Koska levyjä tulee vähemmän, ja fokus on aavistuksen siirtymässä biiseihin (albumi ei kuole, muuten, mutta tässä ei ole nyt kyse siitä), ajattelin listata mielestäni alkuvuoden 20 parasta biisiä. Jaottelu niin, että kotimaasta ja ulkomailta molemmista kymmenen. Nämä siis minun mielipiteitäni, eivät liity vanhoihin tai uusiin työnantajiin, poliittisiin puolueisiin, sanomalehtiin, someviakuttajiin tai Kanye Westin Twitter-purkauksiin.

En jaksa etsiä paremmuusjärjestystä, joten biisejä ei ole numeroitu. Tämä lista on myös sikäli analoginen, että saat itse etsiä biisit Spotifysta jos kiinnostaa. Minulla on kyllä Vuoden 2018 maukkaimmat -lista jos haluat laajemmin tarkastella mistä pidän.

Ulkomaat top 10 

Kotimaa top 10

Tänä vuonna blogi noudattelee vähän leppoisampaa päivittelytahtia. No, tässä on kaikenlaista vireillä. On myös tullut luettua niin paksuja kirjoja, ettei oikein ole päässyt kirja-arvostelujakaan tekemään. En uskalla lukea noita tämän vuoden muita blogauksia, jokainen alkaa varmaan tällaisella apologialla.

A Little Lifeä suositeltiin monesta suunnasta. Kirjakerhoomme sitä ei hyväksytty, koska kerhomme toinen jäsen pelkäsi sen olevan liian synkkä. Hän oli oikeassa. A Little Life on aivan HELVETIN synkkä kirja. Se on murheellinen, kunnes siitä tulee pikimusta, ja juuri kun luulet ettei päästä enää alemmas, niin vielä löytyy syvempi murheen alho.

Toki sinne sekaan on ihan muina telekseinä ripoteltu valon pisaroita, ja sanomansa on kait sitten lopulta toiveikas ja kaunis, mutta kyllä lähes 800 sivun mitalla tulee monta kertaa mietittyä, että miksi minä oikeastaan tankkaan tätä kirjaa.

Rakastan järkäleromaaneja, ja surua ja vastoinkäymisiäkin saa olla, mutta tässä niiden määrä tuntui epärealistiselta ja ylimitoitetulta. Myöskin päähenkilönelikon sattumanvarainen taival omien ammattiensa huipulle tuntui jotenkin paperiselta. Ei uskottavalta.

Ennen kuin kerron lisää, sanon, että jos et halua lukea surullisia kirjoja, niin älä lue tätä. **Tästä pisteestä eteenpäin luvassa myös "spoilereita"**, joten älä lue eteenpäin jos haluat korkata kirjan neitseellisenä.

Kirja kertoo siis neljästä kaveruksesta, jotka asuvat New Yorkissa. Aluksi painopiste tuntuu olevan heissä kaikissa vuorotellen, mutta varsin pian traagisen menneisyytensä piinaamasta Judesta pullautetaan päähenkilö. Muut henkilöt ovat rikkaasta perheestä kotoisin oleva arkkitehti Malcolm, kusipäinen mutta tarkkasilmäinen taiteilija JB ja herkkä ja sydämellinen näyttelijä Willem. Judesta tulee menestynyt yrityslakimies.

Tällaisenaan tarina on tylsä ja epärealistinen, koska kaikki menestyvät ikään kuin kursorisena sivuhuomautuksena. Heidän menestyksensä hedelmistä tehdään kuitenkin suuri numero, ja taloudellista menestystä alleviivataan. Hyvä, heillä on siis materiaaliset asiat kunnossa.

Judea on kuitenkin hyväksikäytetty läpi koko lapsuuden munkkien, koulukodin henkilökunnan ja kieroutuneen lääkärin toimesta, ja tämän solmun aukaisuyrityksistä tulee kirjan ydin.

Vaikka Yanagihara on tarkka kirjoittaja ja tunnekuvaus on vahvaa, jäi kirjasta kuitenkin päällimmäiseksi fiilikseksi iso ÄH. En vaan mitenkään ostanut sitä tarinaa. Kaikki rakastavat Judea, mutta kukaan ei saa häntä menemään hoitoon. Kai se on mahdollista, mutta kirjan juonena se on jotenkin keinotekoista minusta.

Kirjalle pitää kuitenkin antaa tunnustusta siitä, että se uskaltaa käsitellä kaiken inhottavan ja likaisen. Se tekee sen syyttelemättä, rauhallisesti kuvaillen. Ja silti palaan aina siihen, etten pääse oikein yhdenkään hahmon sisälle, ymmärrä mitä he ajattelevat.

Fairness is for happy people, for people who have been lucky enough to have lived a life defined more by certainties than by ambiguities.

Seuraavaksi Siivoojan muistelmat. Novellikokoelma. KÄÄK. Novellikokoelmien vihaaja lukee novellikokoelman.