So be it, settle the score, touch me again with the world that you will hear evermore.
Ei liittynyt visaan, mutta pätkä James Hetfieldin runoutta sopi aiheeseen.
Joten tuttuun tapaan, olkaa hyvät ja raportoikaa pistemääriä.
Minä
Archive for helmikuuta 2016
Helmikuun 2016 musavisa!
Arvio: HBO:n Vinyl, pilottijakso
HBO:n alkuvuoden kohutuin uutuussarja taitaa olla tämä Martin Scorsesen Mick Jaggerin avustuksella luoma sarja 1970-luvun musabisneksestä New Yorkissa. Suomessakin tästä oli järjestetty oikein joku ennakkokatselutilaisuus. Minä katselin tämän kuitenkin ihan oman televisioni välityksellä, kun hankin kuukausi sitten vihdoin HBO Nordicin.
Nyt takana on vasta 1h 47min kestävä sarjan pilottijakso, joten tätä ei voi pitää lopullisena tuomiona sarjasta.
Pilottijakso oli kuitenkin minulle pettymys.
Ensinnäkin se oli pettymys siksi, että aihetta oli käsitelty kaikkien pahimpien kliseiden läpi. Kaikki levy-yhtiöihmiset ovat joko ahneita musiikinvihaajia tai huumekoukussa räpisteleviä ihmisraunioita. Radiosoittopäätökset tehdään kokaiinivuoren ympärillä ja artisteja yritetään huijata minkä keritään.
Kaikkia näitä asioita on toki 1970-luvun New Yorkin musiikkimaailmassa tapahtunut, mutta aiheesta on puhuttu niin paljon, että olisin kuvitellut Scorsesen ja Jaggerin kaivaneen vähän syvemmältä. Pilottijakson yksioikoista maailmaa tarkstellessa tulee fiilis, etteivät sarjan tekijät pidä aiheestaan. He halveksuvat sitä.
Ehkä minua nikotuttaa, koska olen lukenut aiheesta aika paljon, ja toisaalta toiminut Suomessa musiikkialalla 10 vuotta. Ehkä vaikutus on sama kuin jos rikospoliisin etsivät katsovat kliseisintä poliisisarjaa, joka toistaa kaikkia pahimpia poliisikliseitä. Joka tapauksessa, fiilis Vinylistä oli tympeä, koska se oli sarjan yleisfiilis.
Toki jo nyt on nähtävissä, että päähenkilön vilpittömänä esitelty rakkaus raakaan rhytm & bluesiin pelastaa hänet rahan pahuudelta. Hän löytää jälleen musiikin puhtaan ilon ja tekee ideologisia levytyspäätöksiä.
En tiedä miksi, mutta kuvittelin että tämä olisi jotenkin hienovireisempi, tai vastaavasti rehdin parodinen. Nyt tämä toistaa monesti lueteltuja kliseitä antamatta keskusteluun mitään lisää.
Toivottavasti tuleva kausi avaa uusia näkökulmia, koska tällaisenaan Vinyl on vain masentava karikatyyri.
Miksi True Detectiven ykköskausi on niin hyvä?
Pari vuotta sen jälkeen kun kaikki muut ovat katsoneet True Detectiven, astuu areenalle naapuruston ystävällinen populaarikulttuuribloggaaja. Hänelläkin on sanottavaa tästä läpikehutusta ja paljon esseetekstiä inspiroineesta sarjasta.
En usko, että tämä oma kirjoitukseni tuo jo julkaistuun kirjalliseen materiaaliin hirveästi mitään lisää, mutta ihmettelen jos sarjan ykköskausi ei inspiroi jokaista harrastelijakirjoittajaa purkamaan edes jotain tekstimuotoon.
Vaikka en halua arvottaa True Detectiven ykköskautta "kaikkien aikojen tv-sarjaksi", tai "suosikkisarjaksi", se on monella tavalla vertaansa vailla. Vaikka sen aihepiiri on periaatteessa tv:n käytetyin, ja tarinan ydinkin nykykuvastossa varsin tuttu, kokonaisuus on onnistuttu yhdistämään osasistaan niin, ettei vertailukohtia löydy.
Tärkeimmät osatekijät ovat Matthew McConaghey ja käsikirjoitus. Näiden kahden natsatessa täydellisesti yhteen kokonaisuus muistuttaa enemmänkin runoutta tai videotaidetta. "Runous"-sanaa mietin useammankin kerran sarjaa katsellessani. Runous ei tietenkään aina liiku metaforisella tasolla, mutta käytännössä koko TD:n ykköskausi tuntui samaan aikaan liikkuvan muuallakin kuin Louisianassa ja osavaltion korkeille paikoille ulottuvan perverssin voodoo-rikollisuuden parissa.
En osaa oikein alleviivata sitä, mikä tässä sarjassa nimenomaan edustaa "runoutta". Ehkä se on vahva tunne rivien välissä olevasta materiaalista, vaikka mitään suurta allegoriaa teemoissa ei taida ollakaan. Tarkoitan siis, että TD ei hehku jotain "tarkoitusta" joka katsojan pitäisi tajuta, vaan ilmaisu on houreista ja vihjailevaa kuin voodoo-papin tanssi, jota on huumaavaa seurata, mutta joka ei lopulta tarjoa kovin konkreettisia vastauksia.
McConagheylle tämä on varmasti mieluisa rooli, sillä hän on liipannut aiemminkin läheltä tällaista hyperkarismaattista mutta sisäisissä kamppailuissa kärvistelevää sielua - Dallas Buyers Clubissa herkemmin ja humoristisemmin ja Mudissa huonomman käsikirjoituksen rampauttamana.
Woody Harrelson ja Michelle Monaghan ovat myös erittäin hyviä, mutta McConagheyn runonlaulaja varastaa kaiken huomion.
En ymmärtänyt sarjan kaikkia viittauksia, mutta ilmeisesti McConagheyn avaruuteen katsomisella on jotain yhteyksiä Antiikin Kreikan taruihin - tai hänen hahmossaan muutenkin.
Kuten kirjoissa, myös tv-sarjoissa liiallinen cliffhangereihin tukeutuminen on todella väsyttävää. True Detective väisti tämän ansan, enkä pitkälle yli puolivälin edes uskonut, että rikos selvitetään jotenkin perinteistä juonenkuljetusta tyydyttävällä tavalla. Eikä sitä selvitettykään, tavallaan.
Tämä vihjaileva ylistyslaulu siis varmistakoon, että kaikkien kannattaa tämä sarja katsoa. Se on maaginen ja tv-sarjan olomuodon yläpuolelle nouseva kokemus.
Harry Potterin taikamaailman sisäinen politiikka
Screenshot Potter-leffasta. Työväki kulkee Puolueen päämajaan eli Taikaministeriöön.
Olen lukenut Harry Potter -kirjasarjaa uudestaan, koska saimme sen avulla tytärpuoleni innostumaan pitkistä tarinoista, toivottavasti pian kirjojen lukemisesta itse ja fantasiakirjallisuudesta, mikä ei koskaan ole väärin.
Ensimmäisellä kerralla ahmin kirjat läpi nopeasti. Petyin hieman cliffhangereihin ja tyhjäkäyntiin 4. kirjan jälkeen, mutta muuten tarina ja sen maailma katosi mielestäni ennalta-arvattavan loppuratkaisun jälkeen.
Nyt, hitaasti suomennoksia ääneen lukiessa, olen ehtinyt ajatella kirjan maailmaa tarkemmin. Olemme tällä hetkellä 6. kirjan loppuratkaisussa (IIIKS), ja varsinainen arvio kirjasarjasta seuraa Kuoleman varjelusten jälkeen, mutta ajattelin kirjoittaa jo tässä keskeneräisessä vaiheessa eräästä Potterin maailman omituisuudesta.
Minä nimittäin tavallaan ymmärrän Voldemortin porukkaa. En tietenkään ymmärrä heidän perustelematonta julmuuttaan (no, ehkä hirnyrkkien mukana kadonnut sielu sitten selittää julmuuden), mutta heidän tahtoaan elää nykyisen taikayhteiskunnan ulkopuolella.
Rasismi ei ole se syy, vaikka J. K. Rowling sen onkin kirjoittanyt hellyyttävästi mukaan. Niin sanottujen "kuraveristen" halveksunta ei ole pelkästään Kuolonsyöjien piirre, vaan ikivanhoista ja homehtuneista perinteistään kiinni pitävän kulttuurin kuolinkorinaa.
Minusta Kuolonsyöjien maailman erityispiirre on halu toimia Taikaministeriön ulkopuolella. Muu taikamaailma on pakotettu Taikaministeriön sosialistisen byrokratian valtaan, joka Harry Potterin esimerkillä todistettuna on usein myös mielivaltainen.
Taikaministeriössä on valtava määrä erilaisia osastoja, joiden nimillä vitsaillaan kirjasarjan mittaan usein. Sen lisäksi taikamaailman työpaikkoja tuntuu löytyvän lähinnä palvelualalta. Taikaministeriön pomon paikka on valtavan politikoinnin takana, ja jos ei kuulu taikaministeriöön, eli "Puolueeseen", on turha haaveilla merkittävästä postista.
Weasleyn perheen isä on ilmeisesti liian kiltti tai idealisti, että yrittäisi kiipiä epätoivoisen suuressa Taikaministeriö-organisaatiossa. Niinpä hänet on tuomittu huonosti palkattuihin paskaduuneihin, joista Puolueen ylemmät jatkuvasti vittuilevat.
Voldemort joukkoineen taas haluaa toimia Taikaministeriön ulkopuolella. He ovat käynnistäneet suorastaan randistisen vastaliikkeen, jossa vahvempi tappaa heikomman, ja kaikista vahvin tekee mitä haluaa. Mutta vastakkainasettelu on kuitenkin selvä. Voldemort johtaa yksilöllisyyden ihannointiin taipuvaista, joskin fasismilta haiskahtavaa henkilökulttia, jossa itsenäiset ja rohkeat teot palkitaan. Palkinnot tosin ovat yleensä pomon lupia tappaa joku.
Oli miten oli, Potterin maailma on jakaantunut äärimmäisesti kahtia valtaapitävän taikaministeriön sosialistiseen byrokratiaan (koska pitäähän se valtava koneisto jollain rahoittaa) ja Voldemortiin fasismiin. Tylypahkan koulu on ainut sosiaalidemokratiaa muistuttava alue tässä sekamelskassa. Harrylla oli aikuisiässä varmasti muskelia yletä Puolueen koneistossa, mutta entäs ne kaikki kiltit tylypahkalaiset, jotka valmistuttuaan lähtevät koulusta suurin toivein?
Millaista on ottaa rescue-koira?
Ajatus Ellin ottamisesta ei ollut minun, vaan puolisoni. Hän on se, joka aina lomilla hakee kulkukoirille ruokaa ja katsoo että niillä on kaikki hyvin. Itse olen ankeampi järki-ihminen, joka miettii miksi paikalliset antavat koirien lisääntyä vapaina.
No, pitkällisen suostuttelun jälkeen myönnyin toisen koiran ottamiseen. Meillä on siis ennestään jackrussellinterrieri Ringo, joka täyttää maaliskuussa seitsemän.
Syy siihen, miksi en innosta kirkuen suostunut rescue-koiran ottamiseen on, että koiran ottamisessa on aina iso vastuu. Koko perheen pitää sitoutua siihen. Ja jos vastuuntuntoiselta kasvattajalta koiran ostaminen vaatii paljon, kaltoin kohdellun ja kadulla asuneen hauvan ottaminen vaatii vielä enemmän. Siksi en suosittelisi kenellekään rescue-koiraa ensimmäiseksi koiraksi.
Sivuasiana mainittakoon, että minusta maailman hädänalaisia koiria auttaa parhaiten rahoittamalla suoraan järjestöjä, jotka steriloivat katukoiria ja nostavat paikallisten ihmisten tietoisuutta koirien kohtelusta. Mekin olemme antaneet rahaa Ko Lantan ja Romanian katukoirien hoitamiseen, koska siitä on paljon enemmän apua kuin yhden koiran lennättämisestä Suomeen.
Minusta on alkanut tuntua, että paikalliset ihmiset säälivät katukoiria niin, että ruokkivat niitä vähän. Näin koirakanta pysyy elossa, mutta koska koiria ei steriloida, ongelma vain kasvaa. Tai sitten yhteiskunta on muuten niin huonossa jamassa, että koirien auttamiseen ei kerta kaikkiaan riitä resursseja. Koska oma empatiakykyni ei ole mitenkään johdonmukainen, minusta tuntuu tärkeältä auttaa koiria, koska ne ovat niin syyntakeettomia ja rakastavat joka tapauksessa ehdoitta.
No mutta siis Elli. Vanhempi koirani Ringo on nimetty Ringo Starrin mukaan (ja edesmennyt Debbie-russeli Debbie Harryn mukaan, ei olisi muuten kannattanut lukea tuota Debbien muistokirjoitusta uudestaan kun on vaikea kirjoittaa), joten oli selvää, että Romanian tulokas tarvitsisi myös musa-aiheisen nimen. Koska nuori Elli on tahtonaisia, päätin lainata suuresti arvostamani Elli Haloon nimeä tälle sinnikkäälle koiralle, jota väliaikainen emäntänsä Romaniassa kutsui Idaksi.
Puolisoni hoiti Ellin saapumiseen liittyvät käytännön asiat, mutta lyhyesti selailimme Rescue-yhdistys Kulkureiden sivuja ja löysimme sieltä nuoren pienikokoisen narttukoiran, joka ei ollut supervaikea tapaus, ja päätimme auttaa häntä. Tai siis #nainen päätti, ja puhui minut mukaan. Supervaikeus oli poissulkevana kriteerinä siksi, että pitää olla realistinen. Tälle koiralle on tarjottava koti sen loppuelämäksi. Hylättyjä katujen kasvatteja ei voi ottaa kokeiluun ja antaa sitten eteenpäin, se ei ollut meille kerta kaikkiaan vaihtoehto. Koira, joka luoksemme tulee, myös jää tänne loppuelämäkseen. Tiesimme, että Ringon kanssa pärjäisi nuori leikattu narttu, ja Elli täytti nekin kriteerit.
Rescue-koiria Suomeen eri puolilta maailmaa tuovia yhdistyksiä on monta, mutta me kiinnitimme taannoin Eläinmessuilla huomiota Kulkureiden toimintaan, ja #nainen otti heihin nettiselailun jälkeen yhteyttä. Seurasi muutama pitkä puhelinhaastattelu, mistä annan PROPSIT Kulkureille. Ei näitä koiria tosiaan kannata kelle tahansa lähettää, koska kuten totesin, niille on annettava koti loppuelämäksi.
Elli siis varattiin, ja maksettiin. Hinnaksi tuli muistaakseni 450€, joka sisältää matkan Suomeen, tarvittavat rokotukset ja asiakirjat sekä eläinlääkärin todistuksen siitä että koira on terve. Kulkurit hoisivat tämän homman sulavasti, kiitos siitä.
Sitten Ellin saapumispäivä tuli. Raukka oli tätä ennen viettänyt Romaniassa viikon karanteenissa tullin tiloissa, mitä seurasi yhden välilaskun kautta tehty lentomatka Suomeen. Ei siis ihme että hän oli todella vaitonainen saapuessaan luoksemme.
Onneksi Ringo otti hänet hyvin vastaan. Itse lähdin reiluna tyyppinä viikon työmatkalle Jenkkeihin, mutta Ringo ja muu perhe hoitivat Ellin kotiuttamisen niin, että jo nyt, kolmea ja puolta viikkoa myöhemmin hän tuntuu olevan täällä täysin kotonaan. Ringon kanssa hän leikkii jatkuvasti, ja meitä ihmisiä hän selvästi jo kaipaa - sen huomaa piipityksestä kun tulee töistä kotiin (meillä on joustavat työajat ja #nainen tulee aikaisin kotiin, joten koirat ovat keskimäärin 3-4 tuntia yksin kotona - siis silloin kun minä en tee etätöitä, eli 2-3 päivää viikossa).
Mutta mitä pitää vielä ottaa huomioon? Elli ei ole kenenkään kouluttama, paitsi katujen. Tai itse asiassa teoria on, että hänet on hylätty varsin nuoressa iässä jonkyn sydämettömän ihmisen toimesta kadulle. Joka tapauksessa hän ON ollut alusta lähtien sisäsiisti (asui Romaniassa sisällä koira-aktiivin kotona, tämäkään ei ole aina itsestäänselvää), mutta monia muita perustaitoja hänellä ei ole: Hän ei osaa odottaa, tulla luokse, tai muutakaan. Samoja juttuja joutuu ja pääsee tietysti treenaamaan myös ei-rescue-koiran kanssa, mutta ehkä tärkeintä on ollut ryhtyä opettamaan omaa uutta nimeä ja luokse tulemista. Vanhana katukoirana kun Ellille saattaa tulla karkuun päästessään fiilis vain lähteä, eikä palata.
En tosin usko että hän enää minnekään karkaisi, mutta alkuviikkoina tuo vaara on todellinen.
Nykyään hän on tavattoman hellyydenkipeä, kiltti mutta sopivan itsevarma koira, joka rakastaa luikertaa kiinni ihmisessä kuin kissa, ja joka nukkuu paljon enemmän kuin aktiivinen Ringo. Pikku hiljaa meidän välillemme on syntynyt se suhde, joka tekee koirista niin ainutlaatuisia lemmikkejä. Se hieno fiilis kun huomaa YMMÄRTÄVÄNSÄ koiraansa on jo pari kertaa tullut.
Tästä siis voi päätellä, että kukaan ilkimys ei ole kyennyt Elliä lopullisesti traumatisoimaan, vaikka hän suhtautuukin vieraisiin epäluuloisesti. Hyvä niin. Ja kieltämättä tuntuu hyvältä - vaikkakin kokonaiskuvassa pieneltä - että tuo rakastettava pötkylä saa tälläkin hetkellä nukkua tässä sohvalla vieressäni, eikä hylätyn talon raunioissa tai muussa kylmässä paikassa keskellä Romanian talvea.
Yhteenvetona rescue-koirista: Mieti voimavarasi tarkkaan, ja varaudu pahimpaan. Rakkaus voittaa, mutta ei se palvele rescue-koiraa eikä sinua jos teet elämästäsi helvettiä liian vaikeasti traumatisoineen koiran kanssa. Kuten totesin, tehokkain tapa auttaa on antaa (hyväksi ja luotettavaksi tutkimallesi) säätiölle rahaa eläinten sterilointiin ja valitustyöhön. Järjestöt tekevät hyvää työtä ja auttavat, mutta lopullinen vastuu on sinulla.
Niin, ja kaikki eläinlääkärit eivät ilmeisesti pidä rescue-koirista, mutta jos pidät koiran passin mukana ja käytät järjestöjen suosimia eläinlääkäreitä, sekin puoli sujuu. Ellille sai myös vakuutuksen, koska se on todettu terveeksi. Romanialainen luonnonvalintana jalostunut piski on mitä ilmeisimmin terveempi kuin moni sairaaksi jalostettu koira, joten se puoli on kunnossa.
