Olkaa niin hyvät! Ei ehkä niin paljon möhiskysymyksiä kuin yleensä.  Ehkä. Saiko joku täydet?

And killing don’t need no reason. This is ghetto. Reason is for rich people. We have madness.

Kerrankin blogini on suhteellisen ajankohtainen kirjojen suhteen. Tai olinhan minä Goldfinchin, Sevenevesin ja Luminariesin kanssa melko lailla ajan hermolla myös. Mutta siis verrattuna siihen, että yleensä arvioin tai vinkkaan lähinnä jostain vanhoista kirjoista.

Tämä nyt käsiteltävä voitti MAN Booker Prizen ja sen on kirjoittanut jamaikalainen Marlon James, joka tosin asuu Yhdysvalloissa. Kirjaa on hypetetty melko lailla, joten pitihän minunkin se lukea.

Voi pojat, Brief Historyn lukemiseen meni kauan. Se alkoi jossain vaiheessa hyydyttää niin, että oli pakko ottaa muuta lukemistoa oheen. Vaikka en todellakaan kammoksu pitkiä romaaneja - päinvastoin - A Brief History of Seven Killings oli melko raskas lukukokemus.

Lyhyesti ja spoilaamatta kirja kertoo kingstonilaisista gangstereista, Jamaikan politiikasta, Bob Marleyn murhayrityksestä ja kait koko jamaikalaisesta kulttuurista.

Kirjailijan ollessa jamaikalainen paikallinen puheenparsi on saatu hyvin todentuntuiseksi. Marlon James käyttää monin paikoin hyvin "point of view" -tyylistä kerrontatekniikkaa - tai ehkä voisin verrata sitä niin sanottuun first person shooter -peliin, jossa näet vain hyvin ahtaasti mitä pelaajahahmon silmistä tapahtuu, mutta kokonaiskuva jää tarkoituksellisen hämäräksi.

Tarkoitan tällä sitä, että kirjassa on piinaavan pitkiä jaksoja, joissa näemme maailman ilman välimerkkejä jamakailaisen gangsterin patois-höpötyksen kautta. R'asscloth ja batty ja bombocloth tulevat hyvin tutuksi.

Tyyli tuo käsiteltävän henkilön hyvin lähelle, mutta on se myös helvetin raskasta. Esimerkiksi:

they circle the block ’round and ’round and ’round all the while laughing loud and me can see everything around and above and below and what happen ten year ago Peter Nasser with the first gun 1966 when me take in Josey Wales and when me kill that school boy by mistake and what happening in a grey place as if me can do something and change it if I shout loud enough cut off the toe skip cut off the toe don’t listen to no bombocloth idiot Rasta who just sucking your blood through the chillum pipe cut off the toe and don’t make no Nazi touch you but the white man standing across the road the white man I know and I don’t know and he looking over through the bush right by the road the little swamp and in the swamp the driver swimming no blood from the shot good so no crocodile going after him and he swim and swim and swim and a fishing boat see him and motor over to pick him up and he climb in and

Tavallaan siis ymmärrän oikein hyvin, mistä Booker Prize napsahti, mutta en vain pystynyt nauttimaan siitä kirjallisuutena. Tavallaan kirjan juoni on hyvin löyhä, ja menee satoja sivuja sen vain kiertäessä samojen aiheiden ympärillä, vaikka vuodet kuluvat vilkkaasti eteenpäin.

Koen siis nähneeni jamaikalaisen psyyken kuin se olisi taitavasti täyteen väritetty aikuisten värityskirja, mutta paikoin tuntuu, että pari aukeamaa vielä tarkemmin väritettynä olisi ajanut saman asian.

Ehkä oli kirjailijan pyrkimys kuvata tilanteita sen verran epämääräisesti, että useinkaan ei muista missä jengissä kukin henkilö on, ja kuvata näin ollen miten sattumanvaraista ja turhauttavaa loppumaton jengiväkivalta on. Tai että poliisista ei joka tapauksessa ole apua ja paikalla olevat amerikkalaiset ajavat pääoman etua.

Löytyy sieltä lauseiden ylirunsaasta joukosta helmiäkin, enkä ollenkaan epäile Marlon Jamesin kykyä kirjoittaa jonain päivänä vähän säästeliäämmin joku mestariteos. Mutta tässä tyyli ajoi ohi lukunautinnosta ja takana hehkuvasta ajatuksesta kiinni pitääkseen piti sietää liikaa tajunnanvirtaista tuokiokuvausta.

Harvoin toivon kirjasta lyhyempää, mutta tässä olisi ollut varaa karsia. Ensimmäiset 200 ja viimeiset 100 sivua olisi hyvä yhdistelmä.

but the truth, ghetto wisdom is close to what Paul McCartney said about Pink Floyd’s Dark Side of the Moon. It’s all dark. Every sufferah is a cowboy without a house and every street has gun battle written in blood in a song somewhere

Ensin pari asiaa, jotka veivät ennalta mielipidettäni tästä elokuvasta kahteen suuntaan:

1. Rakastan romanttisia komedioita. Joskus jopa niin paljon, että annan käsikirjoituksen löysyyttä tai yleistä tylsyyttä anteeksi.

2. Romanttisesta komediasta ei ole koskaan tehty hyvää jatko-osaa, ei edes Bridget Jonesin tapauksessa.

Niinpä lähdin mielelläni katsomaan romanttista komediaa ennakkonäytökseen kun naiseni pyysi, mutta toisaalta pelkäsin, että se olisi maailman väsynein uudelleenlämmittely.

Alkuperäinen My Big Fat Greek Wedding ei kuulu lempi-romcomeihini, mutta hyvä elokuva se silti on. Oikein hyvä.

Romcom-fanitus ei ole mikään aikuisena keksimäni juttu, vaan ihan teini-iästä lähtien olen nauttinut hyvin kokatusta rakkaustarinasta, jossa epätodennäköinen pari joko päätyy lopulta yhteen, tai täyttää draaman kaaren jollain muulla ihmismieltä tyydyttävällä tavalla.

Lajityyppi vaatii onnistuakseen muutamia asioita: Rakkauden pitää olla joko yllättävä tai epätavallinen. Vähän niinkuin tavis ja kuuluisa näyttelijä tai huora ja bisnesmies (Julia Roberts -esimerkkejä, mutta hän on lajityypin kuningatar).

Kreikkalaisen naimakaupan ykkösosassa jännite syntyi ankarasti paapotun amerikankreikkalaisen ja perusjenkin rakkaudesta - tai lähinnä siitä, miten sovittaa perhe kuvioon. Kakkososa leikkii ajatuksella, että juoni keskittyisi ykkösosan pariskunnan tyttären häihin, mutta ei se sitten keskitykään.

Joskus niinsanottu LÄMMINHENKISYYS tekee elokuvista vetelää kuin kermalla jatkettu mämmi, mutta Naimakauppa 2:ssa se on tarvittava väline. En tiedä kokeeko joku, että elokuva naureskelee kreikkalaisille, mutta pikemminkin sen voisi sanoa naureskelevan valkoisille protestanteille, joiden perhesiteet tuntuvat niin etäisiltä kreikkalaisen stereotypian jälkeen.

Elokuvan teemoja ovat nimittäin ekasta osasta tutun kulttuurisen ylpeyden lisäksi (niin amerikkalainen teema, sinne yhteiskuntaan kun on suht onnistuneesti sulautunut erilaisia taustoja, vaikka se kaukana rasismittomasta maasta onkin) vanhuus, perhe, välittäminen ja vanhustenhoito.

Kuulostaa aika ankealta, mutta Naimakauppa 2 saa kaiken toimimaan. Höpsö vilpittömyys komediassa luisuu usein siirappiseksi, mutta tässä elokuvassa se on luonnollisin keino selvittää konfliktit. Ehkä ensimmäisen osan avioparin välille rakennettu jännite jää jotenkin ohueksi, ja loppukohtauksessa pyritään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin liiankin tyydyttävästi, mutta pääosaan nostetut isovanhemmat ja heidän ongelmansa ratkeavat tyydyttävällä, muttei ilmiselvällä tavalla.

Jos siis olet joskus kuivannut tippaa linssistä Notting Hillin loppukohtauksessa, tai huokaillut Love, Actuallyn hahmogallerian edessä, suosittelen tätä elokuvaa. En usko että petyt.

"Shave everythink".

Tämä teksti saattaa olla aikamoista itsestäänselvyyttä, mutta varmuuden vuoksi kerron mitä mieltä olen.

Minua ihmetyttää, miksi mainoksia blokkaavia selainlisäosia on olemassa. Tai kyllähän minä sen ilmeisen syyn ymmärrän: Pop up -mainokset ovat rasittavia, välkkyvät ja poukkoilevat mainokset ovat tiellä.

Mutta en ymmärrä sitä mukamas älyllistä oikeutusta joilla näiden käyttöä perustellaan. Tai että tuohdutaan Twitterissä, kun joku sivusto ei näytä sisältöä jos mainosblokkeri on kytketty päälle.

Ei kai tätä tarvitsisi edes erikseen kirjoittaa, mutta: Suurin osa maailman ja Suomen suosituimmista sivustoista toimii mainosrahotteisesti. Joku tuottaa sen sisällön, maksaa serveristä ja kehittää sivustoa eteenpäin. Mainokset ovat käytännössä ainoa tapa rahoittaa tätä. Jos et pidä mainoksista, älä käy kyseisellä sivustolla. Lue Ylen uutisia ja hae tietoa Valtion ylläpitämiltä sivustoilta. Tai käytä Wikipediaa, mutta älä ärsyynny jos he pyytävät apua kulujensa kattamiseen.

Varmasti joku piraattifilosofi on tästäkin satuillut taitavasti argumentoidun Medium-blogin (ei mainoksia, palvelu toimii tällä hetkellä rahoittajien tuella, jossain vaiheessa rahoittajat haluavat myös viivan alle jotain), mutta jotenkin tässä haiskahtaa samanlainen logiikka kuin musiikin tai elokuvien laittoman lataamisen puolustamisessa: Koska se on helposti teknisesti mahdollista, se perustellaan hyväksyttäväksi.

Mutta arvoisat adblockaajat: Kaikki maksaa. Ilmaista lounasta ei ole. Somessa voi vaahdota omasta oikeutuksestaan mainoksettomaan sisältöön, mutta sille on olemassa vain lähempää tarkastelua kestämättömiä perusteita.

TÄRKEÄ HUOMIO: Keskustelu julkisesta tilasta ja sen mainoksettomuudesta on eri kuin internetin mainoksettomuus. Kaupunki omistaa puiston, ja on aiheellista keskustella siitä, tarvitseeko kenenkään altistua siellä mainoksille. Tai kadulla. Mutta kadun serveritilasta eli kunnossapidosta vastaavat veronmaksajat. Rumba.fi:n tai Buzzfeed.comin serveritilasta vastaavat sivuston omistajat, jotka maksavat lisäksi työntekijöilleen jonkinlaista palkkaakin.

Toisaalta internetissä on yleistä myös vapaaehtoispohjaisuus, johon kuuluu perinteisesti vapaaehtoinen rahankeruu. Tämäkin on hieno tapa kerätä rahaa, mutta esimerkiksi rakastamasi viihdemedia tuskin onnistuisi tällaisessa rahoituksessa.

Itse en kiinnitä nettimainoksiin käytännössä mitään huomiota, mikä on nettimainonnan tuloksellisuuden kannalta yleinen ongelma, mutta se ei kuulu tähän keskusteluun. Jos joku sivusto harrastaa silmille pomppivaa pop up -mainontaa, jätän sen sisällön yksinkertaisesti kuluttamatta. Näin laskevat kävijämäärät säätelevät sitä, millaisia mainontatyyppejä kannattaa käyttää.

Internet on aika laissez-faire-mesta, hyvässä ja pahassa. Se on täynnä kaikenlaista kuonaa, mutta vapaarahoitteisesti/vapaaehtoisvoimin tuotettuna se on tuottanut oikeastaan kaiken sen mistä me nykyään puhumme.

Jos siis puolustuksesi mainosten blokkaukselle on se, että "internetin pitää saada olla vapaa", ajattelet, että niin kauan kuin kaikki on sinulle ilmaista, asiat ovat kunnossa. Tämä on lyhyt tie, ja älyllisesti epärehellistä.

HOKKI! HOKKI!

Netflixin lippulaivan uusi kausi julkaistiin muutama viikko sitten. Jos olisin ahkerampi ja klikkiahneempi bloggaaja, olisin bingettänyt koko kauden samana päivänä, ja kirjoittanut mielipiteitä janoaville arvion.

Mutta en tehnyt niin, vaan naatiskelin kauden puolison kanssa kahden jakson annoksina, ja palaan siksi asiaan vasta nyt, kun puolet maapallon populaatiosta on jo kauden nähnyt.

Ehkä myöhäinen ajankohta antaa mahdollisuuden spoilailuun, joten tietäkää, että TÄMÄ ARVIO SISÄLTÄÄ KEVYITÄ SPOILEREITA, EI KUITENKAAN MITÄÄN AVAINTAPAHTUMIA. Tuo ihan vain disclaimeria, jos vahingossa livautan jotain.

Mutta olihan kausi! En ole tainnut aiempia kausia jostain syystä arvostella, mutta ensimmäinen oli loistava, toinen oli hullu ja jännittävä, mutta meni ehkä vähän överiksi. Kolmas oli selvä vastareaktio edelliseen; pohdiskelevampi, hahmoja (STAMPER!) syventävä ja poliittisia käänteitä juonessa painottava. Mielestäni se oli toimiva ratkaisu, koska ei Frank olisi voinut jatkaa kakkoskauden meiningeissä kovin kauaa.

Neloskausi on HoC-taulukossa yhdistelmä 1. ja 3. kautta. Se tasapainottelee hienosti poliittista kommentaaria (Syyrian tilanne, viranomaisten internetseuranta, Venäjä, USA:n aselait, some-kampanjointi) ja toiminnallisempia juonenkäänteitä (ei niistä tässä sen enempää). Toisaalta se myös jatkaa päähenkilöiden syventämistä. Frankin ja Clairen ainutlaatuinen suhde, toisaalta Frankin harvat ystävyyssuhteet, Stamperin mielipuolisuus ja republikaaniehdokkaan avioelämä ovat kaikki äärimielenkiintoisia lankoja.

Kauden alkaessa netissä pyöri taas uutisjuttuja siitä, miten Netflix on käyttänyt käyttäjädataa neljättä kautta suunnitellessaan. Tämä on osin vanha juttu, sillä käsittääkseni kun Netflix päätti aikoinaan tehdä vanhasta brittisarjasta uusintaversion, se nimenomaan keräsi paljon käyttäjädataa. Mutta varmasti koko ajan muutenkin, kun sitä dataa kerran on tarjolla.

Olisiko ollut Hesarissa juttu, jossa "big datan" osuutta hieman liioiteltiin. Ei big data voi kirjoittaa käsikirjoitusta tai ohjata kohtausta, mutta käsikirjoittajat ja ohjaajat voivat tutustua hyvin jäsenneltyyn dataan ja oppia.

Joka tapauksessa neloskautta katsellessa tuli välillä mieleen, että homma on vedetty jopa liian varman päälle. Siinä oli niin paljon kaikkea! Ei mitään vähäeleistä tyylikkyyttä, vaan rytinää saatana! Luoteja, seksiä, petoksia, kuolemaa! Onneksi jo mainitsemani henkilöiden väliset suhteet ja poliittiset aiheet saivat myös tilaa.

Käsikirjoituksen dynamiikka oli myös sellainen, että 13. eli viimeisen jakson lähestyessä tajusi piinaavan selvästi, että käynnissä olevia tapahtumia ei saada käsiteltyä. Tavallaan käsikirjoittajat eivät olleet valinneet draaman kaareksi sitä ilmiselvintä eli presidentinvaalia, vaan Frankin ja Clairen väliset ongelmat, niiden ratkaisemisen ja sitä seuranneen uuden päättäväisyyden/moraalittomuuden.

Jaksojen lopuissa ei juuri ole cliffhangereitä, mikä johtuu varmaankin siitä, että seuraava jakso on heti katsottavissa. Kauden loppuun tällainen kuitenkin tavallaan rakennettiin, millä halutaan varmaankin varmistaa, että ihmiset palaisivat ensi vuonna (?) viidennen kauden pariin.

Toivon, ettei HoC:ia pitkitetä turhaan, mutta vielä tässä vaiheessa hahmoissa ja käsikirjoituksessa on helposti puhtia jatkoon.

Ja Neve Campbell on muuten todella kova roolissaan, ja myös järkyttävän kuuma.

Nämä ovat nörtin tunnustuksia, vaikka Lord of the Ringsin pitäminen nörtteilynä on vähän sama kuin jos pitäisi Game of Thronesia pornona: Se on MYÖS sitä, mutta lähinnä kaikkea muuta. LotR ensisijaisesti maailmankirjallisuuden klassikko.

Tällä kirjalla tuntuu silti olevan nörttiinnyttävää voimaa, tai sitten se oli vain korvieni välissä: Minulla on tämä kirja paperisena koska olen saanut sen syntymäpäivälahjaksi pikkuveljeltäni (kiitti bruh), ja aamujunassa LotR:n "piteleminen" aiheutti joskus sääliviä vilkaisuja. TAI sitten kuvittelen. Mutta se on ihmisluonnossa vilkaista mitä viereinen matkustaja lukee. Itsekin teen sitä. Yleensä ihmiset lukevat työhönsä liittyviä pumaskoja tai jotain ajankohtaista kotimaista kirjaa, mutta välillä törmää helmiin (viehättävä, n. 25-vuotias mimmi lukemassa Dyyniä, hrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr).

Luonnollisesti tällä ei ole minulle mitään merkitystä. Tai itse asiassa mietin, että potentiaalinen aikuisnörtin rooli voisi päinvastoin olla siististi cool. Vähän kuin ne tatuoidut vanhukset joita internetin meemitehtaat palvovat.

Tai sitten ei.

Kolmannen kerran luin nyt sitten Sormusten Herran ensimmäisen osan. Edellisestä kerrasta on aikaa yli 15 vuotta, ensimmäisestä kerrasta ehkä 22 vuotta (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!), ja tällä kertaa lukukielenä oli englanti. Koska tämä on luonnollisesti myös ensimmäinen kerta kun luen LotR:n tämän blogin olemassaoloaikana, ajattelin avata ajatuksiani hieman.

Liian pitkä teksti; en lukenut: Tolkienin romaani toimii edelleen kuin Fear Factoryn Demanufacture juoksumusiikkina, eli loistavasti. Vaikka olen nähnyt LotR-leffatkin kahdesti ja tarina on sinänsä hyvin tuttu, heti alusta lähtien kerronnallinen vekkulius ja tarinan syvälle ihmisen draaman tajuun iskevä luonne suorastaan repäisivät mukaansa.

Kolmen Hobitti-leffan paskuus oli hiukan laimentanut rakkauttani Tolkienin maailmoihin, mutta ei tarvinnut tosiaan montaakaan kymmentä sivua tankata, kun hobitit erikoisine pikku tapoineen olivat tuoneet minut takaisin faniuteen.

Ehkä asioiden vakavuus ja epäfantasiakirjamainen esitystyyli tekevät tästä niin hienon. LotR tietysti loi koko fantasiakirjallisuuden genren, mutta myöhemmin siihen on sekoittunut enemmän muinaissatujen pompöösiä laukkaa, Tolkien kertoo maailmansa liikkeistä kuin historiallisista tapahtumista, mutta päiväkirjasta dramatisoituna.

Verrattuna elokuvaan on hienoa miten paljon Tolkien antaa tapahtumille aikaa. Hänellä ei ole kiirettä puristaa juonta läkähdyttäväksi trilleriksi, vaan parin päivän sijasta hobitit asettuvat Rivendelliin muutamaksi kuukaudeksi, ja Bilbon syntymäpäivistä ja katoamisesta kuluu melkein 20 vuotta ennen kuin Frodo lähtee omalle reissulleen. Ajan "tuhlaus" joutilaisuuteen lisää historiankirjoitusmaista tunnelmaa.

Tämä on ensimmäinen kolmesta niteestä (OIKEASTIHAN tässä tarinassa on yhdeksän osaa, ei kolme, mutta yleisimmin sitä näkee kolmena kirjana. Kyseessä ei siis ole trilogia jos tarkkoja ollaan, NÖRTTIHUOM), ja tarina lienee muutenkin tuttu, joten turha tässä on juonta sen enempää aivalla. MUTTA jos nyt tosiaan on niin, ettet ole koskaan lukenut tätä kirjasarjaa, suosittelen sitä todella elokuvasta huolimatta. LotR:n maagisuus on tuon mainitsemani todentuntuisuuden ja sellaisen ikuisen tarinan yhdistelmässä.

Tuntuu siis, että tuo maailman "isoilta" näkymättömissä olleiden hobittien nousu valokeilaan suorittamaan mahdottomalta tuntuvaa tehtävää ja opettamaan "isoja" on tarina, jota ihmiset ovat kertoneet toisilleen luolamiesten ajoista lähtien. Yksi sellaisista kollektiivisista aihioista, joista sadut syntyvät. No, joku kulttuuriantropologi voisi joko kumota tai allekirjoittaa tämän teorian, mutta en luonnollisesti jaksa asiaa tutkia. Mutta onhan se underdog-positio ihan klassinen lähtökohta!

Maailmansotien merkityksestä LotR:lle on myös kirjoitettu paljon. Itse olen taipuvainen uskomaan Hardcore History -podcastin Dan Carlinia, joka piirtää suorimmat yhtäläisyysmerkit sodista ensimmäiseen, jossa Tolkien taisteli juoksuhaudassa loputtoman tuntuista helvettiä, jonka piti olla ohi parissa kuukaudessa.

Kirjailija itse ehti kieltää kaikki juonelliset yhtäläisyydet mihinkään historiallisiin tapahtumiin, ja tämä lieneekin turhaa, MUTTA miettikää I Maailmansotaa ja LotR:n "ihmisrotuja": Kaksi ennen niin suurta mahtia yhdistää viimeisen kerran voimansa pahaa vastaan, joka lopulta voitetaan, mutta niin suurella hinnalla, ettei vanhaan loistoon ole enää paluuta.

Siis: Rohan ja Gondor, vai Ranska ja Iso-Britannia? Entiset suurvallat, 1918 jälkeen huterat hoipertelevat varjot entisiin siirtomaavaltoihin verrattuna. USA:sta tuli I Maailmansodan jälkeen maailman mahtavin valtio, eikä Ranskalla ja Isolla-Britannialla ole ollut paluuta suuruuteen. Paralleelit muuhun juoneen ovatkin keinotekoisempia: Vaikka Saksa oli molemmissa sodissa vastustaja, Tolkien tuskin näki heitä niin yksiulotteisen pahoina kuin Sauronia ja Mordoria. Oikeastaanhan Sauron ei ole edes hahmo tässä kirjassa, vaan yleisnimitys PAHALLE.

Oli miten oli, tämän kirjan lukeminen teki minut iloiseksi. Jos kysyisitte puolisoltani, hän voisi todistaa, että vaahtosin tarinan imusta ja ihastuksesta klassiseen tarinaan. Ymmärrän, että harva nainen haluaa kuulla kun miehensä höyryää sohvalla Tom Bombadilista, mutta tämä kirja on niin hieno etten pystynyt sensuroimaan itseäni.

Tytärpuoleni on aina kiinnostunut kirjoista joita näkee minun lukevan. Selitin hänelle tämänkin kirjan juonen. Hän halusi kuulla tarinan myös ("mutta onko sitä suomeksi"). Sovimme kuitenkin, että tutustutaan Hobittiin ensin, jahka nyt luvussa oleva Narnian tarinat on saatu kahlattua läpi. Vain vaivoin kätkin innostukseni siitä, että seuraavakin sukupolvi on valmis ottamaan tämän tarinan vastaan.

Voi pojat, vanha mies kun lähtee "radalle", eli "pämppää", niin ei välttämättä mene kämppä lääväksi, mutta pääkopassa moinen ilonpito tuntuu vielä näin parin päivän jälkeen.

Minulla ei ole mitään suurta ja tyhjentävää sanottavaa gaalasta, paitsi että show'na se oli mielestäni oikein hieno, ja lyhyellä varoitusajalla juontajiksi valitut Sami Kuronen ja Anni Hautala vetivät homman vankalla ammattitaidolla läpi.

Keikoista Antti Tuisku oli show'n suurin tähti, mikä heijastui sitten myös palkintojen määränä. Ei ole helppo ryövätä lavaa JVG:ltä, mutta Ana Tuide onnistui. Myös Paperi-T oli totta kai kova (onnea palkinnoista!), sekä Roope Salmisen & Koirien potpuri, johon osallistuivat myös harmittavasti ilman ehdokkuutta jäänyt Nikke Ankara ja Teflon Bros.

Olen Emmojen päätuomaristossa, jonka työskentely on tietysti vaitiolovelvollisuuden alaista. Olen silti seurannut palkinnoista käytävää jokavuotista keskustelua. Oikeastaan luulen, että jos jonkun gaalan jälkeen palkituista EI käytäisi keskustelua, se olisi merkki tylsästä gaalasta. Tai sitten palkintojen perusteet olisivat numeraaliset - vaikka onhan Emmoissakin esimerkiksi vuoden striimatuin biisi, joka on sinänsä todella kova suoritus, mutta josta ei tarvitse sen kummemmin keskustella.

Kärkkäintä keskustelua on käyty muun muassa ohjaaja Tuukka Temosen Twitterissä. Hän ihmetteli, minkälainen yhtye se "vuoden yhtye" -kategorian voittanut JVG oikein on. Sinänsä olen aina ihaillut Tuukka Temosen pelkäämätöntä tapaa sohaista milloin mihinkin ampiaispesään silloin kun on kokenut että vääryys on tapahtunut. Hänen kommentistaan oli pääteltävissä, että yhtyeiksi olisi laskettava vain livesoittimin operoivat ryhmät.

Tätä varten on kuitenkin rock- ja metallikategoriat; JVG:ssä on kaksi jäsentä, joten heitä ei voi palkita artisteina. He ovat hip hop -yhtye. Jos ryhdytään vaatimaan instrumentteja lavalle, missä menee seuraava raja? Pitääkö olla tutkinto Pop & Jazz -konservatoriosta että tiedetään myös tekninen soittotaito? Särökitara?

Rockin asema nykyajan musakulttuurissa on sinänsä hyvä keskustelunaihe. Rock-levyt eivät ole myydyimpiä, ja tämänvuotinen voittaja J. Karjalainen aika lailla veteraanisarjaa. Onneksi ehdolla oli myös hiukan nuorempien yhtyeiden levyjä, joissa sitä paitsi oli aidosti myös uutta soundia.

Myös toimittaja Pasi Kostiainen kirjoitti Anakonda-saitillaan bändilevyjen huonosta tilanteesta.  Hän haaveilee siitä, että albumikokonaisuuksia tehneet ryhmät kuten Von Hertzen Brothers ja Egotrippi saisivat myös kunniaa. Hienoja bändejä molemmat.

Pasin sanomassa oli huolestuttavasti sellaista kaikua, että nykyiset todellista kuuntelua mittaavat striimauslistat tai radioiden soittolistat tuottaisivat jotenkin "vääriä" hittejä. En suostu lähtemään tähän keskusteluun. Ihmiset kuuntelevat sitä mitä he kuuntelevat, ei suosittuja artisteja voi rankaista siitä, että he tekevät musiikkia jota ihmiset haluavat kuulla.

Ja varsinkin tausta-ajatus siitä, että cd-aika olisi nostanut "hienompaa" musiikkia enemmän esille on outo. Smurffit-levyt taisivat olla taannoin monena vuonna vuoden myydyimpiä levyjä.

Minusta on tärkeää (ja tätä pyrin tekemään myös omassa työssäni), että suomalainen musiikkikulttuuri pysyy monimuotoisena, eikä ajatus siitä, ettei albumeja kannattaisi enää tehdä ole tietenkään kaikille artisteille relevantti - se riippuu siitä mitä teet. Jos strategiasi on julkaista kovia singlejä, albumi ei ole kovin järkevä, mutta jos sävellät albumikokonaisuuksia, se on tietysti luonnollinen vaihtoehto.

Musabisnes on monissa maissa kääntynyt liikevaihdollisesti nousuun, ja Suomessakin taidetaan olla hienoisessa nousussa (en ole vielä nähnyt viime vuoden lukuja). Fyysisiä tallenteita myydään varmasti jatkossakin faneille, mistä osoituksena omakin työnantaja auttaa artisteja myymään vinyylejä artistisivujensa kautta. Ihmisten tapa kuluttaa musiikkia on kuitenkin muuttunut. Uskon silti, että hyvä levy palkitaan. Esimerkiksi Ghost on länsinaapurissa menestynyt ilman hittejä, tai Nightwish meillä - vaikka heillä radiohittejä onkin.

Nyt tämä on vaarassa livahtaa ikuiseen ja loppumattomaan keskusteluun vanhoista hyvistä ajoista, vai olivatko ne sitten niin hyviä? Ehkä lopetan tähän.

Sen verran vielä sanon, että pari viikkoa sitten olin Grammis-gaalassa, ja siellä tuomaristo palkitsi todella pieniä myyntimääriä saaneita levyjä ja artisteja jopa isoissa kategorioissa. Suomessa kaupallinen menestys on yksi - mutta ei suinkaan ainoa - kriteeri, ja esimerkiksi Paperi-T:n voitto enemmän levyjä myyneistä JVG:stä ja Cheekistä saattoi olla joillekin kova pala, mutta pitää muistaa, että Malarian pelko myi kuitenkin kultaa, eli oli menestys myös kaupallisesti.

Mielestäni Suomen Emmojen palkitsemissysteemi on hyvä, sillä yhdistelmä yleisön kulutuksellaan ratifioimaa ja tuomariston ammattitaidollaan siunaamaa menestystä tuottaa hyvää jälkeä.

Tässä Spotify Suomen kokoonpano gaalassa. Ollaan ihanaa sakkia.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 11. 03ta 2016 klo 9.54 PST

Kokemuksia aktiivisuusrannekkeesta. Kuulostaa jotenkin Anttilan liikuntaosastolta, mutta ajattelin jakaa tuntemuksiani, koska armas työpaikka antoi tällaisen joululahjaksi ja olen käyttänyt sitä nyt hieman yli kuukauden.

Oikeastaan kuntoilutarpeisiini sopisi tällä hetkellä parhaiten älykello, joka mittaa luotettavasti myös sykkeen, mutta en ole oikein osannut vielä päättää mikä olisi paras vaihtoehto. Jawbone Up Move on hauska kevytvaihtoehto ennen loppuratkaisua.

Itse laite on pieni kovamuovinen pyörylä, jossa on pari toimintoa: Yksi painallus näyttää 12 tunnin kiertoa 100% askeltavoitteena pitävällä graafilla miten paljon olet kuluvan vuorokauden aikana liikkunut. Kaksi painallusta näyttää kellonajan. Pitkä painallus vaihtaa laitteen unitilaan, vaikka tämän unohtaminen nukkumaanmennessä ei sinänsä haittaakaan, sillä arvioiden nukkuma-ajan voi syöttää jälkikäteen kännykkäsovelluksessa, miltä ajalta Jawbone Up Move sitten mittaa unesi laadun.

Pyöryläisen laitteen voi kiinnittää joko rannekkeeseen tai paidanliepeeseen tms. kiinnitettävään klipsiin. Itse pidän laitetta ranteessa, vaikka kuminen hihna onkin halvan tuntuinen ja suhteellisen ärsyttävä kiinnittää.

Käyttöliittymän puolesta tärkeämpi puoli Jawbone Up Movea on kännykkäsovellus, joka ainakin iOS-versiona ja iPhone 6:n kanssa toimii mainiosti. Sovelluksessa voi tarkastella menneiden päivien unta ja liikkumista, sekä asettaa näille tavoitteita.



Psykologinen puoli tässä on tietysti se, että tavoitteellisuus auttaa ainakin minua liikkumaan enemmän. Harvemmin tosin lähden illalla ekstrapitkälle lenkille koirien kanssa vaikka päivän saldo vaikuttaa vaisulta, mutta olen sen verran tilastofriikki, että joku tuossa oman liikkumisen ja unen mittaamisessa viehättää. Tavoite on oletuksena 10 000 askelta päivässä, mikä on tietysti jostain koko maailman kansalaiset yhdelle viivalle asettavasta tutkimuksesta vedetty, mutta sen saa asettaa sellaiseksi kuin haluaa - samoin kuin unen.

Nyt tietysti joku hippi tulee sössöttämään, että kuunnellaan vaan omaa kroppaa, mutta kuuntele keskenäsi, sanon minä.

Sinänsä Jawbone Up Move toimii niin kuin sen pitääkin, ja käyttö on vaivatonta. Halutessaan kännykkäsovellukseen saa nakutella syömiään ruokia, mutta ennen kuin ruokia ei pysty tunnistamaan kännykän kameralla tai muulla yhtä helpolla keinolla minä en ainakaan jaksa noita näpytellä. Olisi tietysti vielä hyödyllisempää nähdä kuluttamiensa ja syömiensä kaloreiden suhteita, mutta tekniikan pitää vielä kehittyä että päästään vaivattomampaan mittaamiseen. Se myös keskustelee kaikkien yleisimpien liikuntaäppien kanssa, eli minun tapauksessani se synkkaa Runkeeperin juoksut suoraan omaan äppiinsä.

Jos siis noin 60 euron hintaisen aktiivisuusrannekkeen tarpeet riittävät siihen mitä elämäsi mittaamiselta haet, voin suositella tätä laitetta.

(TÄMÄ KIRJOITUS SISÄLTÄÄ SPOILEREITA SEKÄ KIRJOISTA ETTÄ SARJASTA.)

Eilen SE saatettiin päätökseen. Nimittäin minun ja puolisoni viiden kauden Game of Thrones -maraton, joka alkoi tammikuun puolivälissä.

Olin pitkään urheasti toitottanut, että luen ensin kaikki kirjat, mutta George R. R. Martinin vuodenvaihteen ilmoitus siitä, ettei kuudetta kirjaa ole edelleenkään luvassa katkaisi kamelin, eli satakuntalaisen white walkerin selän.

Ajattelin avata hieman kelojani näiden kahden hienon kulttuurituotteen eroista. Kovana kirjanörttinä olen lukenut kirjasarjan jo joitain vuosia sitten, ja näitä arviota voi lukea täältä, täältä ja täältä.

Kaikki tätä odottavat, joten sanon nyt heti tähän kärkeen, että kirja oli parempi. Nahea ja ennalta-arvattava mielipide, joka usein johtuu varmasti siitä tavasta, millä kirja pääsee lähemmäs ihmistä, koska se esitetään ikään kuin leffana aivojen sisällä (tosin poikkeuksiakin on, Kellopeli Appelsiinin muistan aina mainita).

Ollakseni kuitenkin täysin rehellinen, ei sarja pääse lähellekään kirjan maailman valtavuutta, syvyyttä ja yksityiskohdista muodostuvaa todentuntuisuutta. Tähän vaikuttaa jo varmaan sarjan vs. kirjan parissa vietetty aika: Luin neljää viittä kirjaa aktiivisesti noin kaksi vuotta - TOSIN pidin taukoja kirjojen välissä ja luin samaan aikaan muutakin - mutta TV-sarja binge-katsottiin parissa kuukaudessa, vaikka keskimäärin meillä on aikaa katsoa sarjaa ehkä kolmena iltana viikossa.

Ei siis ihme, että kirjojen parissa viihtyneenä TV-sarja tuntui välillä kiihdyttävän tapahtumien ohi turhan nopeasti - taustat ja motiivit jäivät epäselviksi, ja henkilögallerian runsaudesta johtuen piti arvailla, että kuka tuo nutipää nyt taas olikaan.

Parilla ekalla kaudella valtavan pettymyksen aiheuttivat myös ilmeisesti budjettisyistä väliin jätetyt isot taistelut. Robb Stark syöksyy varoittamatta Lannisterien joukkoon hurjassa taisteluvireessä olevien Pohjan jätkien kanssa - suora leikkaus verta miekasta pyyhkivään sotapäällikköön joka julistaa taistelun päättyneeksi. DUDE, YOU YADA YADA'D THE BEST PART!

Toki syynä voi olla myös se, ettei taistelusta saa kovin hyvää telkkaria, mutta veikkaan budjettia todennäköisemmäksi syyksi. Koska kyllähän miekkatappelu on aina miekkatappelu.

TV-sarjaa on siis - syystä - kehuttu todentuntuisen maailman esittelystä katsojille, mutta kun tietäisitte miten monimuotoisena se esittäytyy kirjoissa! Tätäkin pitkää kirjasarjaa on esitetty parannettavaksi lyhentämällä, mutta paskat, näin laajaan kokonaisuuteen tarvitaan sivuja.

Viihdyttävä se televisioversiokin tietysti on. Ja fantasiakirjallisuuden ystävän tulee olla iloinen siitä, että lohikäärmeitä, juonittelua, miekkailua ja tissejä vilisevä kokonaisuus on maailman katsotuinta televisiota. Vai oliko se maailman laajimmalle levinnyt? Piratisoiduin? Joku enkka tällä sarjalla kumminkin oli.

Oma lukunsa on tietysti kirjan ja TV-sarjan eroavaisuuksien bongaaminen. Onneksi nörteillä on loputtomalta tuntuva määrä aikaa käytettävissään, ja jokaisen jakson eroista verrattuna kirjaan onkin kirjoitettu kattava analyysi.

Varoitan nyt uudestaan, että tämä sisältää paljon spoilereita, mutta itse en pitänyt Sansan tuomisesta Ramsay Boltonin leikkikaluksi - kirjoissa he eivät muistaakseni edes tapaa. Koko sarjan hienous on hahmojen mustavalkoisuudessa, mutta Ramsayn kohdalla Theon Greyjoyn kiduttaminen ja pakenevan naisen tappaminen alleviivasi tätä luonteenpiirrettä jo tarpeeksi. Sansan ahdinko Winterfellissä tuntuu jotenkin liian HELPOLTA jännitteeltä.

Tai, että Grey Wormille ja Missandeille tulee romanssi. Vittu, ei tämä mikään Harlekiini-kirja ole! Tässä seksi on vallankäyttöä puolin ja toisin, ei mitään muuta! Ja eikö Mother of Dragonsilla ollut joku orastava lesbosuhde sen vanhemman palvelijansa kanssa - Missandei kun taitaa olla aika nuori kirjoissa.

TAI, kun Arya tappaa listallaan olleen King's Guardin jäsenen. TV-sarjassa hänen äärimmäistä pahuttaan alleviivataan yllättävällä pedofiliakohtauksella, kun kirjassa hän saattaa Maester Aemonia, Samia ja Gillyä kohti etelää, ja he pysähtyvät kaupungissa jolloin Arya näkee hänet ja hapettaa vanhan mulkun. Joka tapauksessa kirjassa hän on kaartista häädetty surku ritari, jonka elämä on kääntynyt kohti lohdullisempaa loppua, ja Aryan lapsellinen tappolista tuntuu huonosti perustellulta, kun taas TV-sarjassa sadistinen pedofiili on "oikeutettu" kohde treenatulle lapsitappajalle.

Neljännen kirjan esittelemä spoileri, joka EHKÄ nähdään TV:ssä vasta myöhemmin:
Kirjassa hämmentävän nopeasti väläytetty Catelyn Starkin palaaminen samanlaisena zombiena kuin se kuusi kertaa Lord of Lightin herättämä entinen ritari ei kiinnostanut TV-sarjan käsikirjoittajia. Voi tosin olla, että hän palaa kuudennella tai seitsemännellä kaudella, jolloin tämä on ikävä spoileri. Anteeksi.

Näitä riittää. Pointtini on se, että TV-sarjan käsikirjoittajat tuntuvat kärjistävän tilanteita ja ihmisten välisiä suhteita, jotta sarjan tapahtumat olisivat perustellumpia. Tämä aiheuttaa kirjoista poikkeavaa hienovaraisuuden vähenemistä, mikä on sääli. Toisaalta, välineet ovat erilaiset.

Vaikka voinkin nyt tyytyväisenä mumista kirja-möhömahani takaa, aion silti luonnollisesti katsoa kuudennen kauden heti kun HBO sen ulostaa. Ja lukea kirjan, jahka uhkaavasti vanheneva Martin saa sen valmiiksi. Kirjan ja sarjan tarinat ovat tässä kohtaa joka tapauksessa niin kaukana toisistaan - paitsi muutamien päälinjojen osalta - ettei toisen näkeminen ennen toista juuri häiritse, paitsi siinä mielessä että niitä tulee jatkuvasti vertailtua toisiinsa.

Jälkikäteis-edit:
TOP 5 GoT-hahmot (sekoitus mielikuvia kirjasta ja sarjasta)
1. Tyrion Lannister
2. Brienne of Tarth
3. Daario Naharis
4. Arya Stark
5. Bronn

Hyvää #worldbookdayta. Sen kunniaksi kirja-arvostelu ja lukuvinkki.

Jari Sarasvuo on ollut minulle tärkeä mediahahmo 1990-luvulta asti, kun seurasin Hyviä, Pahoja & Rumia intohimoisesti. Kerran jopa faksasimme ohjelman kuuluisaan palauteosioon ystäväni Kirbyn perseen hänen vanhempiensa faksilaitteella. Nyttemmin olen palvonut hänen radio-ohjelmaansa, josta edelleen nautin viikoittain. 

Tämä kirja kertoo Sarasvuon ammatillisesta historiasta hyvin henkilökohtaisen linssin läpi katsottuna. Miehen henkilökohtaisen elämän kirja jättää paljolti rauhaan, mikä on ehkä viisastakin, kun ottaa huomioon miten paljon hänen julkista persoonaansa on vuosien saatossa ruoskittu milloin mistäkin syystä. Kirjasta se tekee ehkä aavistuksen puolikkaan, mutta toisaalta ammatillisessakin historiassa riittää kertaamista.

Oikeastaan tämä kirja auttoi minua ymmärtämään, miten pientä sivuroolia mediatyöt Jari Sarasvuon ammatillisessa elämässä ovat näytelleet. Hänen varsinainen päätyönsä on aina ollut Writers' Studio - myöhemmin Trainers' House - joka muovautui kolmen kaveruksen markkinointitoimistosta valmennusyritysten palvotuksi kuninkaaksi.

Sitten tuli fuusio Satama Interactiven kanssa, päähenkilömme yrityksen ja persoonan romahdus ja Strongholdin TOUKKAVAIHE, jota ihan rehdisti palvoin. Tuli sellainen HPR-fiilis pitkästä aikaa silloin kun näin sen videon, jossa Sarasvuo istuu lauteilla ja kertoo elämästä. Vaikka kuinka yrittäisitte pukea sitä ahneen käärmeöljykauppiaan viittaa Sarasvuolle, niin ei se voi olla tuo mies. Tuo mies on hullu, sillä positiivisimmalla mahdollisella tavalla.

Sarasvuon työfilosofia ja erilaiset valmennukselliset filosofiat ovat kirjassa vahvasti läsnä, mutta mikään uuden metodin myynnin tueksi tarkoitettu opus tämä ei todellakaan ole - koko Stronghold mainitaan vasta aivan kirjan lopussa, kronologisesti kun edetään.

Eniten kirja avaa silmiä sen suhteen, miten herkillä Jari Sarasvuo elämänsä kanssa on. Ehkä se on toisaalta hänen menestyksensä avain. Mutta kyllä herkille ja avoimille ihmisille tulee myös turpiin. Kirjan perusteella intohimo tuottaa suuria onnistumisia, mutta edesauttaa myös aikamoista hyväksikäyttöä.

Tavallaan kirja on aika hyvä muistutus siitä, että yrityksetkin ovat inhimillisiä, koska niitä johtavat ihmiset ovat. Tai no, ehkä tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen toimien takana olevat ihmiset on helppo häivyttää johtoryhmän kokoushuoneen ovien taakse. Satamassa tai Trainersilla ihmiset ovat kuitenkin lähellä.

Sataman ja Trainersin fuusiosta kertova jakso on jo valmiiksi imevästi kirjoitetun kirjan trillerimäisin osuus. On kuin lukisi jotain Ilkka Remeksen taloustrilleriä, mutta Mikko Rimmisen kielikuvilla. Ihanaa. Tai kun hän kertoo Trainersin kulta-aikojen palosta ja bileistä. Tai hahmoista. Tai Simo Rantalaisen noususta ja tuhosta. Tai Kari Uotista. Tai mielipuolisesta, jopa maanisesta anteliaisuudestaan.

Kirjat syventävät sivistystä. Jos ajattelet, että Jari Sarasvuo on ahne paskanpuhuja, lue tämä kirja. Jos taas ajattelet, että hän on Suomen yritysmaailman pelastava enkeli, lue tämä kirja.

Jälkikäteis-edit: Piti sanoa, että kirjaa lukiessa Sarasvuo palkitsee scifi- ja fantasiakirjallisuuden tuntijat intertekstuaalisilla viittauksilla. Ainakin Frank Herbertin loistava Dyyni saa mainintoja, ja olisiko niin että Song of Ice and Fire myös.