Kun tutkin Veronica Maggion tulevan Satan i Gatan -levyn taustoja, törmäsin tietoon että albumin on tuottanut Markus Krunegård -niminen mies.

Sitten ryhdyin kuuntelemaan hänen musiikkiaan ja ihastuin isosti, etenkin debyyttialbumi Markusevangelietiin.

Muzadiggarina kävin tietenkin läpi myös sen tunteen, että minunhan olisi pitänyt LÖYTÄÄ tämä artisti jo kauan sitten. Kenties joku on sitä yrittänyt jossain vaiheessa tyrkyttääkin, mutta en vain ole ottanut onkeeni.

Krunegård tekee joka tapauksessa kasarigoottailuun vivahtavaa elektronista poppia niinsanotusti pilke silmäkulmassa. Markusevangelietin Jag är en vampyr on ilmeisesti miehen suurin hitti, ja se on kieltämättä ukon tarttuvin biisi. Samalta levyltä löytyvä Ibland gör man rätt, ibland gör man fel on myös hieno biisi.

Markusevangelietin jälkeen vuonna 2009 Krunegård julkaisi samana päivänä kaksi erillistä albumia, Prinsen av Peking ja Lev som en gris, dö som en hund.


Kun tutkiskelin Krunegårdin taustaa, tajusin että hänhän on se Laakso-yhtyeen kaveri. Siis se ruotsalainen indiebändi joka teki mm. hämmentävän Mämmilärock-albumin. Ja nyt siis tuottaa Veronica Maggion kolmosalbumia.

Lahjakkuutta löytyy. Hänen ansiostaan sain jälleen kerran kokea sen mahtavan tunteen kun ymmärtää yhtäkkiä jonkun artistin hienouden. Romantikkona jaksan fiilistellä sitä fiilistä. Fiilis ruokkii fiilistä. Juu, vähän väsyttää, olin nimittäin eilen Emma Gaalassa. Kiitos järjestäjille, oli kerrankin upeat puitteet, ja esiintyjätkin olivat hyviä.

Mutta nyt fiilistellään Krunegårdia, onko tuttu mies?

Radioheadin fanit nimittäin puolustavat ja kääntävät suosikkinsa vajavaisuuksia positiivisiksi samalla jedi mind trick -metodilla kuin kiihkeimmät Apple-fanitkin.

Puhun tietysti suurella kohulla julkaistusta King of Limbs -albumista, josta bändi ilmoitti neljää päivää ennen julkaisua nettisivuillaan, mitä kautta sen sai tilata viikko sitten perjantaina. Fyysinen "newspaper album" saapuu maaliskuussa ja sisältää kaikenlaista tilpehööriä tuplavinyylistä ja cd:stä lähtien.

Digitaalinen albumi sisältää kahdeksan biisiä elektronista Radioheadia. Luulen, että fanit ovat hieman hätääntyneet musiikin tasosta, sillä vaikka sitä fanifoorumeilla suitsutetaan melko pidäkkeettömästi, sen lyhyydelle ja musiikin heikolle tasolle on keksitty selittäviä SALALIITTOTEORIOITA.



 Ei siis missään nimessä voi olla niin, että Radiohead on julkaissut yksinkertaisesti tylsän ja tekotaiteellisen levyn. EI. King of Limbsin mahdollinen huonous johtuu siitä, että tämä onkin vain ensimmäinen osa jotain suurta ja mahtavaa, kenties NELIOSAISTA ALBUMIA. Tai kenties nämä ovatkin vain jotain vitsiraitoja jotka Thom Yorke pieraisi kokoon Lotusflower-videon kuvauksissa? 


Tässä se Apple-fanboy-analogia. Itse suhtaudun Appleen ja Radioheadiin samalla tavalla. Parhaimmillaan heidän tuotteensa ovat täysin ylivertaisia, esimerkiksi tämä läppäri jolla tätä juttua kirjoitan tai OK Computer -levy. Mutta kyllä hekin voivat tehdä tuotteita, jotka ovat epäkiinnostavia. Kuten King of Limbs, Amnesiac, Hail the Thief tai Apple TV.


Tämä ei siis ole levyarvio. En ole jaksanut kuunnella King of Limbsiä läpi joten en sitä halua arvostella. Sen mitä olen levyä kuunnellut ei kyllä vakuuta alkuunkaan. Biisejä jotka eivät uskalla olla biisejä. Muusikoita jotka ovat sulkeutuneet omaan erinomaisuutensa. 

Voihan olla, että bändi julkaisee lisää materialiaa. Ilmeisesti Amnesiac koostui Kid A -sessioissa tehdyistä jutuista. Mutta ei keskiverron musiikin julkaiseminen ole mitään mielenkiintoista mystisyyttä, vaikka kuinka olisi tulossa lisää materiaalia myöhemmin. 


Se on näköjään YouTubessakin. Kuunnelkaa ja ostakaa jos tykkäätte.

Hehee, minulla on entisessä duunissa pitkä kokemus klikkaukseen houkuttavien otsikoiden kehittelyssä, mutta en ole tässä blogissa tätä taitoa juuri hyödyntänyt. Nyt pienesti kokeilin sitä. Tosin hittien maksimoimiseksi tuo otsikko olisi voinut olla esimerkiksi "Jenkkifirman hittituotteessa outo ongelma - älä osta tätä lisälaitetta".

Rakastan edelleen Kindleäni lujasti, mutta viime viikkoina siinä on ollut outo ongelma. Se nimittäin kadottaa välillä sivunumeron, ja toisinaan vaatii uudelleenkäynnistyksen kun sen herättää unitilastaan. Käynnistys kestää raivostuttavan kauan, normaalitilassa se herää n. sekunnissa. Viime viikon aikana laite ei ole tahtonut herätä ollenkaan. Pakkasesta johtuvaa, ajattelin, luen nimittäin Kindleä yleensä junassa, johon astumista on edeltänyt oleskelu jääkylmällä asemalaiturilla.

Olin jo valmistautunut lähettämään sen takaisin Amazonille, harmitellen pitkää väliaikaa ennen sen saapumista. Onneksi googlailin asiaa hieman tarkemmin ennen sitä.

Selvisi nimittäin, että Amazonin itsensä suosittelema suojuskansi - ja nimenomaan sellainen malli joka minulla on - aiheuttaa tuon ongelman. Siis aivan kirjaimellisesti samanlaisista "oireista" kirjoittavat käyttäjät Amazonin sivuilla. Koska Amazon on tolkun verkkokauppa, he eivät tietenkään ole sensuroineet näitä palautteita. Eivät tosin silti ole suoraan myöntäneet, että ongelma olisi järjestelmällisesti kaikissa viimeisimmän sukupolven laitteissa. Sen verran hyvä verkkokauppa Amazon kuitenkin on, että myöntävät palautusoikeuden kaikkiin tuonmallisiin suojakuoriin, huolimatta siitä kuinka vanha ostos on kyseessä.

Sinne minunkin suojakuoreni siis menee. Pitää hommata tilalle joku sellainen, jossa Kindle kiinnittyy kuoreen kulmistaan, ei sivussa olevien reikien kautta. Nimenomaan reikiin ujutettavat hakaset aiheuttavat ilmeisesti tuon ongelman.

Muuten kaikki sujuu Kindle 3:ni kanssa edelleen mahtavasti. Lukufanaatikkona kirjojen helppo saatavuus ja kohtuullinen hinta (plus tietty ne sadat tuhannet ilmaiset vanhat kirjat) pitävät mielen virkeänä.

Sain tuossa eräänä iltana luettua J. G. Ballardin mainion omaelämäkerrallisen lapsuudenkuvauksen Toisen Maailmansodan aikaisen Shanghain vankileireiltä, nimeltään Empire of the Sun. Teki mieli aloittaa heti uusi kirja, joten pistin FB:hen ja Twitteriin kyselyä. Nimimerkki Tuotta-Jani suositteli Jay-Z:n Decoded-kirjaa, jonka olin suunnitellutkin lukevani. Minuuttia myöhemmin se oli Kindlessä, ja lukeminen pääsi alkamaan.

Hieno laite, hieno kirja. Tosin edelleen kiusaa se, etteivät suomalaiset kirjakaupat tue Kindleä. On totta että Amazon käyttää itsekin kopiosuojattua formaattia, mutta suomalaiskauppojen suojatut PDF:t tuovat ikäviä kaikuja digitaalisten musiikkitiedostojen DRM-helvetistä. Olisi joka tapauksessa hauska lukea välillä suomenkielisiäkin kirjoja. Esimerkiksi Tuomas Kyrön Urheilukirjan, joka vaikuttaa esittelyn perusteella hienolta esseekokoelmalta.

Okei, turha kai suomalaisten e-kirjakauppiaiden olisi Kindleä tukea tekemällä tuotteistaan sille sopivia, mutta hommassa saattaa käydä niinkuin iTunesille musakaupassa: Heillä on kopiosuojaus, mutta ainakin se toimii, eikä vaikeuta kuluttajan ostamista tai tuotteen kuluttamista. Avoimet PDF:t vaan perkele.


Summa summarun: ÄLKÄÄ tilatko tällaista Kindle-kuorta, vaan sellainen joka pitää Kindlen kulmista paikoillaan.

Päivän biisinä TV-Resistorin TODELLA KAUAN odotettu uusi biisi Ilta aikaa, joka siis tulevalta EPONYYMILTÄ julkaisulta. Toimii hei!

Tv-resistori: Ilta aikaa by Fonal Records

Yhdistelmäblogaus lopettaa tämän viikon. Ärsyttävästi tungen kaksi aihetta samaan merkintään, enkä käsittele kumpaakaan kovin syvällisesti.

Olisin itse asiassa voinut yhdistää aiheet, jos olisin tajunnut ottaa Kvelertakin keikalta eilen kuvia uudella puhelimellani. Oli käsittämättömän hieno keikka, juuri sopiva nousuhumalaiseen lauantai-iltaan.
En ole tainnut hehkuttaa blogissa Kvelertakia, jonka debyyttilevy on järjettömän kova. Minkäköhän takia en listannut sitä Vuoden levyihin, kysyy blogisti itseltään...

Olivat Norjan kundit joka tapauksessa eilen Finnish Metal Expossa paiskomassa hardcoren, black metallin ja rokettirollin yhdistelmäänsä. Kaapelitehtaan putkimainen ja kolkko sali on akustisesti aika kamala, eikä bändin kolmea kitaristia oikein kuullut erillisinä soittimina. Mutta voimaa ja energiaa esiintymisessä oli helvetisti, vähän nuhaisista soundeista huolimatta.

Tuli hieno fiilis olla mahtavuuden äärellä. Biisithän ovat loistavia, ja niiden esitystapa oli juuri sopivan räkäinen. Laulajan autenttinen örinä ja kolmannen biisin aikana esiin reväytetty death metal -kaljamaha vakuuttivat.

Luin keikan jälkeen Facebookista, että bändi oli saanut Oslossa by:Larm-festareilla miljoonan norjan kruunun eli noin 120 000 euron Statoil-palkinnon. Sitten näin bändin laulajan Hima & Salissa wokkia syömässä (keikanjälkeishiessä) ja onnittelin tästä. Hän kertoi että koko raha käytetään USA:n kiertueeseen.

Kveeeleeertaaaaaak

Se puhelin. Koska olen vähän teknologianörtti pitää puhelinta vaihtaa riittävän usein. Vuoden verran palvellut Nokia N900 sai väistyä HTC Desire HD:n tieltä. Vanhassa luurissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, ja olen edelleen sitä mieltä, että N900:n käyttöliittymä Maemo olisi sopinut Nokian muihinkin malleihin. Harmi että Nokia heitti käyttiksen hukkaan, erittäin toimiva käyttis, uskomattoman muokattava.

Joo, päätin siis siirtyä Androidiin. iPhone on jotenkin tuntunut aina liian yksinkertaiselta, Android oli siksi mielenkiintoinen vaihtoehto, varsinkin kun sille kehitetään noin 10000000 kertaa enemmän softia kuin N900:lle. HTC Desire HD:ssa on jättimäinen näyttö, ja ainakin puolen viikon käytön jälkeen fiilis on erittäin hyvä.

Muokattavuutta riittää - ei ihan niin paljoa kuin N900:ssa,  mutta riittävästi kuitenkin. Googlen kalenterin ja Facebookin kanssa puhelin toimii saumattomasti yhteen, Android kun on Googlen kehittämä.

Fyysistä näppäimistöä on vähän ikävä, N900:n parhaita puolia ehdottomasti. Mutta kuten todettua, yleisfiilis erittäin positiivinen.

Ennen kuin painatte pään tyynyyn ja valmistaudutte uuteen viikkoon, otetaan vähän Kvelertakia!

Kuten olen aiemminkin jauhanut, musiikilliset löytämiset ja tajuamiset ovat hienoja hetkiä. Varsinkin kun on varttunut, ja ne intohimoisimmat ilonkiljahdukset uutuuslevyjen äärellä harvenevat. Tällä viikolla kiljahtelin - kuvainnollisesti.

En ole koskaan ollut PJ Harvey -fani. Toki jotkin hänen irtoraitansa (ja lähinnä tietysti To Bring You My Love, jonka löysin Lars Ulrichin hehkutettua sitä Metal Hammerissa) toimivat, mutta levyltä en ole jaksanut Harveysta innostua.

Tällä viikolla tuli Let England Shake. Aika laiskasti olin ennakkotietoja lukenut, hiukan esisingle The Words That Maketh Murderia oli tullut diggailtua. Vaan levylläpä sekin biisi toimii entistä hienommin! Sanoituksellisesti (ja hiukan äänenkin tasolla) tässä mennään sotateemalla. Yllättävän hienosti se nitoo levyn kasaan, vaikka The Glorious Landilla kuultu Etelävaltioiden aamuherätys/huomiotorvi kuulostaa edelleen ärsyttävältä.

Mutta suurin syy viehkoutumiseen on levyn irtonaisuus ja melodisuus. Minusta Harvey on monilla levyillään tuntunut vähän maailmasta vieraantuneelta vaikeilijalta, mutta nyt sotateemasta huolimatta hän kuulostaa mahtavan avoimelta. Musiikillisesti tietynlainen hiipivyys ja uhmakkuuden tunne on tälläkin levyllä läsnä, mutta itse solisti tuntuu itsevarmemmalta ja vapautuneelta.

Mukana levynteossa on ollut aiemminkin partnerina toiminut John Parish. Hienosti ovat luoneet aika minimalistisista elementeistä sopivasti vinksahteneelta kuulostavaa.... folk-mausteista altsu-rockia tämä kai lähinnä olisi, no ei, ei tuo määritelmä kerro mitään. Americanaa tässä kyllä on mukana.

Tärkeintä on siis tuo valloittavuus ja kokonaisuus. The Words That Maketh Murder on varmasti helpoin pala tarttua, mutta mukavan lyhyistä biiseistä koostuva kokonaisuus polveilee huomaamatta maaliinsa, ja levyä tulee kuunneltua toistolla.

31 vuotta lasissa, ja nyt se PJ Harvey kolahti. Mitä seuraavaksi, Radioheadin 2000-luvun tuotanto kuulostaakin yhtäkkiä jumalaiselta?

Saattaa olla, että tämä levy jakaa faneja. Siihen hartiat lysyssä vaikeilevaan PJ Harveyhin tykästyneet saattavat pettyä Let England Shaken avoimuudesta. Ei tämä mitään Katy Perryä todellakaan ole, mutta sisälle ei ole vaikea päästä. Antaa Englannin heilua, löytyy Spotifystä muuten myös!

Näytteeksi hienolla videolla siunattu nimibiisi, joka myös aloittaa levyn.



Malttakaa odottaa papparaisen puhe loppuun, kyllä se biisi sieltä tulee.

Arvosanaksi Let England Shake saa 8 ja puoli jackrussellinterrieriä.

Sain idean tähän blogimerkintään tuosta edellisestä postauksesta, tai näiden artistien levynkansista. Adelen ja Rumerin musiikissa on markkinamielessä paljon samaa, ja tajusin, että jos on herkkä nainen joka tekee laulaja-lauluntekijämusiikkia, tullaan hänet asettamaan kannessa katsomaan dramaattisesti alaspäin.

Tämä on ilmeisesti levyteollisuuden kirjoittamattomia sääntöjä, koska esimerkkejä löytyi lyhyellä googlailulla näinkin monta.

Aloitamme Rumerista. Herkkää hönkäilyä ja loistava levy. Silmät luonnollisesti luotuna alaspäin!

No eipä ole Adelellekaan annettu muuta vaihtoehtoa. Silmät alas ja värit veks. Adelella on isot luomet, joten kuvasta saa vielä todella näyttävän. Vaikka levyllä on asennetta ja tuskaa, on kansi herkkyyttä korostava.



Toisella levyllään flopanneen Duffyn olisi kannattanut katsella Endlesslyn kannessakin alaspäin. Rockferryllä se ainakin tuotti hedelmää. Söpö huolestuminen tehoaa myös - ja tietty mustavalkoiset värit. Alaspäin katsomista korostettu kontrastilla ja vahvalla silmämeikillä. NÄIN!




Näin tällä kertaa. Pitää vielä loppuun erikseen kiittää Ilosaarta. Jos Provinssista odotan tällä hetkellä lähinnä sitä System of a Downia (RRAUH) ja Dj Shadow'ta, Ilosaari nokitti Sielun veljien paluukeikalla (en ole mikään comeback-intoilija, mutta tämä kutittaa), APHEX TWINILLÄ (jolla Ilosaari.fi:n mukaan on jätti-iso tuotantokoneisto mukanaan, MITÄ SIELTÄ TULEE???), Kvelertakilla ja BUzzcocksilla.

Kovat kinkerit tulossa! Tulispa jo kesä.

Ai niin, unohdinko joitain alaspäin katsojia?

Brittiläinen naisväki on kunnostautunut levyntekohommissa. Hienoja naisia ja varmasti kovia laulamaan. Ajattelin yhdistää kimppa-arvioon kaksi viime aikoina paljon kuuntelemaani levyä, vaikka toinen niistä on kotimaassaan jo wanha juttu.

Rumerin Seasons of My Soulista oli lukenut paljon ulkomaalaisista lehdistä ja blogeista. Luulin, että koko levy oli vaiettu Suomessa kuoliaaksi ja valmistauduin tilaamaan sen ulkomailta, kuten tuon genren ammattilaisfani Vito Boostinen oli jo aiemmin tehnyt.

Sitten se Rumer tuli, ja onhan se jumalauta paljon kovempi kuin uskalsi odottaa. Tässä pitää ottaa huomioon, että olen todella helppo maali nainen ja piano -yhdistelmän edessä, ja vaikka näistä tarjokkaista kumpikaan ei ole lähelläkään Fiona Applea, niin samaa hermoa ne kutkuttavat kuin Fionakin.

Adelen luulin Rolling in the Deepin ja Set Fire To the Rainin perusteella olevan itselle alkuvuoden kovin levy, mutta myöhässä kuultu Rumer vei kyllä tuon paikan. Onhan Adelenkin levy järkyttävän kova - muutaman vuoden aikuisempi debyyttiin verrattuna, äänessä helvetisti enemmän munaa, biisit hyviä ja tuotanto ei liian keskitietä - mutta Rumerissa on magiaa.

Rumer on 1970-lukulaista easy listeningiä, Carly Simonia tai Karen Carpenteria, sellaisia seiskytluvun valokuvia, joista värit ovat hiljaa valuneet kohti valkoista ja kontrasti hävinnyt (ja joita sivuasiana vitun ankeat Hipstamatic-kuvat yrittävät onnistumatta matkia). Sellaista piilotettua seksuaalisuutta, veiled innuendo, ehkä hiukan pidättyväisyyttäkin. Mutta kun siinä äänessä on myös se tärkein, eli tunne. Vaikeinta on vähäeleisesti saada aikaan valtava tunnelataus.

Adelekin toki onnistuu siinä, mutta hän päästeleekin täysin palkein. Olen kuluneen viikon kuunnellut kaikki iltapäivät duunissa Rumerin levyä, tietty tapani mukaan mukana laulaen. Ei ihme että Burt Bacharach oli pyytänyt mimmin Jenkkeihin levyttämään kuultuaan Seasons of My Soulia. Muutenkin Rumerilla on juuri sellainen TARINA, jota suurten levy-yhtiöiden pomot rukoilevat saada kertoa: Ymmärtääkseni Rumer työskenteli kahvilassa ja oli yli 30-vuotias viime marraskuussa kun debyytti vihdoin julkaistiin.

Koska olen Rumerin pauloissa tästä kirjoituksesta saattaa saada sellaisen kuvan, että Adelen levy olisi jotenkin kehno. Ei se ole, mutta se on kansanomaisempi ja jotenkin mahtaileva Rumerin jälkeen. Kaikki on suhteellista, jos en olisi saanut Seasons of My Soulia hyppysiini maanantaina, itkisin nyt hunajaa Adelen edessä. Mutta muistutuksena: Rolling in the Deep on vuoden 2011 parhaita biisejä, sen voi sanoa jo nyt, ja ezmez Don't You Remember on soundeiltaan ja sävellyksiltään ihan itketyskamaa.

Rumer kumminkin voitti minun kohdallani tämän taistelun. On tietysti hölmöä, että näiden pitää taistella, mutta teinpä elämän jännittävämmäksi itselleni ja teille.

Rumer ja Adele tappeli, kumpi voitti?

Näytteinä Rumerin Aretha ja Adelen Set Fire to the Rain.

Käydään heti alkuun läpi se "pakollinen" kanta: Kyllä, sanoituksiin kiinnitetään liian vähän huomiota, ja kyllä, sanoitukset ovat tärkeitä.

Mutta paljonko se sanoituksen hyvyys lopulta määrittää lempilevyjä tai -artisteja? Jos mietin viime vuoden suosikkilevyjäni ulkomailta, niin viiden kärjestä Kanyen kohdalla sanoilla on toki merkitystä, mutta Kashmirin, Joanna Newsomin (Ys-levyn sanoja fanitan paljon, Have One On Me:n muutamia), Nationalin ja Lissien kohdalla sanoilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Ei näillä levyillä paskoja sanoituksia ole, mutta ei musiikkiin verrattuna nerokkaita.

Rap-musiikki on tietenkin oma lukunsa, varsinkin albumimitassa. Eihän ns. klubiräpissä mistää nerokkaista sanoituksista  voi puhua, mutta kyllä siinäkin lajissa sanojen näppärä järjestely ratkaisee paljon. Kyllä esim. Cheekillä on kielellistä lahjakkuutta, vaikka asiasisältö välillä vähän kompasteleekin.

Cheek ei toki ole mielestäni paras rap-sanoittaja, mutta tämä  huomiona siksi, että en nyt ota tähän paremmuusluettelooni räppäreitä, heistä voi blogata myöhemmin, ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän sanataiteilijoita kuin muusikoita. Kuulostipa jyrkältä noin sanottuna, keskustelunaihe tuokin.

Ajattelin nyt listata muutaman suosikkini. Kuten aina näissä listauksissa en viitsi yrittää tehdä listasta liian lopullista, eivätkä nämä ole paremmuusjärjestyksessä. Huomenna kaikki voisi olla toisin.

Ben Gibbard (Death Cab for Cutie)

Death Cab for Cutien biiseissä on oikeastaan poikkeuksetta hyvät, usein nerokkaat sanoitukset. Tarinabiisien kuningas on tietenkin Bixby Canyon Bridge, jossa päähenkilö lähtee San Franciscosta ajamaan Pacific Coastal Highwayta Los Angelesiin päin paikalle jossa hänen ystävänsä ajoi ulos. Siinä jätetään juuri sopivasti kertomatta asioita. Todella kirjallinen tyyli, kylmät väreet luokkaa mega kun viime kesänä ajettiin tuon saman sillan yli.

En viitsi koko sanoitusta tähän kopioida, mutta sitaattioikeus sallinee loppupätkän kopipeistin. Tämä alkaa siis kohdasta jossa päähenkilö on saapunut kolaripaikalle (vai tekikö se itsemurhan, sanopa sitä!)

In the silence it became so very clear
That you had long ago disappeared.
I cursed myself for being surprised
That this didn't play like it did in my mind.

All the way from San Francisco
As I chased the end of your road
'Cause I've still got miles to go.

And I want to know my fate
If I keep up this way.

And it's hard to want to stay awake
When everyone you meet, they all seem to be asleep
And you wonder if you're missing a dream

You can't see a dream
You can't see a dream.
You just can't see a dream.
A dream

And then it started getting dark.
I trudged back to where the car was parked
No closer to any kind of truth
As I assume was the case with you.

Gibbardin sanoitusten toinen vahvuus on hienot sanaleikit. Parisänkyä on eroamisen metaforana käytetty varmasti useinkin, mutta ei varmasti niin hienosti kuin DCfC:n Your New Twin-Sized Bedissä.

You look so defeated lying there in your new twin size bed.
With a single pillow underneath your single head.
I guess you decided that that old queen holds more space than you would need.
Now it's in the alley behind your apartment with a sign that says it's free.

And I hope you have more luck with this than me.

You used to think that someone would come along.
And lay beside you in a space that they belong.
But the other side of the mattress and box springs stayed like new.
What's the point of holding onto what never gets used?

Esimerkkejä riittää, mutta tuntuu että parhaimmat oivalluksensa Gibbard on tehnyt kahdella uusimmalla levyllä.

Pulpin Jarvis Cocker on totta kai mainittava. 

Tarinoista ei voi olla muistamatta Common Peoplen hienoutta. Tarinabiisiksi siinä on myös harvinaisen hienoja kiteytyksiä, tunnuslaulumaisessa kertosäkeessä erityisesti. Termit sukupolvirunoilija tai sukupolvensa tulkki kuulostavat korneilta, mutta ovat osuvia.

But still you'll never get it right
'cos when you're laid in bed at night watching roaches climb the wall
If you call your Dad he could stop it all.
You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do.
Sing along with the common people, sing along and it might just get you thru'
Laugh along with the common people
Laugh along even though they're laughing at you and the stupid things that you do.
Because you think that poor is cool. 

Gibbardin tapaan Cockerillakin on tapana vähätellä itseään hauskasti, ironista itsesääliä? Voin itse tästä vetää selviä yhtymäkohtia mieltymyksiini lakonisten ja neuroottisten kirjailijoiden kirjoihin, siis tällaista Paul Auster ja Philip Roth -henkistä tavaraa.

Cocker ilmaisee tämän supernerokkaasti esimerkiksi Dishesillä.

I am not Jesus though I have the same initials -
I am the man who stays home and does the dishes.
& how was your day?
Is that woman still trying to do your head in?
A man told me to beware of 33.
He said, "It was not an easy time for me" but I'll get through even though
I've got no miracles to show you.

I'd like to make this water wine
but it's impossible.
I've got to get these dishes dry.
Ah...  


Hmm, tästä uhkaa tulla ihan maratonpitkä kirjoitus. Taidan mainita vielä yhden, hiukan erityyppisen kaverin ja harmitella koko loppupäivä, että "ai niin Olavi Uusivirtakin piti mainita ja Gösta Sundqvist". Mutta nyt mainitsen pidemmin enää vain Panteran Phil Anselmon.

Jollain tavalla väärinymmärretty nero, tai sitten vaan oikeasti nazizika. Varsinkin Far Beyon Drivenillä on ilmeisen sekavissa mielentiloissa tehtyjä mutta pelottavan painokkaita purkauksia. Esimerkiksi levyn aloittavan Strenght Beyond Strenghtin ekat säkeet.

There is nothing.
No education.
No family life to open my arms to.
You'd say that my job is today, yet gone tomorrow.
I'll be broke in a gutter.

I know the opinion.
A broken record.
Fuck you and your college dream.
Fact is we're stronger than all.

Itse asiassa Far Beyond Drivenillä Anselmo on tainnut olla kaikista levyistään eniten tuskasta inspiroitunut. Throes of Rejectionilla miehen ilmeisen vittumainen olotila tulee hienosti esiin. Ei todellakaan samalla tavalla säkenöivän älykästä tai kirjallista kuin kahdella edellisellä esimerkillä, mutta hyvin sanoitettua.

This is feeding what I am.

It's like salt poured into a deep, infected wound.
It's the type of pain you really dig and long for.
I've always been insecure to open up and show love.
Some pretty girl with long hair, some bald guy writhing.

rejection...

The kind that's self induced.
The tongue that's bitten through.
The nauseating stab.
Is feeding what I am.

A short fuse . 

Tätä aiemmilla levyillä Anselmo on vaan ylirehvakas, ja tämän jälkeisillä levyillä ei ole samanlaista kiukkua. Pakko oli kuitenkin mainita.

No, kertokaa nyt, mitkä jäi mainitsematta?

Oli aika, jolloin kaikille suomalaisille isoille festivaaleille osui artisteja, joiden näkemistä odotti jo montaa kuukautta etukäteen. Suurin osa näistä osumista löytyi Provinssirockin esiintyjäluettelosta, vaikka toki Ilosaaressa, Ruississa jne. oli myös paljon huippuja.

Olen 31-vuotias. Tämän vuoden Provinssi-katalogi näyttää kammottavalta. Kulkevatko korrelaatio ja kausaatio tässä tapauksessa käsi kädessä? Suuren yleisön silmissä tuo näyttää nimittäin olevan hyvä kattaus, lippuja kun on myyty paria edellisvuotta rivakampaan tahtiin.

Tänään ilmoitettiin kolme uutta suurta nimeä, mikä onkin syynä tämän blogimerkinnän kirjoittamiseen. Avataanpa hiukan tuota esiintyjälistaa.

Avenged Sevenfold on parhaimmillaan ihan siedettävä yhtye. Varsinkin jos on päässyt nauttimaan juhlajuomaa niin sitä on varmasti ihan kiva väijyä. Mutta pahimmillaan ja nykyään se on sellaista geneeristä radiorock-metallia.Liioitellun suurilla lävistyksillä varustettu bodariÄIJÄ ähkii biisistä toiseen toistuvan junttariffin päälle lemmentuskiaan.

Social Distortionin faneihin en ole koskaan kuulunut, mutta White Light, White Heat, White Trash -levyn aikaisen yhtyeen katsoisi ihan mielellään livenä, onhan se Mike Ness kuitenkin pseudolegendaarinen kaveri. Mutta kun olen sitä uutta levyä kuunnellut, niin pahoin pelkään että aikamoista länkyttelyä on odotettavissa. Joka tapauksessa ei mitään festarikiiman nostattajaa.

Pendulumin ainut markkina-alue kotimaansa ulkopuolella on ilmeisesti Suomi. Olen tosissani yrittänyt, mutta en pysty ymmärtämään tätä musiikkia alkuunkaan. Tulee ihan mieleen jotkut vanhat eurodance-yhtyeet, joilla oli parissa biisissä HEVIKITARISTI, joka soitti jotain kahden pennin hard rock -riffiä jumputuksen päälle. Pendulumin tapauksessa eurojytke on korvattu äänisoftan mukana tulleella drum & bass -biitillä. On sitä varmasti kiva kaljoissaan hyppiä, mutta en nyt keikan odotuksesta puhuisi.

Aiemmin julkaistuista The Soundsille on syömmessäni pehmyt paikka, ja varsinkin kun bändi on freesiytynyt Better Off Deadin kevyt-elektro-rockin myötä voi keikasta tulla ihan kiihkeäkin - Sounds tosin on esiintynyt Suomessa n.5000000 kertaa. System of a Downin paluu nyt on tehty $ puutteen takia, mutta onhan niiillä helvetisti hyviä biisejä, ja parhaimmillaan voivat räjäyttää pankin. DJ Shadow'n keikka on kait ainoa jota aidosti odotan, kun viime kesän Ilosaari tuli missattua.

Mutta se tunne, että festivaalilla olisi mielenkiintoisia esiintyjiä, ja sinne menoa odottaisi jo talvella, on kadonnut. Kai se sitten johtuu iästä. Jos en menisi tuonne töihin, en varmasti menisi paikan päälle. Tosin tunnelman ja seuran takia duunireissusta Provinssiin tulee varmasti hauska, mutta kun tässä on nyt kysymys nimenomaan siitä odottamisesta.

En toisaalta pidä hirveän aikuisesta musiikista (kaikki My Chemical Romance -fanit kädet ilmaan), mutta nämä eivät nyt osu ollenkaan. Ilosaaren esiintyjistä ensimmäiset julkistetaan ensi viikonloppuna, ja Ruisrockin helmikuun lopulla. Onkohan Pendulum sielläkin?

Ja sitten huhu. En tiedä ovatko kaikki jo kuulleet tämän huhun, mutta KUULEMMA Pulpin paluukiertue ulottuisi myös Flow-festivaalille. SE olisi jotain, tai siis lähinnä kusisin hunajaa Pulpin näkemisestä. Tulevat myös Way Out Westiin Göteborgiin, joten eivätköhän tännekin.

En nyt halua typistää koko blogia niin, että tälläiselle hipsterille vain Flow'ssa olisi jotain hyvää. EI, en ole mikään Flow-henkilö (vaikka siellä yleensä parhaat bändit onkin). Haluan uskoa, että myös rockin ja muun yleismusan parista saadaan hyviä esiintyjiä edes JOLLEKIN Suomi-festarille. Tuska on kesän toinen pakollinen etappi, sieltä löytyy taatusti taas tukku mielenkiintoisia nimiä.

Otetaanpa ihan vertailun vuoksi loppuun, haluaisitko nähdä mielummin tämän:



...vai tämän

Bobby Owsinski -niminen bloggaaja kirjoittaa Coldplayn bändisäännöistä, joita kuvataan ohimennen 60 Minuts -ohjelman jaksossa, jossa käydään Coldplayn treeniksellä.

Säännöt näkyvät tässä:

BBC:n pahamaineisen Sound of 2011 -listan kakkonen James Blake tuntuu oman kokemukseni mukaan saaneen osansa hypen backlashista, eli siis "eihän tää niin hyvä olekaan" -tyylistä palautetta olen havainnut.

Toisaalta päinvastaisiakin reaktioita on, eli niitä perinteisiä hypereaktioita. Juu, se on just niin hyvä kun puhuttiin.

Olipa ankea alkuanalyysi, mutta palvelkoon se tämän arvion introna. Minun mielestäni James Blaken debyyttilevy nimittäin toimii - uskomattoman hyvin.

Huikeinta siinä on itsevarmuus. Nuori kundi tekee musiikkia, jossa vanhan valtiomiehen pokalla pidetään sekunnin taukoja jatkuvasti. Joo, minimalistista se on, mutta kliseisesti levyllä hiljaisuudetkin ovat hyvin täynnä. Tai välillä tuntuu, että niihin hiljaisuuksiin on piilotettu valtava pauhu, vaikka se sitten onkin vain kuulijan korvassa.

Asianharrastajat varmasti osaisivat arvostaa tätä pelkkänä instrumentaalimusiikkinakin, mutta minä tarvitsen kyllä tuon laulunkin. Blaken ääni on nimittäin käsittämättömän sielukas efektienkin läpi. Feist-cover Limit To Your Love on hyvä portti Blaken maailmaan, mutta levykokonaisuudessa se tuntuu ajoittain jopa liian "popilta", ehkä siksi, että Feistin tyyli tehdä melodia eroaa niin paljon Blaken omasta tyylistä.

Suosikkibiisini levyltä on Wilhelm Scream, mutta valitettavan kliseisesti tämä on kyllä naatiskeltava kokonaan. Kuulokkeista toimii joo (muun muassa äsken Myyrmannissa pörrätessäni eskapismivaikutus oli tasoa MAXIMO), mutta kaiuttimista se silti tulee jotenkin muhevammin läpi. Ei se nyt IHAN Portisheadin Thirdin tasoa huimapäisyydessään ole, mutta kyllä tämänkin tunnelma on aivan uskomaton.

Ja katsokaa minkänäköinen jätkä:

Näyttää jonkun turkulaisen pop-bändin basistilta!

Jackrussellinterrierin kuvia tämä levy saa kahdeksan ja puoli. Hype kestää, saatana. Kuunnellaan näytteenä Wilhelm Scream.

Ostin viime kesänä sanfranciscolaisesta kirjakaupasta, hippiliikkeen kuuluisimmasta paikasta Haightin ja Ashburyn kulmasta, Ayn Randin kirjan The Fountainhead. Ostin, koska se oli näkyvästi kaupassa esillä, koska sen aihe on mielenkiintoinen ja koska olin lukenut, että etenkin vasemmistohenkiset yliopisto-opiskelijat vihaavat sitä.

Itse kun pidän naurettavana, että yksi kirja tai samansuuntaisten tekstien kokoelma voisi edustaa ainoata totuutta, en myöskään pelkää, että "vääränlaisen" kirjan lukeminen tekisi minusta "väärällä tavalla" ajattelevan ihmisen. Kuitenkin jo tämän kirjan mainitseminen kirvoitti pari puolitosissaan heitettyä radikaaliin oikeistolaisuuteen viittaavaa ajatusta tutuiltani.

Lähtökohdat olivat siis kutkuttavat. Sanoilla on vielä voimaa! Jopa Simpsoneissa pilkattiin tätä kirjaa hiljattain, tosin pilkka kääntyi lopulta vasemmistointellektuelleihin joka kirjaa ovat pilkanneet.

Noniin. Ayn Randin The Fountainhead on ensimmäinen hänen kahdesta tunnetuimmasta romaanistaan. Se toinen, Atlas Shrugged, on vielä megalomaanisempi pituudeltaan, ja siinä Randin kehittämä "filosofia", objektivismi, on vielä näkyvämmin läsnä.

The Fountainhead (sitä ei käsittääkseni ole suomennettu, en tiedä miksi näin, kenties se on liian vaarallinen suomalaisten mielille) kertoo arkkitehti Howard Roarkista, joka ei suostu hyväksymään 1930-luvun arkkitehtuurin käsitystä vanhojen tyylisuuntien väkinäisestä yhdistämisestä funktionaaliseen muotoon (tyylillisenä esikuvana henkilölle on kait Frank Loyd Wright, jonka pojanpoika suunnittelee Sipe Santapukille talon), ja mielistelyyn ja matkimiseen (kirjassa termi on "second-hand life") perustuvasta yhteiskunnasta joka ei pysty hyväksymään Roarkin kaltaista riippumatonta ajattelijaa

Toisaalta kirjassa on The Banner -nimistä iltapäivälehteä julkaiseva Gail Wynand, "mies joka olisi voinut olla", joka on luonut omaisuuden kertomalla ihmisille sitä mitä he haluavat, luullen että hän hallitsee ihmisten mielipiteitä, vaikka tosiasiassa hän kykenee kertomaan ihmisille vain sen mitä he haluavat tietää. Mielenkiintoinen paralleeli viihdeuutismaailaan nykyään, varsinkin kun kirja sijoittuu 1930-luvun loppuun ja 1940-luvun alkupuoleen.

Paljon muitakin mielenkiintoisia hahmoja löytyy, muun muassa sosialisti-kolumnisti-hyväntekeväisyysmies Ellsworth Toohey, jonka hahmo on lopulta hiukan liian karikatyyrisen pahismainen.  Itse asiassa kirjan teema rakentuu neljän hahmon ympärille: Miehen joka on, mien joka olisi voinut olla, "hyväntekijän" ja naisen joka näkee ideaalin.

Minusta kirja on inspiroiva. Olen aina ollut sitä mieltä, että terve itsekkyys on yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja Roarkin maailma heijastelee paljolti sitä. Tahtomista ja päättäväisyyttä itsen kautta ja takia, ei asioiden tahtomista tai tekemistä muiden hyväksymisen vuoksi. Kirjan lukemisesta tulee pirteä ja elinvoimainen olo, ja jeesustelijoita ryöpytetään - ihan kirjaimellisestikin, romaanissa on hyvin vahva ateistinen pohjavire. Myös rakkaudesta kirjoitetaan paljon ja viisaasti.

Kirjallisilta arvoiltaan The Fountainhead jättää hieman toivomisen varaa. Vaikka siinä on paljon oivalluksia, on monia henkilöitä karrikoitu liikaa ihan turhaan. Lisäksi kirjat, jotka tehdään liian selvästi ajamaan läpi kirjoittajan johtamaa ajatusmaailmaa ovat aina hiukan epämiellyttäviä lukea. Kirja on lisäksi aivan liian pitkä. Romaanijärkäleet ovat mahtavia, mutta vain silloin jos mitta vastaa sisällön laajuutta.

Hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja se silti on, herätti tosiaan paljon ajatuksia ja innostusta.

Ayn Randia en silti henkilönä palvo, vaikka Fountainheadissa onkin itselleni tarttumapintaa. Venäjällä (ja myöhemmin Neuvostoliitossa) kasvanut Rand kannatti ja ajoi muun muassa laissez-faire-kapitalismia sekä osallistui ainakin jossain määrin McCarthyn kommunistivainoihin, vaikka pitikin Wikipedian mukaan koko hommaa turhana. Fountainheadkin on huhuttu kirjoitetun pirin voimalla loppuun.

Mutta ennen kaikkea en palvo häntä siitä syystä, että objektivismissa on selvää uskonlahkon meininkiä, vaikka hän Fountainheadissakin kritisoi kaikkea kollektiivisuutta ja massa-ajattelua. En siis yleensäkään palvo henkilöitä. Paitsi Bill Hicksiä, joka taas oli vasemman laidan kavereita.

Niin siinä käy. Ja voin vain kuvitella minkälaista sakkia hänen seuraajansa ovat nykyään. Muun muassa Alan Greenspan oli siinä ensimmäisessä opetuslapsijoukossa, ja ainakin Facebook-ryhmässä nostatetaan edelleen hurmoshenkeä jenkkityyliin.

Ristiriitainen persoonallisuus, hieno kirja, mielenkiintoisia ajatuksia. Ehkei nykypäivänä kovin muodikasta myöntää olevansa itsekäs, mutta minkäs teet.

Pistin tekstiin perkeleesti Wikipedia- ja muita linkkejä jos kiinnostaa tutustua. Hänellä on  tietysti paljon vastustajia, jotkut hyvin argumentoituja, jotkut lähinnä hulluja. Minä en ole vastustaja tai kannattaja. Minä olen kiinnostunut maailmasta.