Nämä ovat nörtin tunnustuksia, vaikka Lord of the Ringsin pitäminen nörtteilynä on vähän sama kuin jos pitäisi Game of Thronesia pornona: Se on MYÖS sitä, mutta lähinnä kaikkea muuta. LotR ensisijaisesti maailmankirjallisuuden klassikko.
Tällä kirjalla tuntuu silti olevan nörttiinnyttävää voimaa, tai sitten se oli vain korvieni välissä: Minulla on tämä kirja paperisena koska olen saanut sen syntymäpäivälahjaksi pikkuveljeltäni (kiitti bruh), ja aamujunassa LotR:n "piteleminen" aiheutti joskus sääliviä vilkaisuja. TAI sitten kuvittelen. Mutta se on ihmisluonnossa vilkaista mitä viereinen matkustaja lukee. Itsekin teen sitä. Yleensä ihmiset lukevat työhönsä liittyviä pumaskoja tai jotain ajankohtaista kotimaista kirjaa, mutta välillä törmää helmiin (viehättävä, n. 25-vuotias mimmi lukemassa Dyyniä, hrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr).
Luonnollisesti tällä ei ole minulle mitään merkitystä. Tai itse asiassa mietin, että potentiaalinen aikuisnörtin rooli voisi päinvastoin olla siististi cool. Vähän kuin ne tatuoidut vanhukset joita internetin meemitehtaat palvovat.
Tai sitten ei.
Kolmannen kerran luin nyt sitten Sormusten Herran ensimmäisen osan. Edellisestä kerrasta on aikaa yli 15 vuotta, ensimmäisestä kerrasta ehkä 22 vuotta (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!), ja tällä kertaa lukukielenä oli englanti. Koska tämä on luonnollisesti myös ensimmäinen kerta kun luen LotR:n tämän blogin olemassaoloaikana, ajattelin avata ajatuksiani hieman.
Liian pitkä teksti; en lukenut: Tolkienin romaani toimii edelleen kuin Fear Factoryn Demanufacture juoksumusiikkina, eli loistavasti. Vaikka olen nähnyt LotR-leffatkin kahdesti ja tarina on sinänsä hyvin tuttu, heti alusta lähtien kerronnallinen vekkulius ja tarinan syvälle ihmisen draaman tajuun iskevä luonne suorastaan repäisivät mukaansa.
Kolmen Hobitti-leffan paskuus oli hiukan laimentanut rakkauttani Tolkienin maailmoihin, mutta ei tarvinnut tosiaan montaakaan kymmentä sivua tankata, kun hobitit erikoisine pikku tapoineen olivat tuoneet minut takaisin faniuteen.
Ehkä asioiden vakavuus ja epäfantasiakirjamainen esitystyyli tekevät tästä niin hienon. LotR tietysti loi koko fantasiakirjallisuuden genren, mutta myöhemmin siihen on sekoittunut enemmän muinaissatujen pompöösiä laukkaa, Tolkien kertoo maailmansa liikkeistä kuin historiallisista tapahtumista, mutta päiväkirjasta dramatisoituna.
Verrattuna elokuvaan on hienoa miten paljon Tolkien antaa tapahtumille aikaa. Hänellä ei ole kiirettä puristaa juonta läkähdyttäväksi trilleriksi, vaan parin päivän sijasta hobitit asettuvat Rivendelliin muutamaksi kuukaudeksi, ja Bilbon syntymäpäivistä ja katoamisesta kuluu melkein 20 vuotta ennen kuin Frodo lähtee omalle reissulleen. Ajan "tuhlaus" joutilaisuuteen lisää historiankirjoitusmaista tunnelmaa.
Tämä on ensimmäinen kolmesta niteestä (OIKEASTIHAN tässä tarinassa on yhdeksän osaa, ei kolme, mutta yleisimmin sitä näkee kolmena kirjana. Kyseessä ei siis ole trilogia jos tarkkoja ollaan, NÖRTTIHUOM), ja tarina lienee muutenkin tuttu, joten turha tässä on juonta sen enempää aivalla. MUTTA jos nyt tosiaan on niin, ettet ole koskaan lukenut tätä kirjasarjaa, suosittelen sitä todella elokuvasta huolimatta. LotR:n maagisuus on tuon mainitsemani todentuntuisuuden ja sellaisen ikuisen tarinan yhdistelmässä.
Tuntuu siis, että tuo maailman "isoilta" näkymättömissä olleiden hobittien nousu valokeilaan suorittamaan mahdottomalta tuntuvaa tehtävää ja opettamaan "isoja" on tarina, jota ihmiset ovat kertoneet toisilleen luolamiesten ajoista lähtien. Yksi sellaisista kollektiivisista aihioista, joista sadut syntyvät. No, joku kulttuuriantropologi voisi joko kumota tai allekirjoittaa tämän teorian, mutta en luonnollisesti jaksa asiaa tutkia. Mutta onhan se underdog-positio ihan klassinen lähtökohta!
Maailmansotien merkityksestä LotR:lle on myös kirjoitettu paljon. Itse olen taipuvainen uskomaan Hardcore History -podcastin Dan Carlinia, joka piirtää suorimmat yhtäläisyysmerkit sodista ensimmäiseen, jossa Tolkien taisteli juoksuhaudassa loputtoman tuntuista helvettiä, jonka piti olla ohi parissa kuukaudessa.
Kirjailija itse ehti kieltää kaikki juonelliset yhtäläisyydet mihinkään historiallisiin tapahtumiin, ja tämä lieneekin turhaa, MUTTA miettikää I Maailmansotaa ja LotR:n "ihmisrotuja": Kaksi ennen niin suurta mahtia yhdistää viimeisen kerran voimansa pahaa vastaan, joka lopulta voitetaan, mutta niin suurella hinnalla, ettei vanhaan loistoon ole enää paluuta.
Siis: Rohan ja Gondor, vai Ranska ja Iso-Britannia? Entiset suurvallat, 1918 jälkeen huterat hoipertelevat varjot entisiin siirtomaavaltoihin verrattuna. USA:sta tuli I Maailmansodan jälkeen maailman mahtavin valtio, eikä Ranskalla ja Isolla-Britannialla ole ollut paluuta suuruuteen. Paralleelit muuhun juoneen ovatkin keinotekoisempia: Vaikka Saksa oli molemmissa sodissa vastustaja, Tolkien tuskin näki heitä niin yksiulotteisen pahoina kuin Sauronia ja Mordoria. Oikeastaanhan Sauron ei ole edes hahmo tässä kirjassa, vaan yleisnimitys PAHALLE.
Oli miten oli, tämän kirjan lukeminen teki minut iloiseksi. Jos kysyisitte puolisoltani, hän voisi todistaa, että vaahtosin tarinan imusta ja ihastuksesta klassiseen tarinaan. Ymmärrän, että harva nainen haluaa kuulla kun miehensä höyryää sohvalla Tom Bombadilista, mutta tämä kirja on niin hieno etten pystynyt sensuroimaan itseäni.
Tytärpuoleni on aina kiinnostunut kirjoista joita näkee minun lukevan. Selitin hänelle tämänkin kirjan juonen. Hän halusi kuulla tarinan myös ("mutta onko sitä suomeksi"). Sovimme kuitenkin, että tutustutaan Hobittiin ensin, jahka nyt luvussa oleva Narnian tarinat on saatu kahlattua läpi. Vain vaivoin kätkin innostukseni siitä, että seuraavakin sukupolvi on valmis ottamaan tämän tarinan vastaan.
