Sain tänään moninaisista syistä ajella autolla ympäri pääkaupunkiseutua. Kehä I:llä, Kumpulassa, Laajasalossa, Kulosaaressa, Mannerheimintiellä, Turun moottoritiellä. Kun ajaa autoa musiikin soidessa, on aikaa ajatella. Tänään ajaessani mietin lähinnä sitä, miksi Olavi Uusivirran musiikki iskee niin kovaa erityisesti keväisin – tai vielä tarkemmin ensimmäisinä kesäisinä päivinä. Kuuntelen OU-yhtyettä toki muulloinkin, mutta vahvimmin yhteys saavutetaan juuri näinä päivinä.

Kuva on Skorpioni-albumin julkaisukeikalta pari vuotta sitten.

Jos luet tätä joskus vuosien päässä tulevaisuudessa niin kerron sinulle, että tänään, 10.5.2021, pääkaupunkiseudulle iski yllättäen iltapäivällä 18 asteen lämpötila ja lempeä auringonpaiste. Se on syytä muistaa kirjoitusta lukiessa. 

Irrallaan säähän liittyvistä havainnoista olen useinkin miettinyt mikä Olavin musiikissa saa sydämeni tuntemaan levottomuutta. Tämä ei ole negatiivinen tunne, vaan sellainen kiihtynyt ymmärrys siitä, että olen jonkun suuren asian äärellä. Aivan kuin joka kertosäkeessä olisin tekemässä jotain suurta loppuelämääni koskevaa päätöstä, joka tuntuu oikealta mutta samalla sattuu vähän. 

Samalla OU-yhtyeen musiikissa on kyse hiukan liian pitkäksi venähtäneestä illasta. Ei sellaisesta aikuismaisesta illasta missä tiskit ladotaan vielä saman illan aikana koneeseen ja käydään ajoissa nukkumaan jotta jaksetaan aamulla vielä tehdä brunssia. Uusivirran maailmassa uskalletaan tarttua kiinni illan rippeisiin, solmia ne yhteen ja valuttaa Cono Sur -pullosta tarpeeksi bensaa jotta liekki taas roihahtaa. Koska juuri tämä ilta voi olla viimeinen. Kesän viimeinen, elämän viimeinen, kiertueen viimeinen, rippileirin viimeinen, kuka tietää. Uusivirran musiikki nostalgisoi nykyhetkeä, tekee siitä vähän siedettävämpää. Aivan kuin olisimme jo tulevaisuudessa kertomassa juttuja juuri tästä illasta, kun ehkä nähtiin viimeistä kertaa.

Kolmanneksi Olavin musiikissa on kyse ainaisesta lähtemisestä. Protagonisti ei pysy millään paikallaan, mutta langattoman mikrofoniteknologian avulla yhtye seuraa. Ollaan siinä minne joku on lähtenyt, saapumatta vielä perille. Siksi hänen musiikissaan koetaan jatkuvaa FOMOa vaikka ollaan tapahtumien ytimessä. Keikat ovat niin vahva osa siitä mitä on "Olavi Uusivirta", että keikkojen tunnelma heijastuu koko tuotantoon. Kun bändiä ei näy, valkovuokot eivät vielä kuki. Sitten he ryntäävät paikalle, kaikki lehahtaa kukkaan ja kukoistukseen, vain näivettyäkseen taas kohta. Olit paikalla mutta sinusta tuntuu että missaat ihan kohta jotain elämää suurempaa.

En aio nostaa tähän edes esimerkkibiisejä, rauhaton lähtemisen tematiikka on niin syvällä Olavin musiikissa, että se kuplii esiin niissäkin biiseissä, jotka päällisin puolin kertovat jostain muusta. Tässä tullaan otsikon lupaamaan meteorologiseen tunnerekisteriin.

Sillä eikö tämä kaikki heijastele juuri täsmälleen sitä, miten suomalaiset suhtautuvat kesään? Se on odotusten ja pelkojen kohde joka häämöttää liian kaukana, tekee ihmiset rauhattomiksi, kuluu lopulta aivan liian nopeasti ja koko kesän ajan yritämme vimmatusti pitää kiinni joka hetkestä, koska se on nyt. Jos jäät, et tiedä mitä menetät, mutta tämän hetken perässä on mentävä eteenpäin. Ratikalla, juosten, teitä etäisyyksiin. 

Olavi Uusivirran musiikki on se kesäyö hiukan heinäkuun alun jälkeen kun kaikki on niin kaunista, mutta edessä vaanii jotain tummaa. Onko se tummuus meissä vai maapallon akselin kaltevuudesta johtuvassa valon kulmassa, ei merkitystä. Mutta nyt ollaan tässä, pidetään viimeisistä langoista kiinni ja lauletaan mukana.

Aika pitkä kirjoitus ihan vaan siitä, että haluaisin että olisi kesä ja Olavi Uusivirran keikka. Uusi levykin toki kelpaisi.