Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 14.12 PDT

Hyvin matter of factly -tyyppinen otsikko, vaikka itse Provinssi tuntuukin ennemmin epätodelliselta kuin todelliselta. Tämä postaus ei ole musiikkikritiikki, vaan kokoelma huonoja kännykkäkuvia ja mietelmiä festivaaleilta.





Kuten edellisessä kirjoituksessa hehkuin, tämä oli ensimmäinen Provinssini neljään vuoteen. Tällä välillä Provinssi koki syvimmän alamäkensä, kunnes tänä vuonna osin uusin voimin ja uudella päivämäärällä tähdättiin takaisin Suomen kapealle festarihuipulle.



Vaikka olin festivaaleilla vain torstaina ja perjantaina, olen niin VALTAVAN ONNELLINEN että pääsin paikalle. Kaltaiseni möhikset saattavat pahimmillaan pilata nuorten festivaalit, mutta jos pystyy unohtamaan vanhojen festarireissujen nostalgisoinnin ja keskittymään käsillä olevaan juhlaan, saa myös vanhan festivaaliriemun takaisin.


Siis sen sijaan että olisin nyyhkinyt kuraisten ja kylmien telttaöiden perään, keskityin imemään festivaalitunnelmaa, katsomaan bändejä ja pitämään hauskaa.



En tiedä kertooko tämä enemmän minusta, jostain musiikin megatrendistä vai esiintyjistä, mutta itse sain kyllä suurimmat KIKSIT kotimaisten bändien keikoilla. JVG oli Pink-teltassa aivan järkyttävän kovassa vireessä (kirjaimellisesti kylmikset monessa kohdassa), Disco Ensemble oli vetreän viihdyttävä ja silti vaarallinen, Haloo Helsinki! otti ison lavan haltuun valtavan isoksi kasvaneella olemuksellaan (keikkavarmuus yhdistettynä tinkimättömään heittäytymiseen) ja Roope Salminen & Koirat käännytti taas monta uutta sielua meininkinsä orjiksi.

#provinssi15

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 12.39 PDT

TOISAALTA torstain DFA 1979 oli uskomattoman hieno (olin MOSPITISÄ!!) ja Calvin Harrisin show vakuutti. Myös Big Sean oli todella kova, Milky Chance erinomaisen viihdyttävä ja Joey Badass nimensä veroinen, joten oli tämän vuoden näyttävimmässä bändikattauksessa myös paljon ulkomaista loistavuutta. Faith No More ja monet muut missasin koska en ollut paikalla keskiviikkona tai lauantaina.



ÄH, piti keskittyä kuviin mutta kuitenkin rupesin tarinoimaan musiikista. Sen vielä sanon, että Haloo Helsinki! teki isolla lavalla todella hienoa jälkeä - eikä se ole niin valtavalla stagella kovin helppoa kuten Eppu Normaali tai Cardigans todistivat. Koirat sen sijaan on kaikkien syytä käydä katsomassa, seeing is believing kuten Amerikassa sanotaan. Harmittaa etten nähnyt Apiksen spektaakkelia eilen. Tai Tuiskun Anaa. Tai sitä Faith No Morea. Tai deadmau5ia.

Toisaalta se on jälleen yksi festivaalitotuus: Oppitunteja keikan missaamisesta.



Jätän tähän lopuksi ajatuksen: Festivaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Huikeita keskusteluja, melkoiset jatkot, kävelyä Seinäjoen kauniissa yössä, jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia, alkoholia, aurinkolaseja, väsymistä, heräämistä, olkapään satuttamista moshpitissä ja ymmärtämistä että se on nuorten hommaa, kiitollisuutta, onnellisuutta ja lämmintä punaviiniä suoraan pullonsuusta oli muun muassa tämä 12. Provinssini.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 10.21 PDT

Lisää kuvia löytyy Instagram-tililtäni.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 13.49 PDT

Lähden torstaina hyvin aikaisin aamulla kohti Provinssia, joka ennen tunnettiin nimellä Provinssirock, mutta joka oi aikoja oi tapoja -hengessä on poistanut "rock"-sanan nimestään.

Provinssi vaelsi muutaman vuoden pimeyden laaksossa ja muutosten tuulissa, mutta sai tänä vuonna vetoapua Fullsteamilta ja Fullsteamin omistajalta AKG Scorpiolta, joka on iso saksalainen ohjelmatoimisto. (Epävirallinen tarina, en ole aivan varma miten tämä oikeasti meni).

Tavallaan uusi alku siis. Niin myös minulle, sillä en ole käynyt Provinssissa kokonaiseen neljään vuoteen. Edellinen kertani oli vuonna 2011, kun tein Aino Töllisen kanssa YleXin festariradiota paikan päältä - tai toki sitä tekivät monet muutkin huipputyypit, mutta minä juonsin Ainon kanssa.

Silläkin uhalla, että kuulostan siltä Fok_Itin festarivuosia luettelevalta kammohahmolta: Yhteensä tämä on minulle 12 Provinssi, sillä olen ollut paikalla 1997, 1998, 1999, 2000, 2005, 2006, 2007, 2008, 2009, 2010 ja 2011.

Lienee siis selvää, että Provinssi on minulle tärkeä, vaikka esimerkiksi vuonna 2011 kauhistelinkin festivaalin esiintyjälistaa. Tämä oli kuitenkin enemmän huolta jostain tärkeästä, ei yleistä dissausta.

Suomessa on kaksi vanhaa ja isoa festivaalia: Provinssi ja Ruisrock. Minusta Provinssi on aina ollut näistä se FESTIVAALI. Ruisrock on varsinkin viime aikoina menestynyt paremmin (saapa nähdä muuttaako uusittu Provinssi tämän), eikä vähiten siksi, että se on enemmän tyylikäs, hauska ja aurinkoinen piknik kuin mutainen rock-festari.

Mutta juuri siitä minä pidän Provinssissa: Varsinkin aikaisempi ajankohta kesäkuun toisena viikonloppuna oli usein brutaalin kylmä, mutta lämpimästi pukeutuneena punaviinipöhnässä perjantaiyön viimeiset keikat olivat aina ihan maagisia. Saapumispäivän odottava tunnelma, ihmismassasta huokuva lämpö (ja ördäysäänet) ja sitten lavalla vaikka Placebo - parasta.

Enkä nyt halua että Ruisrock-ihmiset loukkaantuvat: Kyllä sekin on kiva tapahtuma jossa olen nähnyt hienoja keikkoja ja kerran 1990-luvulla kun Pihla Penttinen oli pelkillä rintsikoilla (kaveripiirin kauneusihanne siihen aikaan), mutta Provinssin tunnelma on lähempänä minua. Ei saaristolaishuviloita, bikinejä ja ohi lipuvaa Ruotsinlaivaa vaan Seinäjoen yössä naukuva Brett Anderson ja yöpyminen auton takapenkillä.

No okei, vuodesta 2005 lähtien olen ollut paikalla milloin minkäkin median mandaatilla ja hotellimajoituksessa (no, kerran Flinkkilän Jannen järkkäämässä talossa ja kerran koulun lattialla), joten se telttailu ei edusta oman festivaalikokemukseni ydintä. Minulle nostalgiaa on vanhan VIP-teltan ilmaiset röökit, pantillisten tuoppipinojen keräily ja lähietäisyydeltä nähdyt isot keikat. Tai bäkkärillä vilaukselta nähdyt artistit, pilvessä röhöttävä Deftones Stephen Carpenter tai kauniskauniskaunis Nina Persson.

Tai ojassa makaava valokuvaaja. Tai Rumban Antti Lähde vääntämässä Festari-Rumbaa maanisella tahdilla.

Nostalgiahommiksi meni tämäkin.

Ehkä kerron vielä sen ihan ensimmäisen Provinssin. 1997 olin 17-vuotias. Kaveriporukalla oli kova KIIMA päästä festareille, ja Provinssi valikoitui jostain syystä kohteeksi (määrittäen sen nykyiseksi suosikkifestariksini, arvaan). Matkustimme ensin Huittisista autokyydillä Äetsään, sieltä junalla Tampereelle, mistä junalla Seinäjoelle.

Juna oli aivan tupaten täynnä, ja jo siinä kohtaa pääsimme maistamaan mielestämme aitoa ison maailman tunnelmaa: Batiikkiin pukeutunut hippipariskunta poltti nimittäin pilveä junan sisääntuloaulassa. Tuohon aikaan junan ovet sai auki kesken matkan, ja hippipariskunnan naisosapuoli oksensi pari kertaa näyttävästi ulos junasta täydessä vauhdissa.

Yövyimme parhaan ystäväni Kimodemuksen serkun luona lähellä festarialuetta. Tai oikeastaan ulkorakennuksen vintillä. Paikalla oli myös joku vanhempi serkku, jonka pukinpartaista olemusta Amorphis-paitoineen muistan ihailleeni. Hän joka tapauksessa haki meille bisseä legendaarisesta RUUTI-marketista.

Nopea nousukänni ja alueelle. Päälavalla soittaa CMX, jolta tiesin monta biisiä ja josta diggasin, mutta jonka suuruutta en alkuunkaan tajunnut. Sitten olin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa suurella festarilla tuhatpäisen yleisön joukossa ja koin yhteislaulun riemut. Katselin suu auki ympärilleni kun ihmiset lauloivat Ainomielen kertosäettä. Hieno kokemus.

Ja perjantain viimeisenä esiintyjänä Placebo, jonka levy oli juuri hankittu. Encorena Brian Molko simuloi 15-minuuttisen feedback-biisin päätteeksi suihinoton basistin kanssa. Olimme myytyjä. Tämä oli rock and roll.

Ja sitten niitä festarirannekkeita täytyi pitää ranteessa monta vuotta. Oi voi.

Ylihuomenna 12. kertaa. Kenellä enemmän Provinsseja VYÖLLÄ?

Pahoittelut että tämä livahti nostalgian puolelle. Sen viettelemys on liian vahva vastustettavaksi.

Levyarviopannassa kun olen, niin ajattelin kirjoittaa ajoittain myös peleistä. iPadilla pelaamisesta olen rustannut hiukan ajatuksia aikaisemminkin.

Pelasin muutaman vuoden innokkaasti EA Sportsin Fifa 13 -peliä iPadilla. Tai "innokkaasti" on väärä sana, mutta etenkin lomamatkoilla ja joskus hiljaisina sunnuntai-iltapäivinä saatoin pelata montakin matsia.

Pelissä valitaan jostain liigasta joukkue, ja mennään sillä kausi läpi. Pelaajat eivät vaihdu, paitsi oikeisiin seuroihin päivitysten mukana.

Tässä mielessä Fifa 15 Ultimate Team on täysin erilainen peli: Siinä on tarkoitus kerätä pelaamalla ansaitulla rahalla itselleen paras mahdollinen joukkue, jolla edetään 7. divisioonasta eteenpäin - joka divisioonatasolla voi myös pelata erilaisia liigoja.

Parasta tässä pelaajakauppasysteemissä on se, että siirtomarkkinat muodostuvat oikeiden ihmisten ympäri maailmaa myymistä pelaamista. Jos siis teoriassa minulla olisi Messi (ei ole, maksaa niin perkeleesti, en ole ehtinyt pelata vielä niin paljon), ja laittaisin hänet myyntiin minimihinnalla 150 ja paikalle ei osuisi kuin yksi huutaja, Messi vaihtaisi omistajaa tuolla hinnalla.

Käytännössä kovimpien pelaajien huutokaupoissa on AINA joku paikalla, ja esimerkiksi pelin kansikuvapojaksi päätyneen Messin hinta on yleensä sadoissa tuhansissa.

Toisaalta satuin kerran oikeaan aikaan paikalle kun sain ostettua Özilin alle 10 000 kolikolla. Ja juuri tässä on "transfer marketin" suola: Sitä tulee kyttäiltyä löytöjen toivossa. Ja vaikka löydöt eivät sopisi omaan joukkueeseen, ne voi myydä heti voitolla eteenpäin.

Oman joukkueen hyvyys (ilmaistu kahdella numerolla väliltä 0-100) muodostuu paitsi pelaajien kykyjen keskiarvosta, myös kemiasta. Tämä oli aluksi vaikea tajuta, mutta pelaajien täytyy siis pelata kentällä itselleen sopivalla paikalla, ja jos haluaa saavuttaa kemiaksi täydet sata, pitää kaikkien kentällä olevien pelaajien olla joko samasta maasta tai samasta liigasta.

Minun joukkueeni koostuu kokonaan Valioliigan pelaajista tällä hetkellä. Tosin laajasta pelaajamateriaalista olen koostanut myös Saksa-painotteisen joukkueen, jossa tosin on mm. Balotelli kärjessä ja Fabregas keskikentällä, eli ihan sataan ei kemia-arvo näinollen nouse.

Pelaajat siis pelaavat paremmin yhteen jos kemia on täydet sata - ja tältä se ihan aidosti pelatessa tuntuu.

Itse pelimoottori on hyvin pitkälti sama kuin Fifa 13:sta. Ehkä pallon kanssa sprinttaamisen ja "tavallisen" vauhdin välillä on suurempi ero jos haluaa pitää pallon hallussa, ja laukauksen pitää lähteä tarkemmin suunnattuna ja oikealla voimakkuudella, varsinkin jos laukaisevan pelaajan SHO-arvo ei ole ihan huipputasoa.  Tämä on hyvä.

EA on mokannut iPadin kontrollien kanssa aavistuksen. Uudessa versiossa moni asia perustuu kentän näpäyttämiseen halutussa kohdassa, mutta käytännössä alareunoihin sijoitetuista kontrolleista on hyvin vaikea irroittaa käsiään. Lisäksi jos painat ohi vaikkapa laukaisunapista ja osut alareunan nurmikenttään, syöttää hyvässä vauhdissa oleva Balotelli pallon yllättäen kentän alareunaan EIKÄ tee loistavaa laukausta maaliin, mikä tietysti repii hermoja valtavasti. Ja tätä ominaisuutta ei luonnollistestikaan saa pois.

Myös "call 2nd defender" -toiminto on piilotettu näpäytyksen taakse, mistä syystä en sitä koskaan ehdi käyttää, mikä olisi toisaalta tarpeen, sillä kun vastustaja lähtee läpijuoksuun vain ihmisen kontrolloima pelaaja juoksee perässä, toinen puolustaja saattaa jäädä odottamaan omaa puolustettavaa pelaajaansa, vaikka voisi helposti katkaista läpijuoksun.  Juuri tätä varten "call 2nd defender" -toiminto on luotu, mutta näpäytyksen takaa en sitä jaksa käyttää. Ärsyttävää.

Selostuksetkin ovat samat kuin 13:sta, paitsi että aina pelin loppuessa selostajat spekuloivat, että "mitenköhän toisessa osaottelussa käy", vaikka en ole pelaamassa kahden osaottelun peliä. Kiva.

ÄRSYTTÄVINTÄ on kuitenkin se, että kaikki pelin toiminnot perustuvat siihen, että Ultimate Team hakee Fifan servereiltä tiedot pelaajan joukkueesta, kaupan olevista pelaajista, tuloksista ja muusta vastaavasta. Ilmeisesti pelaajien määrä on yllättänyt Fifan, sillä serverit ovat AINA täynnä, ja joskus pelin joutuu käynnistämään uudestaan 10 kertaa että pääsee pelaamaan. Usein pelaamista ei jaksa näin jonottaa, vaan helpompi on yksinkertaisesti lyödä hanskat tiskiin ja antaa koko paskan olla.

Onneksi Neal Stephenson julkaisi Sevenevesin, niin on luettavaa.

Mutta noista ärsyttävyyksistä huolimatta itse pelisysteemi on sen verran koukuttava, että suosittelen kokeilemaan. Ja iPadilla futiksen pelaaminen on aivan yhtä realistista ja haastavaa kuin konsolillakin, tämä ei ole mikään vauvaversio.

Minulla on nyt muutaman vuoden ajan ollut mahdollisuus kuunnella kotistereoideni kautta vain vinyylejä. Tämä sopii hyvin, koska niitä minä muutenkin lähinnä kotona kuuntelen.

Kuitenkin, kun nykyisessä duunissani teen töitä aika paljon myös kotoa käsin, tuli Spotifyn saaminen soimaan stereoista ajankohtaiseksi.

Tiedän, että Apple Airportin kautta tämä olisi onnistunut helpoksi. Vierastan kuitenkin sitä systeemiä jotenkin, pidän sitä liian jäykkänä ja kalliina - vaikka minulla kotona ja töissä onkin vain Applen laitteita käytössä joten systeemi olisi varmasti toiminut.

Spotifyn toimistolla Suomessa meillä on käytössä Sonos, joka on kuitenkin mielestäni jäykkä. Lisäksi Sonosta voi käyttää puhelimella vain sen oman softan kautta, joka on todella kökösti toteutettu.

Kun kuvan siirtämisessä streaming-palvelusta televisioruutuun luotan simppeliin mutta toimivaan Chromecastiin, oli tässä tapauksessa loogista etsiytyä Gramofonin luo, joka yksinkertaisuudessaan on jotenkin Chromecastin henkinen.

Siispä Gramofon. Sattuma avitti hiukan hankintaani, kun juttelin norjalaisen kollegani kanssa tästä tarpeesta. Hänelläpä olikin muutaman kerran kokeiltu Gramofon omistuksessaan, ja niin sain laitteen puolet halvemmalla kuin nettisivujen 59 euron tarjoushinta, joka sekin on edullinen.

Laitteen mukana tuli simppeli käyttöohje. Koska oma Gramofonini oli asennettu kerran aiemmin, minun oli tehtävä ensin tehdasasetusten palautus, mikä onnistui tuotteen nettisivujen avulla (tarjolla oli video- ja tekstiohjeet, eli perinpohjaista toimintaa.

Sitten vain iPhoneen Gramofonin setup-appi, sinne koti-wifin salasana, ja nyt voin soittaa Spotifyä stereoistani Spotikan oman Connect-toiminnon avulla. Kuvassa Gramofonini näkyy nimellä "Tipin Gramofoni". Tämä johtuu siitä, että Tipi on tytärpuoleni lemppari-pehmolelu.



Gramofon muuttuu myös wifi-hotspotiksi, joten se laajentaa koti-wifin kantamaa. En osaa vielä sanoa huomaanko tätä, tai onko tästä jotain haittaa, mutta toivottavasti enemmän hyötyä kuin haittaa.

Homma toimii juuri niin hienosti kuin toivon. Lisäksi laite on tyylikkään näköinen. Mitään varsinaista häikkää en ole ainakaan vielä huomannut, neljän päivän käytön jälkeen.

Jos siis haluat simppelin tavan soittaa Spotifyä stereoista, etkä halua ryhtyä syhräämään Sonoksen tai Airportin kanssa, suosittelen Gramofonia erittäin lämpimästi.

Ja taas mennään! Terkkuja täältä Arlandan kentältä, oli luppoaikaa, joten tässä tulee kesäkuun ensimmäinen musavisa.

Tällä kertaa uutuutena (kiitos Mikko Hahtalan, @hahtala Twitterissä) visa kertoo heti vastauksen jälkeen menikö oikein vai väärin.

Jälleen: Googlaamalla viet vain itseltäsi fiiliksen. Ei ole aivan helppo tälläkään kertaa, mutta kyllä JOKU saattaa täyden kympin repäistä, ei siellä mahdottomia kysymyksiä ole.

Jakakaa kommenteissa pistemääriänne.

Aina vaikean "mitä lukisin seuraavaksi" -pohdinnan voitti tällä kertaa Philip Rothin Portnoy's Complaint, koska pidin Ghost Writerista niin paljon.

Ghost Writeriin ja American Pastoraliin verrattuna tämä oli pettymys.

Täräytetään se heti kärkeen. Muiden lukemieni Rothien tavoin Portnoy's Complaint on kyllä ehjä ja taitava, ja se tekee juuri sen mitä on aikonutkin, mutta itse en vain saanut siitä hirveästi irti - tai ainakaan niin paljon kuin olisin toivonut.

Lyhyesti kirjassa on kyse Alexander Portnoy -nimisen miehen yksinpuhelusta psykiatrilleen Spielvogelille.

Portnoy on juutalainen, ja minusta tuntuu, että minun pitäisi ymmärtää juutalaista kulttuuria paremmin jotta saisin tästä romaanista enemmän irti. Toisaalta luenhan minä kirjoja avaruusolioiden kulttuureistakin, ja saan niistä silti paljon irti, vaikka tunnen kuitenkin juutalaista kulttuuria paremmin kuin avaruusolioiden kulttuuria. Enkä nyt vertaa juutalaisia avaruusolioihin, älkää pelatko natsikorttia. Tarkoitan vain sitä, että ehkä Rothin kirjassa mätti joku muu.

Portnoy's Complaint (suomennettu nimellä Portnoyn tauti) aiheutti ilmestyessään 1969 kohua, koska se sisältää paljon seksikuvausta. Oikeastaan seksi on koko kirjan ydin, sillä Portnoy tilittää psykoterapeutilleen jatkuvasti siitä, miten ei pysty nauttimaan seksistä, koska toisaalta himoaa seksiä jatkuvasti ja mitä oudoimmin tavoin, mutta toisaalta häpeää halujaan.

Ehkä Roth on halunnut ivata juutalaista kulttuuria tai psykoanalyysiä, kun hän hyvin perinteisesti ohjaa Portnoyn ajattelemaan, että kaikki ongelmat johtuvat hänen lapsuudestaan, jonka aikana tunteissaan ailahtelevainen perhe ei antanut hänen alkuunkaan elää, vaan vahti hänen jokaista liikettään.

Aikuisena Portnoy työskentelee New Yorkin kaupungin korkeassa sosiaalivirassa, mutta hänen vanhempansa eivät tietenkään pidä hänen uraansa minään, vaan penäävät lapsia ja vaimoa. Aika tuttu tarina jotenkin.

Kirja on paikoin todella hauska, ja kuten sanoin Roth onnistuu pitämään monologi-himmelinsä hienosti kasassa, mutta itse kyllä pääsin tylsistymään pahemman kerran. Juutalaiskärjistykset ovat herkullisia, ja juttu kulkee, mutta Brett Easton Ellisin ja muiden jälkeen Portnoyn seksikohtaukset eivät järkytä, tai edes ihmetytä. Toki Portnoyn suhde seksiin on ongelmallinen, mutta ei siitä kohua saa aikaiseksi.

ONNEKSI ryhdyin lukemaan Neal Stephensonin uutta Sevenevesiä, joka tuntuu olevan laadukkainta viihdescifiä kenties IKINÄ. Siitä tulen hehkumaan myöhemmin.

Onko joku saanut enemmän irti tästä Portnoy's Complaintista?