Olipas hieno tämä! Aikoinaan tästä elokuvasta jäi hiukan valju kuva, enemmänkin hieno esillepano kuin onnistunut elokuva, joten kirjan lukeminen on jäänyt vaikka tutustuin Eugenidesin tuotantoon Middlesexin kautta (joka ei tosin minusta ollut ihan täysosuma). Nyt kun olen lukenut kirjan niin tuli sellainen olo, että pitäisi varmaan katsoa elokuvakin uudestaan, mutta toisaalta en haluaisi pilata kirjan jättämää fiilistä. 

Tarina lienee monille pääpiirteissään tuttu: Uneliaan keskiluokkaisen lähiön Lisbonin viisilapsisen  perheen tytöt tekevät itsemurhan. Ihan jokainen. Eivät kaikki samaan aikaan, mutta tekevät. Tämä ei ollut spoileri, koska tämän verran käy ilmi jo kirjan nimestä. 

Mielenkiintoisinta kirjassa on sen rakenne ja kertoja. Tai kertojat, sillä epämääräisen kertojahahmon "minä" on nimeämätön poikaporukka joka asuu Lisbonin naapurissa. Välillä joku pojista nimetään (kuten Cecilia Lisbonin syntymäpäiväjuhlakohtauksessa), mutta silloin kertoja siirtyy hänestä etäälle, ikään kuin kyseinen poika ei kuuluisikaan kirjaa kirjoittavaan "me"-persoonaan. 

Tavallaan Virgin Suicides on enemmän tämän poikaporukan tarina, joka vain peilataan uskomattoman surulliseen ja uskomattomalta kuulostavan perhetragedian kautta, silti kertomatta pojista juuri mitään. He nimittäin kuljettavat kertomusta yrittäen selvittää, mitä Lisbonin tytöille oikeasti tapahtui. Tapaus on jäänyt piinaamaan heitä vaikka heistä on tullut jo aikuisia miehiä, mitä en tietenkään ihmettele, sillä viiden tutun nuoren itsemurha ei ole mikään heppoinen asia nuoruudessa koettavaksi. 

Koska kirja on fiktiota, voi itseään viihdyttää vaikkapa ajatuksella siitä, että koko Lisbonien perhe on nuorten miesten tai tämän kertojahahmon yhteinen harha. Se tuskin on Eugenidesin tarkoitus, mutta itsemurhat muuttuvat joka tapauksessa symboleiksi nuoruuden lopusta ja koko lähiön nukkavieruuntumisesta, kulumisesta ja kuolemasta. Konkreettisin esimerkki tästä ovat tietysti kadun puut, joita kaupungin puisto-osasto käy yksi kerrallaan hakkaamassa pois kehrääjäntoukkien hyökättyä niiden kimppuun. Lisbonien talo myös rupeaa mädäntymään välittömästi kun Cecilia ensimmäisenä tytöistä riistää henkensä, ja ötököiden ulosteet aiheuttavat joka vuosi ongelmia koko lähiön talojen pinnoille.

Elokuvassaan Sofia Coppola keskittyy lähiön uneliaan pahaenteiseen tunnelmaan, mikä käy vahvasti myös koko kirjan läpi. Lisbonin perheen tarinan traagisuus ja viiden tytön onnettomat kohtalot kuitenkin tulivat kirjan kautta vahvasti iholle. Lopputuloksena on hämmentyneen surullisen vaikuttunut olo, mikä on ihan toivottu lopputulos hyvän kirjan jälkeen.

Kun olen Twitterissä hehkuttanut rakkauttani 1990- ja 2000-luvun amerikkalaisiin "sukupolviromaaneihin", vinkattiin minulle (muutamakin vinkkaaja oli, mutta muistan että ainakin nimimerkki Töllikä suositteli, kiitos) tästä Jeffrey Eugenidesin 2002 ilmestyneestä Middlesexistä.

En ole kirjallisuudentutkija tahi kirjallisuustieteestä mitään tietävä ihminen, joten voi olla että käytän sanaa "sukupolviromaani" väärin. Mutta tarkoitan siis tällaisia amerikkalaisuuden ytimeen pyrkiviä saagoja, jossa kirjoittajan kehittämä amerikkalainen perhe venkoilee asettaessaan itseään ympäröivään yhteiskuntaan ja omiin nahkoihinsa. Tällaiset kirjat kattavat usein ajallisesti yhdenihmiselämän, tai ainakin yhden ihmisen aikuisen elämän.

Ja nämä kirjat - kuten olen usein todennut - ovat jostain syystä minun lempikirjojani. Eli siis Philip Rothin American Pastoral tai Jonathan Franzenin Freedom tai Don DeLillon White Noise (joskin DeLillolla on keitoksessa aina muutakin kuin amerikkalaisuuden ydintä ja perhesaagaa ja hänet tunnetaan paremmin muista kirjoistaan - joita toki lähes kaikkia rakastan). Myös John Irvingin kirjoissa on samoja aineksia, ja varmasti lukemattomien muiden. Paul Austerillakin joskus.

Onpas pitkä alustus. Jeffrey Eugenidesista tiesin aiemmin sen, että hän on kirjoittanut Virgin Suicidesin, josta Sofia Coppola on tehnyt hienon samannimisen elokuvan. Seksuaalisuus ja sen puhkeamisen aiheuttamat kasvukivut näyttävätkin olevan Eugenidesin sydäntä lähellä, sillä Middlesex kertoo (kuten nimi ovelasti vihjaa) hermafrodiitista Calliopesta, joka elää teiniksi asti tyttönä, mutta joka päättää lopulta olla sittenkin poika.

Calliope on kuitenkin vain tarinan raami - oikeasti tarina kertoo Kreikasta (tai oikeastaan nykyisestä Turkin Izmiristä) USA:han Turkin armeijaa pakenevista siskoksista, jotka rakastavat toisiaan ja saavat lapsen, joka taas.... no, en spoilaa enempää. Nämä sisko ja veli ovat joka tapauksessa Calliopen isovanhemmat.

Middlesex oli lämpimästä älykkyydestään ja osaavasta historiallisesta asettelustaan huolimatta pieni pettymys. Se oli oikein nautittava ja laadukas romaani, mutta kun olen tässä nyt muutaman kuukauden lukenut jo aiemmin mainitsemaani David Foster Wallacen Infinite Jestiä, joka on loputtoman pitkä, monimutkainen ja jonka jokainen sivu on sellaista sanataidetta että henki ei meinaa kulkea, tuntuivat Eugenidesin lauseet jotenkin jähmeiltä. 

Enkä tarkoita että kaikkien hyvien kirjailijoiden pitäisi kikkailla kielellä, mutta Eugenidesin kerronnassa ei jotenkaan ollut sellaista tulta ja sähinää mitä kaipaan. Minä en myöskään välttämättä halua, että kirjassa on JUONI - siis sellainen hökkeli jonka yllättävien käänteiden varaan koko niteen vetovoima on rakennettu - mutta kielen pitää liitää ja lauseissa pitää olla sisältöä.

Middlesexille kävi siis niin, että se kärsi epäreilusta päänsisäisestä vertauksesta Wallacen mestariteokseen. Nautittava, mutta ei loistava. Suosittelen kuitenkin, jos pitää mainituista kirjailijoista tai aihe kiinnostaa. On saanut myös Pulitzer-palkinnon tämä! Vaikka tämä blogiarvio on valmis, ja aion kohta painaa Julkaise-nappia, mietin yhä että mikä tässä oli minun kannaltani pielessä - etten innostunut enempää.