiin. Joko hän tosiaan on Kettusen ystävä, tai sitten hän fanittaa Kettusta - oli kummin vain, Hänninen ei tunnu uskaltavan kysyä tai kirjoittaa mitään epämiellyttävää. Enkä tarkoita että kirjan pitäisi olla loanheittoa tai Kettusen syvimpien salaisuuksien perkaamista, mutta voisi kai elämäkertaan nyt HIUKAN yrittää saada taiteilijan sisimmästäkin jotain. 

Ärsyttävän pappa tarinoin -kirjoitustyylin lisäksi ongelmana on siis taustatyön ohuus ja kirjailijan haluttomuus kertoa mitään suoraan ja juurta jaksaen. Nyt pääsemme mukaan Kettusen elämänvaiheisiin mutta suurin osa hänen sielunelämästään jää laulujen varaan, ja ne meillä oli hallussamme jo ennen tätä kirjaa.

Mielenkiintoisimmat kappaleet koskevat sanoituksia. Siinä Hänninen käyttää hyödykseen Edun laulujen tuntemustaan, ja analyysi on paikoin jopa erittäin oivaltavaa. Tämä kappale on kuitenkin valitettavan lyhyt ja vasta aivan kirjan lopussa. Musiikkibisneksen lainalaisuuksia, levy-yhtiö ja vaikkapa kustannustoimintaa koskevista jaksoista huomaa, ettei kirjailijan tietotaito ole aivan riittänyt avaamaan näitä asioita. Jälki on paikoin myötähävettävää. Ja kuten kirjan teemaan kuuluu, näissäkään kohdissa mitään ei avata kovin perinpohjaisesti vaan tyydytään heittelemään truismeja ja lainaamaan erittäin niukkasanaista Kettusta. 

Tämä kirja on tavallaan harmi. Minusta Edu Kettunen olisi ansainnut perinpohjaisemman ja todemman kirjan. Mutta tällä mennään. Opin joka tapauksessa uutta hänen elämästään, mutten silti edelleenkään jaksa kuunnella Broadcastin musiikkia.

Edu Kettusen biisit top 3:

1. Retki meren rantaan

2. Elämän haamu (Kaartamo-Kettunen-Kuustonen biisi oikeastaan)

3. Veljenmalja