Voi pojat, vanha mies kun lähtee "radalle", eli "pämppää", niin ei välttämättä mene kämppä lääväksi, mutta pääkopassa moinen ilonpito tuntuu vielä näin parin päivän jälkeen.
Minulla ei ole mitään suurta ja tyhjentävää sanottavaa gaalasta, paitsi että show'na se oli mielestäni oikein hieno, ja lyhyellä varoitusajalla juontajiksi valitut Sami Kuronen ja Anni Hautala vetivät homman vankalla ammattitaidolla läpi.
Keikoista Antti Tuisku oli show'n suurin tähti, mikä heijastui sitten myös palkintojen määränä. Ei ole helppo ryövätä lavaa JVG:ltä, mutta Ana Tuide onnistui. Myös Paperi-T oli totta kai kova (onnea palkinnoista!), sekä Roope Salmisen & Koirien potpuri, johon osallistuivat myös harmittavasti ilman ehdokkuutta jäänyt Nikke Ankara ja Teflon Bros.
Olen Emmojen päätuomaristossa, jonka työskentely on tietysti vaitiolovelvollisuuden alaista. Olen silti seurannut palkinnoista käytävää jokavuotista keskustelua. Oikeastaan luulen, että jos jonkun gaalan jälkeen palkituista EI käytäisi keskustelua, se olisi merkki tylsästä gaalasta. Tai sitten palkintojen perusteet olisivat numeraaliset - vaikka onhan Emmoissakin esimerkiksi vuoden striimatuin biisi, joka on sinänsä todella kova suoritus, mutta josta ei tarvitse sen kummemmin keskustella.
Kärkkäintä keskustelua on käyty muun muassa ohjaaja Tuukka Temosen Twitterissä. Hän ihmetteli, minkälainen yhtye se "vuoden yhtye" -kategorian voittanut JVG oikein on. Sinänsä olen aina ihaillut Tuukka Temosen pelkäämätöntä tapaa sohaista milloin mihinkin ampiaispesään silloin kun on kokenut että vääryys on tapahtunut. Hänen kommentistaan oli pääteltävissä, että yhtyeiksi olisi laskettava vain livesoittimin operoivat ryhmät.
Tätä varten on kuitenkin rock- ja metallikategoriat; JVG:ssä on kaksi jäsentä, joten heitä ei voi palkita artisteina. He ovat hip hop -yhtye. Jos ryhdytään vaatimaan instrumentteja lavalle, missä menee seuraava raja? Pitääkö olla tutkinto Pop & Jazz -konservatoriosta että tiedetään myös tekninen soittotaito? Särökitara?
Rockin asema nykyajan musakulttuurissa on sinänsä hyvä keskustelunaihe. Rock-levyt eivät ole myydyimpiä, ja tämänvuotinen voittaja J. Karjalainen aika lailla veteraanisarjaa. Onneksi ehdolla oli myös hiukan nuorempien yhtyeiden levyjä, joissa sitä paitsi oli aidosti myös uutta soundia.
Myös toimittaja Pasi Kostiainen kirjoitti Anakonda-saitillaan bändilevyjen huonosta tilanteesta. Hän haaveilee siitä, että albumikokonaisuuksia tehneet ryhmät kuten Von Hertzen Brothers ja Egotrippi saisivat myös kunniaa. Hienoja bändejä molemmat.
Pasin sanomassa oli huolestuttavasti sellaista kaikua, että nykyiset todellista kuuntelua mittaavat striimauslistat tai radioiden soittolistat tuottaisivat jotenkin "vääriä" hittejä. En suostu lähtemään tähän keskusteluun. Ihmiset kuuntelevat sitä mitä he kuuntelevat, ei suosittuja artisteja voi rankaista siitä, että he tekevät musiikkia jota ihmiset haluavat kuulla.
Ja varsinkin tausta-ajatus siitä, että cd-aika olisi nostanut "hienompaa" musiikkia enemmän esille on outo. Smurffit-levyt taisivat olla taannoin monena vuonna vuoden myydyimpiä levyjä.
Minusta on tärkeää (ja tätä pyrin tekemään myös omassa työssäni), että suomalainen musiikkikulttuuri pysyy monimuotoisena, eikä ajatus siitä, ettei albumeja kannattaisi enää tehdä ole tietenkään kaikille artisteille relevantti - se riippuu siitä mitä teet. Jos strategiasi on julkaista kovia singlejä, albumi ei ole kovin järkevä, mutta jos sävellät albumikokonaisuuksia, se on tietysti luonnollinen vaihtoehto.
Musabisnes on monissa maissa kääntynyt liikevaihdollisesti nousuun, ja Suomessakin taidetaan olla hienoisessa nousussa (en ole vielä nähnyt viime vuoden lukuja). Fyysisiä tallenteita myydään varmasti jatkossakin faneille, mistä osoituksena omakin työnantaja auttaa artisteja myymään vinyylejä artistisivujensa kautta. Ihmisten tapa kuluttaa musiikkia on kuitenkin muuttunut. Uskon silti, että hyvä levy palkitaan. Esimerkiksi Ghost on länsinaapurissa menestynyt ilman hittejä, tai Nightwish meillä - vaikka heillä radiohittejä onkin.
Nyt tämä on vaarassa livahtaa ikuiseen ja loppumattomaan keskusteluun vanhoista hyvistä ajoista, vai olivatko ne sitten niin hyviä? Ehkä lopetan tähän.
Sen verran vielä sanon, että pari viikkoa sitten olin Grammis-gaalassa, ja siellä tuomaristo palkitsi todella pieniä myyntimääriä saaneita levyjä ja artisteja jopa isoissa kategorioissa. Suomessa kaupallinen menestys on yksi - mutta ei suinkaan ainoa - kriteeri, ja esimerkiksi Paperi-T:n voitto enemmän levyjä myyneistä JVG:stä ja Cheekistä saattoi olla joillekin kova pala, mutta pitää muistaa, että Malarian pelko myi kuitenkin kultaa, eli oli menestys myös kaupallisesti.
Mielestäni Suomen Emmojen palkitsemissysteemi on hyvä, sillä yhdistelmä yleisön kulutuksellaan ratifioimaa ja tuomariston ammattitaidollaan siunaamaa menestystä tuottaa hyvää jälkeä.
Tässä Spotify Suomen kokoonpano gaalassa. Ollaan ihanaa sakkia.
Mainitset smurffilevyt jotenkin cd:n - tai albumikokonaisuuksien, niistähän kaiketi keskustelussa pohjimmiltaan oli kyse, albumikokonaisuuksista vs. striimausmaksimia hakevat yksittäisjulkaisut - arvoa vähentävänä argumenttina. Jos niin tekee, antaa mahdollisuuden tarkastella "ostetuin on parasta", tai "ostaja on aina oikeassa" - argumentteja myös Smurffi-levyjen muodostaman ikkunan kautta. Smurffilevyt nimittäin ovat menestyneet mainiosti myös listoilla. Eivätkö ne siksi olisi myös näillä hittikriteereillä Emmojen arvoisia? Sillä, kuten sanot "ei suosittuja artisteja voi rankaista siitä, että he tekevät musiikkia jota ihmiset haluavat kuulla." - Itse olen valmis menemään noinkin pitkälle, Smurffilevyillä kaikessa raivostuttavuudessaan on ollut paikkansa lastenkutsujen hihityksiä herättävinä renkutuslevyinä.
Mutta kritiikki, jota itsekin olen Emma-gaalaa kohtaan havainnut, ei mielestäni käsitellyt pelkästään sitä, että gaalassa ja palkittujen joukossa oli hittejä ja hittiartisteja, jotka eivät kaikkia miellyttäneet. Kyse oli siitä, että gaalan ja palkittujen tarjonnasta muodostui monomaanisen yksipuolinen kuva. Viimevuoden suurhitit edustavat bileräppi/bilepoppi-kategoriaa: Pämpätää, Mauton jasso, Party (Papiidipaadi), Grindaa ja Flouwaa. Ja se Madafakin Darra, joka *jytkyttää* kaikken tämän seurauksena ohimoilla. Kun sitten koko tämä parikymppisten suosima striimihittiartistien joukko dominoi gaalaa ja sen lisäksi kaikkien "aikuisten suosimien" kategorioiden palkitseminen jätettiin varsinaisen lähetysajan ulkopuolelle ja yhtyekategoriassakin palkinto meni räppiduolle, niin tämä konteksti johti jopa Paperi T:n ja Chisun kaltaisten artistien banalisoitumiseen. Syntyi nimittäin kysymys välitetäänkö Suomessa enää lainkaan muusta kuin striimiklikkien määrästä? Aikuiset yleisönä tai aikuisten levynostajien rahat eivät liiemmin näytä kiinnostavan levy-yhtiöitä.
En tiedä. Olen tavallinen musiikinkuluttja, seuraan musiikkia laajasti, enkä inhoa yhtäkään genreä. Voin onnellisena pöllöillä baarissa pämppäyshittien tahdissa, mutta toivoisin, että musiikkiteollisuus ei tällätavoin yksipuolistuisi ja sillä monomaniallaan osallistuisi siihen tyhmistämisen politiikkaan, joka tuntuu hallitsevan henkistä ilmapiiriä tällä hetkellä. Uusi musiikki tarjosi viime vuonna minusta huomattavasti monipuolisempia ja monivivahteisempia elämyksiä, kuin millaisen kuvan Emmojen päägaala piirsi. Emmojen kuva oli ylimielinen, bile-elitsimillään muita maahan polkeva ja siksi surullisen näköalaton. Etenkin kun toiveissa kai olisi jonkinlainen ulkomaanvientikin, jota meillä on metallipuolella ollutkin, mutta joka sekin nyt hautautuu Shampanjataivaidenja Pääpäivien alle.
Kiitos kommentistasi anonyymi.
Nostin Smurffit esimerkiksi, koska niiden levyjen menestys mutta emmattomuus on mainio testamentti siitä, että Emma-palkinnon kriteereissä on kaupallinen menestys, MUTTA MYÖS taiteelliset kriteerit. Suht halvalla tehdyt coverit kuluneen vuoden hiteistä eivät kenties ylittäneet tätä taiteellisten kriteerien rimaa.
Minusta tuo kommenttisi hehkuu sitä, että et pidä rap-musiikista, ja siksi sinulle jäi gaalasta huono maku. En mitenkään ymmärrä miten "striimihittiartistien" esilläolo johtaisi Paperi-T:n ja Chisun "banalisoitumiseen". Vuoden biisinä palkittiin sitä paitsi Sannin 2080-luvulla, joka on sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti moderni klassikko.
En myöskään suostu hyväksymään tätä kantaa, että "striimiklikki" olisi jotenkin väärä tapa mitata musiikkia. Sehän mittaa sitä paljon faktisemmin kuin cd-levyjen myynti, koska se mittaa todellista kulutusta. Yrität näillä termeillä halventaa nyt menestyvät artistit jotenkin helposti tai vippaskonstein suosioon nousseiksi, vaikka tämä todellisen kuuntelun mittaus nostaa nimenomaan BIISIT entistä suurempaan arvoon.
En ole myöskään ollenkaan varma, että vain nuorison maku määrittäisi aikaamme niin totaalisesti kuin pahimmat dystopiat väittävät. Suoratoistopalvelun työntekijänä olen tietysti puolueellinen puhumaan asiasta, mutta ei esimerkiksi radiolistan kärki nyt niin valtavan erilainen ole suoratoistolistoihin verrattuna, vaikka siihen heijastuu paljon epävarmemmin mitattava koko kansan maku.
Summa summarum: Mikään salaliitto, "striimiklikki" tai muu näkymätön taho ei ole tätä musiikkia tehnyt suosituksi, vaan sitä kuunteleva kansa. Sinun lempimusiikkisi on vähemmän suosittua, joten se ei ole myyntilistalla, mutta se ei tee suositun musiikin diggareiden musamausta väärää.
Pelkästään taiteellisin ansioin palkitaan musiikkia myös, suurimpana tulee mieleen Teosto-palkinto. Pelkästään taiteellisin ansioin myös tuetaan paljon musiikkia. En jaksa uskoa että vaikkapa rock-musiikin alennustila johtaisi niin alas, että sitä pitäisi verovaroin tukea. Joku keksii rockin taas uudestaan, ja saamme rock-hittejä. Ehkä vaikkapa Twentyone Pilots on uuden rockin airut?
Kritisoin bileräpin/popin dominointia Emma-gaalassa, en räppiä. Olen sitäkin kuunnellut mielelläni, aina siitä saakka kun Do the right thing - elokuvan soundtrack Public Enemyineen teki suuren vaikutuksen. Kanyen Yeezus on minusta viimeaikojen nerokkain albumi - siis aidosti, vaikka sen ympärille onkin rakentunut myös oikein ajattelevien älykköihmisten palvontakultti. Ja tietenkin suomenkielistä, myös bileräppiä. Petri Nygårdia, tuota karnevalistista rillumarei-perinteen aitoa jatkajaa sekä puolustin että kuuntelin silloin kun hän oli suosionsa huipulla. JVGstä olen pitänyt itä-helsinkiläisenä aina ja Kontu-festareilla Notkean Rotan ohella on kuullut mainioita nuoria. Genreillä ei ole minulle merkitystä. Tykkään kyllä metallista, rockista ja etnosta ja käyn keikoilla aktiivisesti, mutta olen myös euroviisufani, minulla on Kansallisoopperan kausikortti ja itkin jo teininä liikutuksesta kun Tapani Kansa lauloi telkkarissa Canto Generalia.
Emmojen ongelma ei siis ollut genre sinällään, vaan genrejen puute ja bilemusiikin valtava dominanssi. Joukossa oli hienouksia, mutta syntyneessä kokonaisvaikutelmassa ne hukkuivat joukkoon, banalisoituivat, kuten sanoin. Niin sen koin, enkä tainnut olla kokemuksineni yksin, tänäkin päivänä jatkuvasta monomaniailmiötä festarikesässä käsittelevästä someoireilusta päätellen. Minulla ei ole agendoja, en ole alalla, vaan harrastunut, mutta muutoin tavallinen musiikinkuluttajatäti. Ei ollut kovin viisas teko sulkeistaa rock- ja metalli jazzin, klassisen ja etnon ohella ulos varsinaisen katseluajan palkintojenjaosta. Varsinkaan kun ruudulta ei selvinnyt kenelle nämä palkinnot jaettiin, mistä syntyi ylimielinen who cares-vaikutelma. Parhaan rock-albumin kävi noutamassa Asko Kallonen ja varsinainen saaja oli mysteeri siihen saakka kun sen saattoi nettisanomalehtien sivuilta lukea.
Striimiklikki ei ole halventava nimitys, se on kuvaava nimitys. Laskentatapa on hyödyllinen hittibiiseille, niille jotka soivat radiossa ja jotka ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Eikä siinä mitään, hittibiisi on timantiksi hiottu kiteytys. Mutta hittibiisi ei ole edes kaupallisesti menestyneen kevyen musiikin koko kuva. Sen ylivalta liittyy laskentatapaan ja toisaalta klikkihittien, radiosoiton ja levy-yhtiömarkkinoinnin kehään. Minulla on tunne, että olemme pudonneet ysärin synkimpien aikojen näköalattomaan kuoppaan jälleen - lama ja levyteolllisuuden murros näyttävät jälleen tuottavan turvallisuushakuista lamaannusta.
Tarkoitatko nyt, että esimerkiksi ehdokasstatuksella palkittu Pämppään-biisi on kaupallisen menestyksen ohella myös taiteellisin kriteerein tarkasteltuna taidetta?
Juhani R: Kyllä tarkoitan. Ei sellaisen kertsin tekeminen voi olla muuta kuin taidetta. Tai mitä muuta se olisi?
Anonyymi: Tavallaan ymmärrän mitä ajat takaa, mutta kun ottaa huomioon palkitut (Papru 2, Chisu, Sanni 2), niin ei tuo bilemusiikki nyt niin dominoivassa asemassa ollut. Suosittua se toki on, joten ehkä yliannostus kohdallasi sai sen aseman näyttämään entistä suuremmalta.
Minusta siis minkä tahansa tappavan tarttuvan biisin tekeminen on aina korkeataidetta. Se ei ole kenellekään hittinikkarille automaattista. Siihen vaikuttavat säveltäjän lisäksi tietysti esittäjä, julkaisuajankohta, kulttuurinen ympäristö ja vaikka sitten vuodenaika. Hienovaraista hommaa. Niinkuin tietysti kaikki musanteko.
Ok - korkea- ja matalataiteen välinen jaottelu toki vaatii edelleenkin ravistelua - MUTTA ei kaikki taito silti ole taidetta. Kyllä taiteen pitää perustua siihen että tekijä kokee ja tuntee jotain ja välittää sen kokemansa, tunteen ja lisäksi siinä koetussa ja välitetyssä tulisi olla jotain sellaista sanottavaa, joka vääntää maailman eri asentoon, avaa uuden katseluaukon, maailman. Mäkkärin hampurilainen on erinomainen, nerokas taidonnäyte, mutta enpä itse keksi mitä taidetta siinä olisi. Virheettömästi laulettu ooppera-aaria, onko se taidetta, vai musiikillista käsityötaitoa? Hittibiisit - varmastiko taidetta eivätkä tuotantotaidon mestarinäytteitä, musiikkihampurilaisia? Smurffilevyjen tehokkaat sovitukset, eivätkö nekin ole ajassa, paikassa, tilassa, ihmisympäristössään pirullisen toimivia - sovitustaidetta siis?