Pakko avautua teille, blogini lukijat, elämän näkijät ja kokijat.

NIMITTÄIN.

Norjalainen kollegani töissä avasi eilen silmieni eteen kokonaan uuden maiseman. Tuo maisema saa suomalaiset abijuhlat tai teekkareiden pelleilyt näyttämään nololta pikku puuhastelulta.

Minulle selvisi, mikä on RUSSEBUSS.

Yksinkertaisesti: Se on bussi tai pakettiauto, jonka tyypillisesti noin 20 norjalaista lukionsa päättävää oppilasta ostaa kimpassa. Sen jälkeen he koristelevat bussin näyttämään mahdollisimman paljon joltain autontuunausohjelmasta tutulta KIESILTÄ.

Sitten kun paikallisen lukion kolmas luokka päättyy näillä busseilla ajellaan ympäri kyliä ja dokataan ja ollaan polleita.

Tämä ei vielä varsinaisesti ajanut minua kirjoittamaan aiheesta. Tai siis toki öljyrahoja voisi huonomminkin käyttää kun ostaa kimpassa bussi, mutta kun tämä ei vielä todellakaan norjalaisteineille riitä.

Russebusseilla pitää olla oma tunnusbiisi!

Eikä sitä biisiä välttämättä tee naapurin Morten jolla on Pro Tracker Amigalla, vaan se tilataan ihan oikeilta artisteilta.

Ja näin ovat syntyneet muun muassa suomalaisissakin radioissa vitusti soivan Martin Tungevaagin biisit Wicked Wonderland ja Samsara 2015. Siis opiskelijoiden ryyppybussia varten! Niistä maksetaan tyypillisesti kuulemma jopa muutama tonni, mutta artisti pitää kaikki oikeudet itsellään, opiskelijat vain saavat omalle bussilleen nimikkobiisin jota sitten luukuttavat (Spotifystä tietenkin) bussinsa hervottomista äänentoistolaitteista.

Joten seuraavan kerran kun teekkarit virittelevät jotain asuntovaunusaunaansa tai Kallion ilmaisutaidon lukiolaiset maalaavat rekan kylkeen oikein helvetin hauskan lakanan tietäkää, että norjalaiset pyyhkivät näillä bilesuoritteilla lattiaa.

Kuulemma Russebuss-biisit olivat aluksi lyhyitä räppejä joissa kehuttiin omaa bussia (äänestävät luonnollisesti parhaista busseista ja biiseistä), mutta nykyään tuo tuntuu menevän enemmän EDM-puolelle. Kygo ei sentään ole tehnyt Russebuss-biisiä vissiin.

Alla viime vuoden Russe-biisejä. Tänä vuonna taas uudet kun juhlat ensi kuussa alkavat.

Minä en ole innostunut ihan jokaisesta Egotripin levystä. Monista biiseistä kylläkin. Mutta mistään fanituksesta ei voi puhua. Oikeastaan on niin, että bändin muutama edellinen levy on tuntunut kuunneltuna ja ajatuksen tasolla arvostettavalta ja hienolta, huolella tehdyltä ja taitavalta, mutten ole kuitenkaan sitten hirveästi niitä kuunnellut.

Osaamatta ulkoa edellisiä levyjä, mielikuva niistä on sellainen paksu punosvillapaita päällä hirsimökissä istuvasta Knipistä, joka näppäilee kuulaita säveliä jostain vanhasta kitarasta. Tyylikkäästi ikääntynyt bändi.

Mutta Vuosi nolla -levyllä Egotrippi kääntää tämän käsityksen ja mielikuvan ympäri. Heillä on uusi rumpali (monissa liemissä keitetty Risto Niinikoski), joka on ilmeisesti edesauttanut puhdikkuuden lisääntymistä bändin soitossa.

Uusi aamu -singlen ja näiden uusi energia -puheiden jälkeen luulin, että koko levy tulisi olemaan jotain powerpop-revivalia, mutta onneksi bändi tiedostaa silti vahvuutensa vähäeleisen mutta rennon herkkyyden ilmentäjänä. Kyllä sitä Koivuniemen herra -tyylistä vääntöäkin silti on mukana, mutta Egotrippi onkin parhaimmillaan silloin kun vahva melodiantaju ja tyylikkäästi pidätelty tunnelma yhdistyvät reippaampaan komppiin, kuten esimerkiksi Hehkulamppu-biisillä.

Teemallinen substanssi on silti se, mihin minä tässä levyssä ihastuin. Tietämättä tarkemmin kelle kävi ja mitä, mutta selvästi bändin biisinkirjoittaja/laulaja/sanoittaja-akselilla on tapahtunut yksityiselämässä eroamisia tai kenties uuden rakkauden löytymisiäkin.

Koska tässä ei kuulija eikä bändi ole enää mitään pikkupoikaosastoa, moiset tunteet eivät ilmene teini-iän ylidramaattisena haluna lopettaa kaikki, vaan kun jälkikasvuakin on mahdollisesti mukana kuvioissa avautuu kaikki huomattavasti monimutkaisemmin, mutta silti kivuliaan kauniisti.

Tätä puolta on tietysti nimibiisillä, mutta myös Pikkuinen, Ainoa mitä jää, Päätös ja Ovet ovat upeita luentoja teemasta. He istuivat puiston penkillä myös.

Itseeni suurimman vaikutuksen teki tuo Ainoa mitä jää. Rakkaus on ainoa mitä jää, mutta sitä ei lauleta millään gospel-riemulla, vaan sellaisena viimeistä lohtua antavana toteamuksena. Päätös on samaa puuta (NIINHYVÄÄPUUTANIINHYVÄÄPUUTA) ja pysäyttää joka kerta.

Lopulta siis ne mainostetut reippaammat biisit toimivat minulle kaikista huonoiten. Uusi aamu jotenkin hyytyi muutaman kuuntelun jälkeen vaikka aluksi siitä pidinkin, Toinen muistutus on myös hieman vaisu, samoin Ongelma.

Mutta siis: Kokonaisuutena minulle ylivoimaisesti lähestyttävin ja jälkiä jättävin Egotrippi-julkaisu miesmuistiin. Oikeastaan joku niistä alkupään levyistä taisi muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen tehdä yhtä suurta tuhoa kuin tämä, muuten suhteemme on aina ollut enemmän kunnioittava kuin ihaileva.

Matti Johannes Koivun levyä ajattelin tätä kuunnellessani. Molemmissa on reilusti kolmekymppisten miesten tuntoja, mutta ei sellaista lohdutonta ripulipaskasurua, jollaisena suomalaisen miehen liian pitkään padottu suru joskus ilmenee. Näissä tuotteissa on kuitenkin myös ilmaa, raikkautta siellä surun seassa. Ei sellaista surua josta tekee mieli joko kääntää katseensa pois tai nauttia alhaisia vaistoja kiehtovana sosiaalipornona, vaan jotain käsinkosketeltavaa ja kaunista.

MJK:n levy on kuitenkin parempi, pakko sanoa. En tiedä miksi näitä pitäisi verrata. Tosi hyvä tämäkin on. Tosi hyvä.

Elämä se näyttäytyy näin, ovina joita sulkee, ovina joista kulkee.

Klassikoiden kimpussa on miehemme maailmalla.

Blogeissa mahtavaa on mm. se, ettei niillä ole toimituspäällikköä, joka lukisi vaikkapa tuon lauseen, ja poistaisi sen sitten.

Tässä merkinnässä on nyt taas sen verran metatasoa, että kirjoitan tätä Arlandan lentokentän terminaalissa numero 2 - ja vielä tarkemmin Lavazza-kahvilassa, jossa myydään myös olutta, jota ostinkin 0,5 litraa noin 10 euron hintaan.

Kerron tämän tuodakseni jännittävää paikan tuntua tähän blogiin, mutta myös taustoittaakseni kirjasta esittämiäni näkemyksiä. Takana on nimittäin suht raskas työviikko, ja se hieman verottaa aivojeni kapasiteettia.

Mutta tämä yksi hyvin kallis olut yhdistettynä väsymykseen ja tämän kirjan jättämään hämmentyneeseen oloon saattaa olla juuri se sopivin yhdistelmä.

Tender Is the Night oli nimittäin jollain tavalla pettymys (paitsi kuten kaikki suuret kirjat, se jäi sittemmin jylläämään ajatuksiin pitkäksi aikaa). Varsinkin siksi, että The Great Gatsby on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut varmaankin neljä kertaa.

Yö on hellä -nimellä suomeksi julkaistu Tender Is the Night jäi Fitzgeraldin viimeiseksi romaaniksi, ja luin Wikipediasta, että hän kärsi rahapulasta sitä kirjoittaessaan. Samaan aikaan hänen vaimonsa oli suljettuna mielisairalaan. Ei siis ehkä helpointa aikaa kirjailijan elämässä, ja se kyllä näkyy.

Siinä missä The Great Gatsby on tiivis ja hallittu, Tender Is the Night on jopa katkera. Molemmille on toki yhteistä tietynlainen naisten halveksiminen, mikä toisaalta saattaa olla 1920-1930-lukujen "ajan henkeä", mutta toisaalta kirjailijan omista kokemuksista syntynyttä myrkkyä. TOISAALTA Tender Is the Nightissa on minusta nähtävillä jopa aika reilusti aikaansa edellä olevaa naisen roolin kyseenalaistamista (tähän palaan myöhemmin kohdassa *).

Kirja kertoo Dick Diver -nimisen psykologin elämästä. Paitsi että kirja alkaa Rosemary Hoyt -nimisen näyttelijättären saapumisella Ranskan Rivieralle. Tässä kohtaa luulin ymmärtäväni mistä nimi tulee. Maailmansotien välisen ajan dekadenttia joutilaisuutta ja Hollywoodin tähtikultin syntymistä Etelä-Euroopan pehmeässä yössä.

Mutta ei. Sitten kirja siirtyy Dick Diveriin, jonka vaimo Nicole kuvataan alussa täydelliseksi, kauniiksi ja saavuttamattomaksi Rosemaryn toimesta, mutta joka paljastuukin isänsä tekemästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä toipuvaksi mielenterveyspotilaaksi. Dickin ja Rosemaryn välillä on heti KIPINÄÄ, ja jälkimmäinen yrittää päästä neitsyydestään eroon Dickin kanssa pariisilaisessa hotellissa.

Pian Rosemary huomaakin, että Diverien suhteessa on jotain mätää.

Sitten kirja siirtyy kertaamaan heidän suhdettaan. Dick saapuu sveitsiläiseen mielisairaalaan, rakastuu Nicoleen joka paljastuu valtavan omaisuuden perijättäreksi. Pariskunta aloittaa elämän, jossa Nicolen vanhempi sisko "Baby" huolehtii pariskunnan rahoituksesta, Dick tekee väitöskirjaa joka ei ikinä valmistu ja Nicole yrittää toipua.

* Ja nyt se kohta, missä väitän kirjailijan jossain määrin pelaavan sukupuolirooleja uusiksi: Vaikka Rosemary ja Nicole ovat samantyyppisiä HEITUKOITA kuin The Great Gatsbyn naiset, Dick on silti se, jonka viehätysvoima alkaa vanhemmiten hävitä, eikä hänen fyysinen olemuksensa enää miellytä rikasta Nicolea. Siis juuri päinvastoin kuin "trophy wifeistä" puhuttaessa yleensä!

Niin Dick hiipuu. Juoppo nevöwillbe jätetään, ja kirjan loppu on ikään kuin toisen käden tietona kuultua huhua siitä, mitä hänelle myöhemmin tapahtuu.

Eli oliko F. Scott katkeroitunut omaan elämäänsä? Oli julkaissut mestariteoksen The Great Gatsby, mutta rahaa ei silti ollut. Vaimo oli HERMOPARANTOLASSA ja ukko kituutti. Ajatteliko hän hiipuvansa jonnekin USA:n itärannikon pikkukaupunkiin ilman, että hänestä koskaan enää kuultaisiin?

En usko kuoleman jälkeiseen elämään, mutta luulen, että F. Scottia lohduttaisi tietää, että huittislainen mies vielä sata vuotta myöhemmin viettää perjantai-iltansa lentokentällä kirjoittaen hänen ajatuksistaan internettiin.

Ei lempikirjani, mutta kuten melkein aina klassikoiden kohdalla, kyllä tämä kannattaa lukea.

En ollut Good Kid, m.a.a.d. Cityn (en edes yritä teeskennellä että tietäisin miten tuo kirjoitetaan) aikaan mitenkään isosti Kendrick-bandwagonissa, vaikka olikin mahtavaa että hip hoppiin tulee uutta ääntä.

Vaikkeivät artistit liitykään mitenkään toisiinsa, minulle Kendrick Lamar ja Drake edustavat hiphopin nykyhetken ydintä. Ja tässä kaksintaistelussa Kenrick vie helposti voiton (joo joo, Drake tekee enemmän r&b:tä tai whatevs, mutta jos pään sisällä on ehtinyt tällainen pari muodostua, siitä ajatuksesta on vaikea päästä eroon.

Vaikka Kendrickin fanitus on toistaiseksi jäänyt aika kohteliaalle tasolle, olin silti iloisesti yllättynyt kun maestro Lamar posautti uuden levynsä Spotkulaan pyytämättä ja yllättäen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Eli pari päivää sitten, siis.

Kendrick on aiemminkin väläytellyt musiikillista osaamistaan (siis erotuksena RÄPPISKILLSEISTÄ), To Pimp a Butterfly on hänelle samaa, mitä mestariteos My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli Kanye Westille. Ei voi sanoa, että Kendrick UUDISTAISI hiphoppia, mutta hän lohkaisee siitä ison palan ja jauhaa siitä itsensä näköisen MÄLLIN.

Wow. Kirjoitin just noin.

Aluksi ajattelin, että hän yrittää vähän liikaakin tehdä Suuren ja Merkityksellisen hiphop-levyn. Mutta muutaman kuuntelun jälkeen koko (oudosti nimetty) levy sulaa hienosti yhdeksi lähivuosien hiphop-tapauksista.

Kuten todettua, musiikillisesti To Pimp a Butterfly on huiman laaja. For Sale? Interludella lähestytään Saul Williamsin slam-runoutta, The Blacker The Berryssä Kanye Westin Yeezuksen rotupolitiikkaa, Wesley's Theoryllä ja These Wallsilla flirttaillaan Outkastin Aqueminille ja u tai How Much A Dollar Cost taas tuntuu joko The Rootsin tai Kendrickin omalta ääneltä. Edes nykyrap-levylle tyypillinen pituus ei haittaa, kun tavara on tasapainossa.

To Pimp a Butterflyn ydin on kuitenkin edeltäjänsä tapaan fiksun, mutta katujen kouliman kaverin oivaltavassa höpöttelyssä. Katujen ääntä heijastelevat Kendrickin kanssa mm. Snoop Dogg Institutionalizedilla ja artisti yksin Hood Politicsilla. Elämäntyyli puhuttaa.

Mukana on toki myös edellislevyn menestyksen mukanaan tuomaa kasvua. Vanha kunnon aihe monessa pop-musassa: Miten selviytyä feimistä. Levyn päättävä Mortal Man on hieno luenta tästä. Biisin lopuun on ympätty käsittääkseni huonosti saatavilla ollut Tupac Shakurin haastattelu, jossa hän puhuu samasta asiasta. When Shit Hits the Fan You Still a Fan?

Hehkutin viime vuonna J. Colen uutta levyä, mutta Kendrick vetää Colea pidemmän korren sillä, että To Pimp a Butterfly on runsaan asiasisällön lisäksi huikean musikaalinen. Aikamoinen voimannäyte pitkään hiljaa olleelta Dr. Dre:ltä, jonka viimeaikaiset meriitit ovat olleet enemmänkin rahallisia kuin taiteellisia (Applen Beats-kauppa, siis).

Tätä levyä on ollut siitäkin mahtava kuunnella, että hip hop -levystä innostuminen tuo aina sellaisen oudon RÄPPIOLON tai RÄPPIPÄISSÄÄN OLEMISEN. Se ei kuitenkaan synny ihan mistä tahansa, vaan rap-levyn pitää olla tarpeeksi hyvä, ja sitä pitää kuunnella niin paljon, että sanoja tulee hiukan tapailtua mukana.

Minä olen kuunnellut tämän levyn läpi ehkä 8 kertaa, ja kaikkien sanoitusten avaaminen on vasta alussa. Hyvä olo, kun tietää että on antoisia kuunteluja tulossa. Ihan kuin avaisi ekaa kertaa jonkun hyvän romaanin jonka tietää palkitsevaksi.

Suosittelen. Lienee korkealla vuoden levyissä.

Tämä postaus on sisältöyhteistyö, jonka toteutin yhdessä Suomen Blogimedian ja Kiasman kanssa. 

Olen aiemmin ollut vain ystäväni Sami Havian taidenäyttelyjen avajaisissa. Siksi olikin mahtavaa päästä viiden muun bloggaajan kanssa ETUKÄTEEN katsomaan Robert Mapplethorpen huomenna perjantaina Kiasmassa avattavaa näyttelyä.

Tai vieläpä niin, että kiersimme näyttelyn ennen VIP PREVIEW -tilaisuuden avautumista. Tänään on vasta muille kutsuvieraille avajaiset, ja huomenna tavan tallaajatkin päästetään uudistettuun Kiasmaan.

Robert Mapplethorpen näyttelyn bloggaajaennakossa. Cocks on the wall. #kiasma #mapplethorpe #impressive

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 11. 03ta 2015 klo 8.37 PDT

Olen käynyt Kiasmassa viimeksi ehkä 3-4 vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Robert Mapplethorpe oli minulle jonkin verran tuttu jo etukäteen, ja varsinkin Patti Smithin Mapplethorpesta ja itsestään kirjoittaman Ihan kakaroita -kirjan lukeminen toi paljon lisää näyttelykokemukseen (kirjasta tulossa arvio myöhemmin).

Robert Mapplethorpe, New Yorkissa asunut ja leimallis esti newyorkilainen valokuvaaja joka kuoli AIDSiin 1989. Tykkäsi kuvata kikkeleitä. Oli Patti Smithin rakastettu ja myöhemmin ystävä. Suurin piirtein tuon verran hänestä tiesin.

Ennakkotiedot pitivät sikäli paikkansa, että peniksiä (tai "kaluja") oli seinillä runsaanlaisesti. Mutta Mapplethorpen kuvaamat "kalut" eivät ole välttämättä inhorealistisia tai edes seksuaalisia, vaan välillä muotoja tai kreikkalaisen veistoksen elottomia osasia.

Toisaalta hän oli kyllä myös nahkamiehiä (ja mm. Tom of Finlandin kaveri), joten yhdessä huoneessa on myös fetisistisempää kamaa. Toisaalta samassa K-18-huoneessa on myös tässä alla nähtävä kuva, joka pääsi siinä ympäristössä yllättämään. Minusta tuo kuva oli koko näyttelyn kaunein.



Vaikka olinkin eksklusiivisella kierroksella, minua silti miellytti tuo Mapplethorpen näyttelyn sisällön ja tunnelman hyvällä tavalla arkinen fiilis. Sellaista sen kuuluisikin olla: Ei Kiasma-käynnille pitäisi olla mitään juhlallista kulttuurisen paatoksen motiivia, vaan sinne voisi mennä nauttimaan kulttuurista.

Viihtymään. Kokemaan TAPAUS, joka Mapplethorpen näyttely eittämättä on.

Patti Smithin lisäksi hän kuvasi muitakin muusia, mutta myös julkkiksia tilaustöinä. Roy Lichtensteinin ja Andy Warholin kuvat jäivät näistä mieleen. Ihmeellisiä ihmisiä. Myöhemmin kun bloggaan tuosta mainitsemastani Ihan kakaroita -kirjasta hehkutan vielä erikseen New Yorkia 1960-luvun lopusta 1980-luvun loppuun, mutta sanonpa nyt tässäkin, että olisi ollut mahtavaa käydä ko. paikassa silloin (ja tiedän, silloin Manhattan oli paikoin vaarallinen, varsinkin turreille). Mutta piti siis sanoa, että New Yorkin henki on noissakin kuvissa läsnä.

Naisbodari Lisa Lyonin kuvasta (selaa vähän alemmas) tuli mieleen, että nykyään naisten kehonrakennus on niin tavallista ja vielä paljon överimpää, että nykypäivänä Lyon olisi ollut ihan perus crossfit-muija. No okei, ei nyt IHAN perus, mut kuitenkin. Kaunis kuva, veistoksellisuuden korostaminen lienee ilmeistä.



Tässä vaiheessa lienee paikallaan päteä, että olen itsekin viettänyt muutaman yön Chelsea Hotellissa, missä Mapplethorpe ja Patti Smithkin hetken asuivat. "Mappis" on tietenkin myös kuvannut Horses-levyn kannen. Patti Smithin kasvot ovat sen verran persoonalliset, että ymmärtää miksi valokuvaaja haluaa niitä tutkia. Kirjasta (josta siis lisää myöhemmin) sai sen yllättävän kuvan, että rock-runoilija Patti Smith oli se vastuullinen työssäkäyvä ihminen, kun Mapplethorpe ennen suosionsa päiviä teki krusifiksi-veistoksiaan kotona. Patti hankki safkat pöytään, vaikka oli ja on itsekin taiteilija.

Käykää piipahtamassa Kiasmassa. Robert Mapplethorpen omakuvastakin jo näkee, että vastassa on cool jäbä, joka tietää mitä tekee.

Kygo eli Kaigou on norjalainen nuori mies, joka tuottaa konemusiikkia. Olen tämän alkuvuoden aikana ihastunut hänen soundiinsa.

Kygo on siitä tyypillinen konemusiikin tuottaja, että hän on luonut tunnistettavan soundin. Tai sitten hän on omaksunut soundinsa muualta, sillä hänen tekemäänsä musiikkia kutsutaan tropical houseksi. Wikipedia kertoo, että kyseisen tyylin on kehittänyt australialainen dj-tuottaja Thomas Jack.


Se ja sama minulle, Kygon tunnistettava tyyli joka tapauksessa puree. Kuten usein käy, Kygo nousi maineeseen remixeillä. Hänen Soundcloudinsa on täynnä hienoa kygotettua materiaalia.


Olen viime aikoina usein tehnyt töitä Kygon Soundcloudin tahtiin, ja huomaan että se vie minut samantapaiseen paikkaan kuin vaikkapa DJ Shadow'n Entroducing tai James Blaken levyt. Miellyttävään paikkaan.


Kygon eka oma hitti on nimeltään Firestone, ja jos olet yhtään kuunnellut sivistyneitä radioita, olet varmasti kuullut myös tuon biisin. Alkuvuoden parhaita pop-biisejä, vaikka rakenteeltaan onkin enemmän Robin Schultz -remiksien tyyppinen epäbiisi, joka alkaa ja loppuu samanlaisena.

Huomaan, että kun kirjoitan yleensä levyistä tai keikoista, niin artistista yleisesti kirjoittaminen vaatisi erilaista otetta. Ehkä tyydyn tähän loppuun toteamaan, että ensi vuonna Kygolla on edessään haastavat paikat, kun tropical house on mennyt pois muodista, ja pitäisi keksiä joku uusi soundi.

Mutta näille biiseille hänen soundinsa sopii täydellisesti. Upotkaa pumpuliin, hyvät naiset ja herrat, blogini lukijat.

Sunnuntaina lähdimme perheeni (#nainen ja #lapsi + minä) kanssa viattomasti eräälle Kehä III:n suurelle kirppikselle (no hyvä on, sen nimi on Lanttila, valtavan iso paikka, aivan tupaten täynnä) katsomaan, löytyisikö pien-ihmiselle jotain hyväkuntoisia vaatteita halvalla, hän kun kasvaa niin tavatonta vauhtia.

MYÖNNETÄÄN, että olin lukenut Facebookin Vinyylikirppis-ryhmästä, että Lanttilaan viedään jonkin verran myös vinyyliä, mutta mieleni ja motivaationi oli silti melko puhtaasti lastenvaatteellinen.

Piiiiitkän kirppiskierroksen kuluessa olinkin törmännyt iloisiin yllätyksiin: Metsästämäni Phil Collinsin No Jacket Required 3€. Niin ikään metsästämäni Huey Lewis & The Newsin Sports 1€. Päälle vielä Leonard Cohenin Various Positions 8€. Olin tyytyväinen.

LITTLE DID I KNOW, että melkein kierroksen lopussa odotti jättipotti.

Toiseksi viimeisen rivin päässä huomasin, kun keski-ikäinen mies nosteli kiihkeästi vinyyliä kolmesta maitolaatikosta. Katsekentässä vilahti ainakin Nirvanaa ja Guns N' Rosesia. Mies poistui vähintään 10 levyn pinon kanssa.

Pääsin itse tutkimaan. Näin heti yhden laatikon päällimmäisenä Rancidin ...And Out Come the Wolvesin, joka on teini-iän lempilevyjäni, ja ehdottomasti vinyylihankintalistalla. Ysärivinyylit ovat kuitenkin kalliita, koska silloin vinyylejä tehtiin jo vähemmän. Rancid olkoon siis hyvä pistokoe näiden laatikoiden hintatasoon.

5€. Rancidin hyväkuntoisen näköinen vinyyli 5€.

NO NYT!

Tunsin oikeasti sellaista lievää kiihtymystä kun rupesin pläräämään. Kummallekin puolelle viereen pörähti ehtoja vinyylimöhiksiä, jotka rupesivat nostelemaan levyä laatikosta. Iski täyttymys, mutta myös paniikki.

Sitten niitä levyjä rupesi löytymään. Jane's Addictionin Ritual de Lo Habitual YHDEN EURON! YHDEN VITUN EURON!

Okei, kansi on vähän rispaantunut, mutta en ole mikään ringwear-nörtti. Ihan sama, kunhan levy soi. Ja sehän soi.

Pläräysvauhti kiihtyy, ja pakasta nousee lisää Phil Collinsia, lisää Leonard Cohenia, pari FRANK ZAPPAA, LOU REEDIN TRANSFORMER (3€), LED ZEPPELININ KAKKONEN (3€), BLACK SABBATHIN NELONEN (7€, Vertigo-painos, kulunut tosin)! Siis tällaista ihan aitoa klassikkokamaa, jota yleensä kirppispöydän levykasassa on korkeintaan yksi tai kaksi, ja nekin vain siihen asti kun ensimmäinen ostaja ehtii paikalle.

Mutta tuolta sitä nousi. Facebookissa joku (olisko ollut NRGM:stakin tuttu Santtu) kommentoikin, että tämä on juuri se hetki, jota kaikki vinyylejä kirppikseltä metskaavat nörtit odottavat: Että joku päättää myydä HYVÄÄ kokoelmaansa halvalla pois. Tai sitten ne ovat huonokuntoisempia tuplia.

Ihan sama, tärkeintä että satuin juuri nyt osumaan apajille.

Mitäs seuraavaksi? Tämän jälkeen on taas edessä lukemattomia itsepalvelukirppispöytiä, joissa on yksi Thin Lizzy ja 12 Finnhitsiä tai venäläistä humppalevyä. Kaikki vähintään 12€ kappale. Mutta tämä on laki.

Ja kaikki ajattelevat ihmiset jo tajusivatkin, että niinhän sen kuuluukin mennä! Koska jokainen noista ostamistani levyistä löytyy Spotifystä, ja voisin kuunnella niitä etsimiänikin vaikka heti. Mutta niin on tuo vinyyliharrastus onnistunut herättämään ikiaikaisen suiston viidakkorummun paukkeen, että minunkin liskoaivoni haluavat metsästää ja keräillä. Saada yksinkertaista tyydytystä yksinkertaisista asioista.

Asia on tietysti myös niin, että jos jokainen kirppispöytä sisältäisi pop-musiikin klassikoita kahdella eurolla, ei keräilijätyydytystä syntyisi.

Samalla ymmärrän täydellisen hyvin, miten hölmöltä tämä kaikki näyttää ulkoavaruuden perspektiivistä:

Ihmislajin mies ajaa 20 minuuttia autolla kuunnellen musiikkia töihin kuuntelemaan musiikkia ja pistämään sitä järjestykeen. Tästä hän saa palkaksi bittejä pankin nettipalveluun. Viikonloppuna – täytettyään kaikki Maslow'n hierarkiassa alempana olevat fyysiset tarpeet – hän käy vaihtamassa näitä bittejä musiikkiin, joka on kuitenkin pakattu isoon ja epäkäytännöllisen helposti hajoavaan muotoon, jotta hän voisi autoa ajaessaan kuunnella ensin radiosta jotain musiikkia, jota ei sillä hetkellä haluaisi, koska hän haluaisi kuunnella levyä jollaisen kuuntelu ei kuitenkaan auton laitteistolla ole mahdollista, VAIKKA se sama levy löytyisikin kädessä pidettävän laitteen kautta samalla sekunnilla. Mutta ei, se ostettu muovikiekko asetetaan kotona levysoittimelle, toivotaan että perhe on hiljaa, käydään villalankamatolle makamaan ja katsellaan kansia samalla kun ajan kulutuksesta johtuen rahiseva vanha rock-musiikki täyttää asunnon. 

MUTTA on niitä myös ihana kuunnella. Sanoisin, että juuri minun kohdallani vanhan Black Sabbath -vinyylin kuunteluun liittyy myös välttämätön irtiotto työn parissa kuunnelluista formaattiradioista ja uusimmista hiteistä. Vaikka - ja korostan tätä jälleen - minä rakastan myös formaattiradioita ja uusimpia hittibiisejä, kömpelö ja vähän kulunut vinyyli ja sen sisältämä ajaton möhismusiikki tarjoavat juuri sopivaa vastapainoa työkuuntelulle.

En siis vain seuraa keräilijäviettiäni ja sen suomaa hyvänolon tunnetta, vaan nautin myös levyjen sisältämästä musiikista.

Tuo jutun alussa nähty kuva on hyvä testi siitä, mihin joukkoon itse kuulut. Aiheuttiko levykasa hengityksen kiihtymistä? Rupesitko voitonriemuisesti tunnistamaan kansia? Ilahduit kun tunnistit kaikki? Olit kateellinen? Kärsit jo etukäteen morkkista kulutetuista rahoista?

Vinyylit ovat ainoa asia, jossa nautin takaperoisesta teknologiasta.

En ole ennen tätä ihan täböillä digannut yhdestäkään Matti Johannes Koivun soolosta, vaikka yksittäisiä biisejä olenkin ihaillut, ja Irwin-levyä tuli kuunneltua paljonkin. Ultramariinia olen toki diggaillut jonkin verran enemmän, ja Ydin-levyn arvostelin blogissakin.

Matti Johannes Koivun kaksi ekaa sooloa olivat minusta liian villasukkaista menoa, vähän sellaista hippeilyä. Kuulin junien puhuvan on tosin hieno biisi.

Irwin-levyn jälkeen tuli Tämän maailman nimi, joka oli kunnianhimoinen ja onnistunut - sanoituksiltaan ehkä enemmän yhteiskunnallinen kuin mihin MJK:n kohdalla on totuttu.

Edellinen eponyymi levy avasi peliä entistä "aikuisempaan" suuntaan. Mutta vaikka siinä oli muutama todella kaunis biisi, en jotenkaan jaksanut jäädä sitä hirveästi kuuntelemaan.

Ehkä niin olisi käynyt tämänkin levyn kanssa, ellei työkaverini (kutsuttakoon häntä tässä vaikka nimellä Carolina, Sweet Carolina) olisi pyytänyt minulta tätä levyä itselleen, koska on niin ihastunut kyseiseen kiekkoon.

Koska olen ihana ihminen, annoin promolevyni hänelle, mutta ryhdyin heti kuuntelemaan Kauneimmat meistä -levyä Spotifystä.

Olin kuullut Radio Novan soittaman Tyhjäksi jätetyn, mutten mitään muuta. Biisi on hyvä, mutta siitä tulee enemmän mieleen joku 90-luvun suomalainen lauluntekijä (Mikko Kuustonen, Arto Tamminen tms.) kuin Matti Johannes Koivu.

Huomaan kuitenkin, että levy rupeaa ns. toimimaan. En tiedä mitä Matti Johannes Koivu on tehnyt äänelleen, mutta aivan kuin hän olisi opetellut laulamaan aivan uudella tavalla. Ohut, sileä ääni on saanut lisää matalia taajuuksia ja samalla sopivasti säröä ja kulmaa.

Tämä on hyvä muutos, sillä Kauneimmat meistä -levyn biiseihin tarvitaan säröä ja syvyyttä.

Musiikillisesti se jatkaa kait melko loogisesti MJK:n työtä. Mikään tuotannossa tai sovituksissa ei ole turhaa, vaan lähinnä akustisilla soittimilla säestetty levy soi hyvin luonnollisesti. Aivan kuin se olisi nauhoitettu livenä (mitä se ei välttämättä ole, mutta se ei ole tärkeätä). Pehmeä ja kaunis, tarkoituksenmukainen.

Biisit ne kuitenkin tästä hyvän tekevät. Herkkää, jopa raastavaa, mutta aikuisen miehen näkökulmasta ja elämästä. Ei mitään verenvuodatusta menetetyn rakkauden tähden, vaan kokemuksia isän hitaasta poismenosta (levyn upein tunnelma ja sanoitus Kuinka puu kaatuu -biisillä) tai vanhan kaveripiirin saunaillasta (Emme muistele maanantaita).

Minua riivaa, kun en vaan tajua mistä Kauneimmat meistä -biisissä on kyse. En tiedä mistä se kertoo, mutta silti se jotenkin piinaa vahvuudellaan. "Kauneimmat meistä muuttuvat mustiksi sisältä". Tuhoaako ulkoinen kauneus siis ihmisen? Mitä?? Tuo on varmasti jotain aivan ilmeistä, koska MJK ei hirveästi piilottele merkityksiä rivien väliin, mutta en ole onnistunut sitä tajuamana. Johtuu ehkä siitä, että minulla ei ole sanoitusvihkoa, vaan Spotikan streami. Carolina vei promolevyn!! Tai siis, minä annoin sen.

Levystä on kuin varkain kasvanut isoin kotimainen suosikki alkuvuonna. Oikeastaan ainut biisi jota en tajua, on ränttätänttärock Kaksi kolmesta, jossa pelataan hedelmäpeliä. Ei MJK:ta ole tarkoitettu tällaisiin tempobiiseihin. Hitaasti vaan. Hieman kuin levyn pättävässä Yö kun synkkä on -biisissä. Lohdullinen lopetus, jossa kuitenkin vajotaan jään alle. Niin kaunista.

Kansikuvastakin näkee, ettei tässä ole enää mikään yliopistokahvilan hippi kyseessä, vaan mies, joka tietää mistä laulaa, tietää mitä haluaa tehdä, mutta on silti sopivasti haavoilla, että pystyy luomaan jotain tällaista. Lupaa ettet lähde koskaan -biisi on mahtava aloitus, vilpittömyydessään.

Mies on tehnyt monta levyä, mutta vasta nyt parhaimpansa. Sitä on syytä arvostaa.