Tämä blogikirjoitus mainostaa minun ja Jani Nivalan uutta podcastia, jonka nimi on Mäntysaari ja Nivala - Suomen paras populaarikulttuuri-podcast - tai tuttavallisemmin Mäntysaari ja Nivala.

En siis aio jokaisesta uudesta (kerran viikossa) podcastin jaksossa täällä "tekstiblogissani" tiedottaa, jonka päivitys jatkuu tietenkin ihan normaalisti, joten kannattaa ottaa mantysaarijanivala.blogspot.fi seurantaan, tai sitten minun Soundcloud-tilini.

 Jahka Soundcloud saa aktivoitua minulle podcasting-ominaisuutensa niin saan tämän hienouden myös ihan "viralliseksi" podcastiksi, kun saan sen RSS-feedin tulille ja iTunesiinkin tuon feedin.

Minä ja Nivala teimme 2009-2010 noin 30-40 jaksoa (ne ovat kadonneet) Mäntysaaren videoblogia Voicen nettisivuille. Tämä podcast jatkaa tuota perinnettä, mutta ilman kuvaa ja pidemmässä muodossa.

On tietysti vähän noloa, että olen päässyt podcasteihin sisälle vasta viimeisen vuoden - puolen vuoden sisällä, mutta joka tapauksessa haave minun ja Nivalan yhteisestä podcastista on elänyt jo pitkään. Aiemman alkamisen esti se, että emme kerta kaikkiaan ehdi nähdä viikon varrella toisiamme säännöllisesti. Aivan yhtäkkiä juoksulenkillä noin kuukausi sitten tajusin, että kyllähän näitä maailmalla on PAKKO tehdä ilman fyysistä kohtaamista. SKYPE ja USB-kytkentäiset mikrofonikuulokkeet ja Call Recorder -softa, niin yksinkertaista se oli. Olisin tietty aiemminkin voinut tajuta.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Podcastaaminen Nivalan kanssa on mahtavaa, eikä noita aktiivisia populaarikulttuuri-aiheisia podcasteja taida Suomessa juuri olla, sillä en laske radio-ohjelmien pätkimistä nettiin ollenkaan podcastiksi, vaikka niitä podcast-tekniikalla jaetaankin.

On myöskin mahtavan vapauttava tunne tehdä jotain, jonka kuunteleminen vaatii aikaa, ja jolle en aio asettaa mitään pituusrajoituksia. Kaikki on nykyään niin otsikkotasoista makupalaa, että podcastien "slow food" -maailma miellyttää. Onhan kirjoitetun sanankin puolella puhuttu viime aikoina paljon Longplay-palvelusta (ironisesti en ole vielä ehtinyt lukea sitä Himas-juttua). En siis toki ole vertaamassa niitä pitkiä huolella valmisteltuja journalistisia taidonnäytteitä meidän podcastiin, mutta molemmat vaativat aikaa.

Lataa siis tästä podcast ja lähde vaikka ulos nauttimaan siitä. Tai kuuntele sitä työnteon taustalla. Tai autossa. Tai pistä televisio kiinni ja kuuntele se, miten vain.

Tässä kun on talvilomalla ja aivokapasiteetti saa levähtää työtehtävistä niin kaikenlaisia ideoita puskee esiin (tämä on sivumennen sanoen jälleen osoitus siitä miten työtäkin pitäisi tehdä: Käydä ulkona kävelemässä tai vaikka Verkkokaupassa niin kuin minä tein, niin aivot saavat uutta virtaa).

Esittelen tässä nyt konseptin, jota matkatoimistot "saavat käyttää, mut ei oo pakko hei".

Ongelmana matkatoimistobisneksessä on siis se, että nuoret urbaanit aikuiset eivät osta valmismatkoja Kanarialle, Turkkiin tai Bulgariaan. Matkaoppaat-sarja oli hyvä yritys vedota sarkasmi-markkinaan (lähetään läpällä Alanyaan, mennään jokiretkelle, mutta läpällä), mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan järeämpiä markkinointitoimia.

Siksi kehitin Antiturismipaketin, joka on täsmämarkkinoitu urbaanille 22-35-vuotiaiden lapsettomien aikuisten kohderyhmälle.

* Antiturismipakettia ei mainosteta matkatoimiston omilla sivuilla, vaan siitä löytyy viitteitä Hotels.comin satunnaisilta alasivuilta ja kahdesta muoti- ja yhdestä matkailublogista per kuukausi. Bloginostot eivät ole ylistäviä, vaan itsestäänselvän kyllästyneitä mainintoja matkasta.

* Paketin yhteydessä ei käytetä sanaa "loma", vaan kyseessä on joko korrektisti "matka" tai sitten "paikallisten normaali elämä".

* Kohteesta häivytetään kaikki opaskyltit ja varsinkin suomenkieliset infotekstit. Hotellit ovat joko viiden tähden boutique-tyylisiä tai vaikeasti löydettäviä (mieluiten englannintaidottoman mummon ylläpitämiä) bed & breakfasteja.

* Paikalliset taksit vievät matkalaiset kahden korttelin päähän bed & breakfastista - osanottajille on jätettävä löytämisen riemu.

* Opastettuja kiertueita ei ole, mutta paketin osanottajilla on mahdollisuus osallistua paikallisten taideopiskelijoiden "yhteisölliseen hankkeeseen", jossa paikallinen opas esittelee seutua.

* Kaikilta ravintoloilta, baareilta ja kahviloilta poistetaan näkyvät kyltit ja mainokset. Menuja ei missään nimessä käännetä englanniksi (saati suomeksi). Kaikkiin ravitsemusliikkeisiin palkataan kaksi paikallista pappaa pelaamaan backgammonia ja huutamaan paikallisella kielellä, kulahtanut sisustus henkii sanaparia "paikallisten suosima".

* Matkatoimiston edustajilta läsnäolo kielletty matkan kohdemaan rajojen sisäpuolella.

* Paketin osanottajilta kielletään suomen puhuminen matkan aikana, jotta mahdolliset muut Antituristit eivät kuulisi suomea.

* Paikalliset eivät saa turistin havaitessaan missään nimessä osoittaa tunnistavansa turistin, vaan heitä on kohdeltava kuin paikallisia.

Pientä tuunausta ehkä vaatii, muuten HYVÄ!

Nopeata, uskottavaa, särmikästä ja hauskaa luettavaa.

Tämän kirjan kohdalla tarina siitä miten päädyin lukemaan sitä on mielenkiintoisempi kuin tarina siitä, mitä mieltä olen kirjasta.

Tapahtui nimittäin niin, että eräänä sunnuntaina luin Kindlestäni (tai jos tarkkoja ollaan, niin iPadin Kindle-appista jonka käyttäjäksi olen siirtynyt melkeinpä sataprosenttisesti kun huomasin, ettei iPad 2:n taustavalo kipeytä silmiäni) kirjaa (taisi olla Infinite Jest, tuo mestariteos joka on edelleen kesken). Lukemista aloittaessa silmät osuivat uuteen niteeseen, joka oli ilmestynyt kirjastooni.

Don Winslow - Savages. Rehellinen ihmetys seurasi. Ei havaintoa, mistä moinen on voinut Kindleeni päätyä.

Tuijotin kirjan nimeä hetken, kunnes muisti alkoi pikku hiljaa palailla. Edellisenä iltana olimme puolisoni kanssa olleet ystävien kanssa baarissa. Keskustelu kirjoista alkoi hiipiä mieleen. Ystäväni - kutsuttakoon häntä vaikka Koivu-Schiblaksi - oli suositellut tuota Winslow'n kirjaa, ja olin reteästi ostanut sen saman tien puhelimeni Kindle Store -sovelluksella.

Uusi aika oli alkanut. En ole koskaan harrastanut kännissä tehtyjä nettiostoksia (paitsi kerran tilasin telkkarin krapulassa), mutta kirjojen ostaminen baarista käsin niin, etten edes heti aamulla muista koko asiaa, on NIIN 2010-lukua että!

Savages on hyvin elokuvamainen (ja ilmeisesti elokuvaksi käännetty) tarina kahdesta kalifornialaisesta marihuanankasvattajasta, jotka joutuvat törmäyskurssille meksikolaisen huumekartellin kanssa.

Kirja on kirjoitettu hyvin "katu-uskottavalla" kielellä, joka ensimmäiset 50 sivua ärsytti minua, mutta josta rupesin pitämään kun pääsin kirjan rytmiin mukaan. Tarinassa oli sopivasti imua, mutta tosiaan se on elokuvakäsikirjoitusta muistuttava jopa siinä määrin, että MIELUMMIN haluaisin nähdä sen elokuvana.

On välillä vaikea päästä tuollaisen hyvin "katukieltä" edustavaan tekstiin sisään. Tulee miettineeksi kirjailijaa työhuoneellaan, kun hän joutuu puristamaan itsestään slangia.

Mutta maailma on uskottava. Olen vain viime aikoina lukenut niin valtavia kirjoja, että tämä tuntui sellaiselta lauantai-illan action-leffalta. Mikä on tietysti hyvä sekin.

Varovainen suositus siis, jos coolit kalifornialaiset pilvikauppiaat ja meksikolaiset huumekartellit kiinnostavat.

Tämä on taas näitä juttuja, että kun bändi julkaisee neljännen levynsä, niin luulis että meikäläinen olis kuullut siitä. Vaan ei. En tosin ole niin SYVÄLLÄ PELISSÄ että edes jaksaisin yrittää ottaa selvää kaikista bändeistä ja levyistä joita musablogeissa vilisee, mutta tämän kohdalla kävi vielä niin, että uuden polven kohuttu musatoimittaja Oskari "Original Gangster" Onninen suositteli tätä minulle, arvellen nimenomaan että minä pitäisin tästä.

Täysin normaali musiikista pitävän ihmisen reaktio olisi tietenkin hyljeksiä tätä KOSKA joku toinen suositteli sitä nimenomaan minua silmälläpitäen. Vaan minäpä en hyljeksinytkään, vaan rupesin kuuntelemaan. Nöyryytettynä, koska joku tiesi minua koskettavan levyn ilmetymisestä, ilman että olin edes kuullut yhtyeestä. Jonka NELJÄS levy tämä on.

Semmotti, sanoisi perniöläinen.

Kävi joka tapauksessa niin, että tykästyin Pedestrian Verseen HETI ja ISOSTI. Pari vuotta sitten Mumford & Sonsista tuli valtavan suosittu yhtye. Harmi vaan että samaan aikaan pinnalle nouseeseen Fleet Foxesiin verrattuna Mumford & Sons on umpitylsä, ihan kuin joku Sibelius-akatemian tylsä ja asiallinen versio Fleet Foxesista.

Frightened Rabbit asettuu tähän samaan ryhmään. Se tekee helvetin tarttuvia lauluja, kuten Mumford & Sons, mutta ainakin Pedestrian Versen laulut ovat myös mielenkiintoisia. Ne eivät tunnu Hennes & Mauritzin villatakeilta, vaan niissä on jotain valtavan hienoa ja nostattavaa. Sanoituksissa pilkahtelee myös samanlaista älykkyyttä kuin Death Cab for Cutiella.

Tekee mieli verrata tätä siihen Mumford & Sonsiin, vaikka M & S onkin musiikkitoimittajapiireissä todella vihattu ryhmä. Ehkä se johtuu suosittuudesta, mutta luultavasti bändin huonoudesta. Frightened Rabbit on siis parempia biisejä tekevä ja mielenkiintoisempi Mumford & Sons. Frightened Rabbit on myös enemmän bändisoittoon perustuva, eikä niin munaton kuin M & S.

Mahtava fiilis tulee tästä levystä. Luulenpa että tästä tulee samanlainen kestosuosikki kuin Silversun Pickupsin Neck of the Woodsista jota kuuntelin viime vuonna valtavasti.

Mukavaa sunnuntaita. Tässä kirjoituksessa aion spekuloida sitä, ketkä selviytyvät tämänvuotisen Voice of Finlandin finaaliin. Ns. reisillehän se tulee menemään, mutta kokeillaan nyt kuitenkin.

Voice of Finland -kilpailun tekstiviesti-Spotify-äänestyksen voittaminen on eri asia kuin se, että "voittaa" itselleen uran artistina. Televisiokilpailussa tekstiviestejä rohmusi viime vuonna artistina todella vaatimaton Mikko Sipola, jonka "karisma" vetosi televisiota katsovaan kansaan. Kuten näimme, Jack & Jones -karisma ei tehnyt hänestä artistia, ja vaatimaton levy hävisi äkkiä alelaareihin.

Sen sijaan kilometrin päähän artistiutta kirkuva Krista Siegfrieds on menestynyt omillaan muualla (vaikka hänenkin pitäisi ennen lopullista läpimurtoa löytää vielä vahvemmin se oma juttunsa, eikä yrittää olla Suomen Katy Gaga), ja Jesse Kaikurannasta tuli ansaitusti menestynein VoF-artisti.

Yritän nyt tässä olla miettimättä todennäköisintä tekstiviesti-Spotify-äänestyksen voittajaa. Mietin seitsemää laulajaa, joilla voisi olla mahdollisuuksia menestyä artistina - oli painotus sitten levytyksissä tai keikoissa.

Jotta näistä ihmisistä tulisi menestyviä artisteja, heidän pitää tosiaan löytää itsestään sellainen idea: Mitä he haluavat tehdä. Nightwish tekee mahtipontista ja taitavaa oopperaheviä, mutta mitä Roope Permanto tekee? Hän laulaa kauniisti, mutta mitä? Entä Laura Savio? Hän laulaa kauniisti ja on kaunis, mutta kuka hän on artistina? Jesse Kaikuranta menestyy siksi, että hän tietää kuka hän on artistina.

En ole tätä kirjoittaessa nähnyt muuta kuin nuo koelaulut, enkä niitäkään ole katsellut uudestaan (paitsi tuon viimeiseksi mainitun ehdokkaan koska se oli niin kaunista). Oli miten oli, arvailupeli on mahtavaa. Siksipä: Ehdokkaani (tässä on nyt enemmän ehdokkaita kuin finaalipaikkoja) The Voice of Finland -finaaliin keväällä 2013 ovat:

Tomas Höglund
Järkyttävän taitava laulaja, mutta myös jollain tavalla aito - ei mikään Sibis-suorittaja, joita tuolla on nähty aivan liikaa. Levyttävänä artistina keski-ikäinen englanniksi laulava soulmies ei ole mikään helpoin nakki, mutta ehkä jotain Michael Bublé -henkistä frakkikonsertointia ja sen kylkeen sopivaa levytystä voisi ajatella.



Eve Hotti
Pop-laulajia ei Suomessa ole koskaan liikaa. Krista Siegfrieds löytyi viime vuonna, Eve on enemmän karsinnassa esittämänsä Jessie J:n tyylinen räväkkä ja tunteikas laulaja. Jos löytää sisästään sellaisen nopealla vilkaisulla ymmärrettävän ytimen - että tätä minä olen  - ja luikauttaa pari biisiä suomeksi, on hyvinkin potentiaalinen.


Linda Herranen
Ei Led Zeppeliniä pitäisi kenenkään vetämän, mutta näyttävän (eli kauniin) näköinen nainen, laulutaitoja ja välitön olemus on yhdistelmänä sellainen, että luulisi toimivan. Olipa kömpelö lause, mutta nyt on korjausmuste loppu, boldausmustetta onneksi vielä löytyy. Linda Herraselle sellaista haloohelsingihtävää poprockia laulettavaksi niin johan lähtee.


Laura Savio
Lauralta kun otetaan liian vaikeat biisit pois, on hänessä aineksi vaikka mihin. Sekin tietysti auttaa että hän on nuori ja nätti. Vähän ehkä puolivalmis artisti - on vaara, että levyn tuottaja tai a&r yrittää tehdä hänestä jotain mitä hän ei ole. Mutta lahjakas ja vilpitön!



Christian Casagrande tai Jone Ullakko
Finaaliin tarvitaan sitä viime kauden oululaista kaveria mukaileva Aikuinen Uskottava Rock-Laulaja. Se on jompikumpi näistä miehistä. En jotenkaan näe heitä tekemässä levyä Universalin kanssa, mutta keikkalevina viihdyttäjinä heillä on varmasti menestystä edessä. Tai EHKÄ, jos musaa viilataan jonnekin Vain Elämää -kansan mieltymysten suuntaan ja kieli suomeksi, voisi levystä tulla ISO. Taitavia laulaja nämä molemmat.


Anna Halmetoja
Eka kerta tällä kaudella kun lähti kuvainnollisesti jalat alta. NIIN vaivatonta laulamista! Eihän Stevie Wonderia sais laulaa kukaan koskaan missään! Mut tämä mimmi lauloi, ja niin... en keksi muuta sanaa kuin IHANASTI. Yleensä ylikoulutetut ja teknisyyttä palvovat laulajat tuovat oksennuksen kurkunpäähän, mutta Anna Halmetojan laulussa sielu on tärkein. Jälleen kerran englanninkielisiä soul-levyjä ei iso levy-yhtiö Suomessa juuri julkaise, mutta kyllähän tällaiselle artistille JOKU rakonen löytyy.

Roope Permanto
Miespoppareita ei Suomessa ole liikaa, se on äärimmäisen vaikea laji tehdä uskottavasti. Kulma on yleensä enemmänkin singer-songwriter-lähtöinen, mutta on täällä Tuiskuillekin tilaa. Roope on perus säbäjäbän näköinen kaveri, jolla on selvästi suuri sydän ja herkkä ääni. Toimii Suomessa aina. Ei paras laulaja, mutta persoonallisuutta ja sielua löytyy. En ole varma löytyykö hänestä sisältä se MIKÄ SINÄ OLET ARTISTINA -kohta, mutta finaaliin häntä silti veikkaan.

Inga Söder
Ainut kerta tällä kaudella kun on tullut tippa linssiin kilpailijan laulusta. Saara Aalto oli viime kaudella liiankin taitava laulaja, eikä hänen esitystään kuunnellessa oikein päässyt iholle, mutta Inga laulaa taidostaan huolimatta lämpimästi. Jännittävää kuulla miten hän vetää vähemmän dramaattisia biisejä, mutta tuo Who You Are veti kyllä jalat alta. Suosikkini koko kisassa, käsittämättömän hieno artisti. Palvon.

Siinäpä noita. Koko ohjelman viehätys on siinä, että sieltä saattaa nousta finaaliin joitain laulajia, jotka alkukarsinnassa olivat aika hajuttomia. Katsotaan sitten myöhemmin miten tämä minun listani piti kutinsa.

Tässä vielä linkki Inga Söderiin esiintymiseen. Ottakaa mallia. Listen and weep. Ja Ruutu.fi:n ihmisille sanoisin, että pistäkää nyt siihen embed-mahdollisuus mukaan.

Kun olen Twitterissä hehkuttanut rakkauttani 1990- ja 2000-luvun amerikkalaisiin "sukupolviromaaneihin", vinkattiin minulle (muutamakin vinkkaaja oli, mutta muistan että ainakin nimimerkki Töllikä suositteli, kiitos) tästä Jeffrey Eugenidesin 2002 ilmestyneestä Middlesexistä.

En ole kirjallisuudentutkija tahi kirjallisuustieteestä mitään tietävä ihminen, joten voi olla että käytän sanaa "sukupolviromaani" väärin. Mutta tarkoitan siis tällaisia amerikkalaisuuden ytimeen pyrkiviä saagoja, jossa kirjoittajan kehittämä amerikkalainen perhe venkoilee asettaessaan itseään ympäröivään yhteiskuntaan ja omiin nahkoihinsa. Tällaiset kirjat kattavat usein ajallisesti yhdenihmiselämän, tai ainakin yhden ihmisen aikuisen elämän.

Ja nämä kirjat - kuten olen usein todennut - ovat jostain syystä minun lempikirjojani. Eli siis Philip Rothin American Pastoral tai Jonathan Franzenin Freedom tai Don DeLillon White Noise (joskin DeLillolla on keitoksessa aina muutakin kuin amerikkalaisuuden ydintä ja perhesaagaa ja hänet tunnetaan paremmin muista kirjoistaan - joita toki lähes kaikkia rakastan). Myös John Irvingin kirjoissa on samoja aineksia, ja varmasti lukemattomien muiden. Paul Austerillakin joskus.

Onpas pitkä alustus. Jeffrey Eugenidesista tiesin aiemmin sen, että hän on kirjoittanut Virgin Suicidesin, josta Sofia Coppola on tehnyt hienon samannimisen elokuvan. Seksuaalisuus ja sen puhkeamisen aiheuttamat kasvukivut näyttävätkin olevan Eugenidesin sydäntä lähellä, sillä Middlesex kertoo (kuten nimi ovelasti vihjaa) hermafrodiitista Calliopesta, joka elää teiniksi asti tyttönä, mutta joka päättää lopulta olla sittenkin poika.

Calliope on kuitenkin vain tarinan raami - oikeasti tarina kertoo Kreikasta (tai oikeastaan nykyisestä Turkin Izmiristä) USA:han Turkin armeijaa pakenevista siskoksista, jotka rakastavat toisiaan ja saavat lapsen, joka taas.... no, en spoilaa enempää. Nämä sisko ja veli ovat joka tapauksessa Calliopen isovanhemmat.

Middlesex oli lämpimästä älykkyydestään ja osaavasta historiallisesta asettelustaan huolimatta pieni pettymys. Se oli oikein nautittava ja laadukas romaani, mutta kun olen tässä nyt muutaman kuukauden lukenut jo aiemmin mainitsemaani David Foster Wallacen Infinite Jestiä, joka on loputtoman pitkä, monimutkainen ja jonka jokainen sivu on sellaista sanataidetta että henki ei meinaa kulkea, tuntuivat Eugenidesin lauseet jotenkin jähmeiltä. 

Enkä tarkoita että kaikkien hyvien kirjailijoiden pitäisi kikkailla kielellä, mutta Eugenidesin kerronnassa ei jotenkaan ollut sellaista tulta ja sähinää mitä kaipaan. Minä en myöskään välttämättä halua, että kirjassa on JUONI - siis sellainen hökkeli jonka yllättävien käänteiden varaan koko niteen vetovoima on rakennettu - mutta kielen pitää liitää ja lauseissa pitää olla sisältöä.

Middlesexille kävi siis niin, että se kärsi epäreilusta päänsisäisestä vertauksesta Wallacen mestariteokseen. Nautittava, mutta ei loistava. Suosittelen kuitenkin, jos pitää mainituista kirjailijoista tai aihe kiinnostaa. On saanut myös Pulitzer-palkinnon tämä! Vaikka tämä blogiarvio on valmis, ja aion kohta painaa Julkaise-nappia, mietin yhä että mikä tässä oli minun kannaltani pielessä - etten innostunut enempää.

Nyt osui, kyllä, nyt osui. Olen toivonut Haloo Helsingille (tai Haloo Helsinki!:lle...) osumaa levymitassa heti heidän debyytistään lähtien. Tai oikeastaan en ollut aiva varma olisiko heistä hyvän LEVYN tekijöiksi - singlejä he ovat osanneet duunata ihan uransa alusta lähtien. Silloin kun ensimmäinen levy ja Vieri vesi vieri tai Perjantaina -singlet ilmestyivät, harmittelin ettei yhtyeestä tullut isompaa hetinyt. Jälkeenpäin ajateltuna oli heille hyväksi että sinnikkäästi kasvattivat yhtyettään rauhassa.

Penetroituminen koko kansan yhtyeeksi vaati lopulta aavistuksen hölmösti sanoitetun slovarin, Maailman toisella puolen, ja maailma oli valmis.

On kuitenkin helppo todeta, että Maailma on tehty meitä varten on bändin paras albumi. Minun mielestäni kaikkien artistien ei tarvitse tehdä omia biisejään - hienoimmat artistit saavat artistiutensa näkymään muidenkin säveltämillä biiseillä - mutta Haloo Helsinki! -yhtyeen kohdalla se oli tarpeellista.

Bändissä on alusta lähtien ollut kaikki kohdallaan: Hyvin yhteensoittava ryhmä, vahva konsepti jonka bändi on sisäistänyt tunnetasolle asti, hienoja biisejä sekä loistava laulaja. Tämän levyn jälkeen voinee sanoa, että Elli on paras suomalainen naispuoleinen bändin laulaja. Koskaan. Minulla on tässä blogissa tapana esittää rehvakkaita mielipiteitä: Joku levy tai kirja on kaikkien aikojen paras, joku keikka kaikkien aikojen kovin ja niin eteenpäin, mutta ei tästä ole epäilystä: Elli on paras. (Tarkennuksia: Paulalla ja Miralla on kyllä loistava bändi, mutta ovat enemmän "sooloartisteja", he ovat kyllä parempia yhdessä kuin Elli, Chisun ja Vartiais-Jenzan Elli ohittaa tulkitsijana. Elli on parempi kuin Vilkkumaa, Tervomaa, Mikä-Mikä-Maa, Turunen, Petra Tiktakista, Jonsu Indicasta, nyt joku varmaan heittää tähän jonkun Them Bird Thingsin mihin minä sanon että duud, please).

Maailma on tehty meitä varten on siksi mahtava levy, että sillä bändi tekee vielä ENEMMÄN kuin siltä odotetaan. Levyltä löytyy omalla musapäällikön mutu-tuntumallani neljä radiosingleä. Huuda! ja Vapaus käteen jää ovat ns. selvää kauraa, nimibiisi, Taivaanlaiva ja Carpe Diem seuraavia helvetin hyviä vaihtoehtoja. Tärkeintä kuitenkin on se, että kun levyn on kuunnellut läpi, on sellainen olo että on kuunnellut itsensä kanssa sinut olevan ja jonkinlaisella taiteellisella huipullaan seilaavan yhtyeen ehjän 11 biisin sävelteoksen, jonkalaisia ei radioon sopivaa poprockia tekeviltä suomalaisryhmiltä juuri koskaan kuulla.

Elli ei ole sanoittajana mikään Samuli Putro, mutta voi KIESUS kun tuossa Vapaus käteen jää -kappaleessa tulee tippa linssiin ja iso ihminen herkistyy. Kuten todettua, sanoitus ei ole maailman hienoin, mutta kun sanoituksen laulaja on niin syvällä tekstissä että klise kuulostaa sydämen aarialta, ei voi muuta kuin liikuttua. Huuda! oli hieno avaus, mutta tästä tulee toivottavasti bändin isoin hitti. Järkyn hieno biisi.

Miten minä tätä vielä kehuisin? Olen töissä radiossa, ja olen jotenkin tottunut siihen, että hyviä biisejä radioon tekeviltä artisteilta ei tule hyviä levyjä - enemmänkin hyviä singlejä. Haloo Helsinki! on kuitenkin pessyt tällä käsityksellä lattiaa. Bändi tekee saman minkä PMMP teki Kovemmat kädet -levyllä ja nousee joka ikisen rock-nilkin ja -poliisinkin silmissä varteenotettavaksi tekijäksi.

Kiitos Elli, Leo, Jere ja Jukka, tämä oli ilo.

En ole pitkään aikaan ollut rakastunut levymerkkiin mutta turkulainen (!) Svart Records ansaitsee kaiken palvonnan. Olen hehkuttanut heitä aiemminkin ainakin Jess and the Ancient Onesin, Hex Vesselin ja Kuolemanlaakson yhteydessä, mutta firma on pukannut parin vuoden aikana ulos uskomattoman määrän hienoja levyjä.

Nyt tuli seuraava hieno Svart-julkaisu: Sammal - Sammal. Uskomattominta tämän levyn ja minun yhtälössä on se, että retrohtava 70-luku-hippi-stoner-progeilu ei ole millään tavalla minulle ominta musiikkia. Sitä Sammal kuitenkin tekee, näin jotenkin masentavan tiivistävästi ilmaistuna.

Ensin huomasin nauttivani levyn fiiliksestä. Huuruisia huumejameja lämpimällä soundilla, pitkiä biisejä. Bändin tunnistettavaääninen laulaja kuljettaa melodioita härskisti kitara/urkuleadin mukana, eikä homma SILTI livahda siihen retromusiikin ansaan, jossa joltain vanhalta kuulostaminen peittää kaiken oman alleen.

Svartin julkaisuissa on jollain tavalla vaaraa. Näistäkään ei tiedä, että minkälaisia sieniä mättävät, ja niin se pitää ollakin. Silti jo nimestä juontuva luonnon läheisyys kuuluu myös, tervehenkisyyskin.

Nyt minä sen keksin. Tällä levyllä Pekka Streng kohtaa varhaisen Black Sabbathin. Sabbathit eivät ole pukeutuneet mustaan, vaan ovat Sherwoodin metsässä, kylpeneet puroissa. Love Reocrds on käynyt siellä äänittämässä heitä.

Kollegani mainitsi 70-luvun Hectorin, mikä sopii kuvaan myös.

KUUNNELKAA ITSE, tämä on taas niitä levyjä joita ei arvaa sanoin kuvailla, huomaa vain sanovansa enemmän väärin.

Oikeastaan minua HARMITTAA että tämä levy on Spotifyssä. Jotenkin tämän levyn ei kuuluisi olla Spotifyssä. Se pitäisi kuunnella vinyyliltä. Ihan oikeasti! Yleensä en todellakaan romantisoi tällaisia asioita ja olen armoton Spotifyn puolestapuhuja, mutta Sammal on eri maata. Minulla on tämä levy kauniina Svartin digipack-cd:nä, sekin on hyvä vaihtoehto.