Viimeksi lukemani kirja eli Mark Laneganin Sing Backwards and Weep jotenkin hairahdutti ajattelemaan, että minähän sittenkin tykkään muusikkoelämäkerroista. Mutta ei, kyllä se oli vain mösjöö Laneganin kirjan hyvyyttä, sillä tämä Edu Kettusesta kertova kirja muistutti taas siitä, että muusikkoelämäkertoja on luettava säännöstellen, sillä usein ne jättävät toivomisen varaa.
Tässä kirjassa itse kohteessa ei ole mitään vikaa. Rakastan Edu Kettusen musiikkia, ja minusta hän on aina ollut myyttisen mahtava henkilö. Periksiantamaton visioissaan ja sanoitustyyliltään ainutlaatuinen Suomessa. Retki meren rantaan on viiden parhaan kotimaisen biisin joukossa, jos minulta kysytään. En koskaan kyllästy sen maagiseen tunnelmaan. Siinä - ja ehkä Edun teksteissä muutenkin - on vähän samanlainen tunnelma kuin Muumilaakson tarinoissa. Pumpulista hyvänolontunnetta, turvallisuutta, mutta taustalla pahaenteistä vaaraa, joka ei aivan yllä laakson asukkaiden tietoisuuteen. Uskoa hyvään. Tämä saattaa olla paskin Retki meren rantaan -analyysi ikinä, mutta jokin emotionaalinen yhteys siinä sanoituksessa on Muumi-kirjojen lukemisen tuomaan tunteeseen. Ottakaa tai jättäkää. Mutta eikä Muumipapassa ole jotain samaa kun tämän laulun isässä? Anyone?
Mutta niin, tämä kirja. Veli-Pekka Hänninen on käsikirjoittaja ja kirjailija, ja uskaltaisin epäillä että Edu Kettusen ystävä. Tai ainakin miehet ovat tunteneet pitkään, arvaan. Annan Hänniselle pisteitä siitä, että hän ei ole lähtenyt toteuttamaan kirjaa sen tyypillisimmän kaavan mukaan, eli ikään kuin pitkänä musalehden haastatteluna jossa kirjan kohde höpöttelee elämänsä käänteet lävitse ja kirjailija litteroi ne pitkäksi artikkeliksi runsain lainauksin. Edu Kettunen -kirjassa edetään kyllä pääosin kronologisesti, mutta aiheet hyppivät sinne tänne ja kappaleet ovat lyhyitä.
Parhaimmillaan tämä voisi olla virkistävää, mutta valitettavasti päällimmäiseksi tunteeksi jää hutaisu. Haastateltuja on lähinnä Edu itse, sekä muutama muu. Mihinkään asiaan ei päästä kovin syvälle, ja Kettusen lainauksista saa sellaisen kuvan ettei miestä itseäänkään kiinnostanut tämän kirjan tekeminen kovin paljoa. Tai jos hän muuten on noin niukkasanainen niin ehkei hänen lainauksiaan olisi kannattanut ottaa mukaan ollenkaan. Mutta kirjailija Hänniseltä olisi siis toivonut hiukan runsaampaa taustatyötä, nyt monet asiat jätetään kirjailijan arvailujen ja vihjailujen varaan.
Tämän lisäksi kertojaääni on kuin velmuileva vanha savolaismies joka vihjailee monenmoista, muttei lopulta kerro hirveästi mitään. Edun lapsuudessa vanhempien eron kerrotaan selvästi vaikuttaneen häneen, mutta asiaan ei mennä sen syvemmälle. Äidinpuoleinen perhe etääntyi. Miksi? Mitä tapahtui? Mitä Edu ajatteli? Sama toistuu läpi kirjan. Hänninen arvailee ja velmuilee, muttei vaivaudu vastaamaan pakinoidensa herättämiin kysymyksiin. Joko hän tosiaan on Kettusen ystävä, tai sitten hän fanittaa Kettusta - oli kummin vain, Hänninen ei tunnu uskaltavan kysyä tai kirjoittaa mitään epämiellyttävää. Enkä tarkoita että kirjan pitäisi olla loanheittoa tai Kettusen syvimpien salaisuuksien perkaamista, mutta voisi kai elämäkertaan nyt HIUKAN yrittää saada taiteilijan sisimmästäkin jotain.
Ärsyttävän pappa tarinoin -kirjoitustyylin lisäksi ongelmana on siis taustatyön ohuus ja kirjailijan haluttomuus kertoa mitään suoraan ja juurta jaksaen. Nyt pääsemme mukaan Kettusen elämänvaiheisiin mutta suurin osa hänen sielunelämästään jää laulujen varaan, ja ne meillä oli hallussamme jo ennen tätä kirjaa.
Mielenkiintoisimmat kappaleet koskevat sanoituksia. Siinä Hänninen käyttää hyödykseen Edun laulujen tuntemustaan, ja analyysi on paikoin jopa erittäin oivaltavaa. Tämä kappale on kuitenkin valitettavan lyhyt ja vasta aivan kirjan lopussa. Musiikkibisneksen lainalaisuuksia, levy-yhtiö ja vaikkapa kustannustoimintaa koskevista jaksoista huomaa, ettei kirjailijan tietotaito ole aivan riittänyt avaamaan näitä asioita. Jälki on paikoin myötähävettävää. Ja kuten kirjan teemaan kuuluu, näissäkään kohdissa mitään ei avata kovin perinpohjaisesti vaan tyydytään heittelemään truismeja ja lainaamaan erittäin niukkasanaista Kettusta.
Tämä kirja on tavallaan harmi. Minusta Edu Kettunen olisi ansainnut perinpohjaisemman ja todemman kirjan. Mutta tällä mennään. Opin joka tapauksessa uutta hänen elämästään, mutten silti edelleenkään jaksa kuunnella Broadcastin musiikkia.
Edu Kettusen biisit top 3:
1. Retki meren rantaan
2. Elämän haamu (Kaartamo-Kettunen-Kuustonen biisi oikeastaan)
3. Veljenmalja
