HBO:n alkuvuoden kohutuin uutuussarja taitaa olla tämä Martin Scorsesen Mick Jaggerin avustuksella luoma sarja 1970-luvun musabisneksestä New Yorkissa. Suomessakin tästä oli järjestetty oikein joku ennakkokatselutilaisuus. Minä katselin tämän kuitenkin ihan oman televisioni välityksellä, kun hankin kuukausi sitten vihdoin HBO Nordicin.

Nyt takana on vasta 1h 47min kestävä sarjan pilottijakso, joten tätä ei voi pitää lopullisena tuomiona sarjasta.

Pilottijakso oli kuitenkin minulle pettymys.

Ensinnäkin se oli pettymys siksi, että aihetta oli käsitelty kaikkien pahimpien kliseiden läpi. Kaikki levy-yhtiöihmiset ovat joko ahneita musiikinvihaajia tai huumekoukussa räpisteleviä ihmisraunioita. Radiosoittopäätökset tehdään kokaiinivuoren ympärillä ja artisteja yritetään huijata minkä keritään.

Kaikkia näitä asioita on toki 1970-luvun New Yorkin musiikkimaailmassa tapahtunut, mutta aiheesta on puhuttu niin paljon, että olisin kuvitellut Scorsesen ja Jaggerin kaivaneen vähän syvemmältä. Pilottijakson yksioikoista maailmaa tarkstellessa tulee fiilis, etteivät sarjan tekijät pidä aiheestaan. He halveksuvat sitä.

Ehkä minua nikotuttaa, koska olen lukenut aiheesta aika paljon, ja toisaalta toiminut Suomessa musiikkialalla 10 vuotta. Ehkä vaikutus on sama kuin jos rikospoliisin etsivät katsovat kliseisintä poliisisarjaa, joka toistaa kaikkia pahimpia poliisikliseitä. Joka tapauksessa, fiilis Vinylistä oli tympeä, koska se oli sarjan yleisfiilis.

Toki jo nyt on nähtävissä, että päähenkilön vilpittömänä esitelty rakkaus raakaan rhytm & bluesiin pelastaa hänet rahan pahuudelta. Hän löytää jälleen musiikin puhtaan ilon ja tekee ideologisia levytyspäätöksiä.

En tiedä miksi, mutta kuvittelin että tämä olisi jotenkin hienovireisempi, tai vastaavasti rehdin parodinen. Nyt tämä toistaa monesti lueteltuja kliseitä antamatta keskusteluun mitään lisää.

Toivottavasti tuleva kausi avaa uusia näkökulmia, koska tällaisenaan Vinyl on vain masentava karikatyyri.