Hyvin matter of factly -tyyppinen otsikko, vaikka itse Provinssi tuntuukin ennemmin epätodelliselta kuin todelliselta. Tämä postaus ei ole musiikkikritiikki, vaan kokoelma huonoja kännykkäkuvia ja mietelmiä festivaaleilta.
Kuten edellisessä kirjoituksessa hehkuin, tämä oli ensimmäinen Provinssini neljään vuoteen. Tällä välillä Provinssi koki syvimmän alamäkensä, kunnes tänä vuonna osin uusin voimin ja uudella päivämäärällä tähdättiin takaisin Suomen kapealle festarihuipulle.
Vaikka olin festivaaleilla vain torstaina ja perjantaina, olen niin VALTAVAN ONNELLINEN että pääsin paikalle. Kaltaiseni möhikset saattavat pahimmillaan pilata nuorten festivaalit, mutta jos pystyy unohtamaan vanhojen festarireissujen nostalgisoinnin ja keskittymään käsillä olevaan juhlaan, saa myös vanhan festivaaliriemun takaisin.
Siis sen sijaan että olisin nyyhkinyt kuraisten ja kylmien telttaöiden perään, keskityin imemään festivaalitunnelmaa, katsomaan bändejä ja pitämään hauskaa.
En tiedä kertooko tämä enemmän minusta, jostain musiikin megatrendistä vai esiintyjistä, mutta itse sain kyllä suurimmat KIKSIT kotimaisten bändien keikoilla. JVG oli Pink-teltassa aivan järkyttävän kovassa vireessä (kirjaimellisesti kylmikset monessa kohdassa), Disco Ensemble oli vetreän viihdyttävä ja silti vaarallinen, Haloo Helsinki! otti ison lavan haltuun valtavan isoksi kasvaneella olemuksellaan (keikkavarmuus yhdistettynä tinkimättömään heittäytymiseen) ja Roope Salminen & Koirat käännytti taas monta uutta sielua meininkinsä orjiksi.
TOISAALTA torstain DFA 1979 oli uskomattoman hieno (olin MOSPITISÄ!!) ja Calvin Harrisin show vakuutti. Myös Big Sean oli todella kova, Milky Chance erinomaisen viihdyttävä ja Joey Badass nimensä veroinen, joten oli tämän vuoden näyttävimmässä bändikattauksessa myös paljon ulkomaista loistavuutta. Faith No More ja monet muut missasin koska en ollut paikalla keskiviikkona tai lauantaina.
ÄH, piti keskittyä kuviin mutta kuitenkin rupesin tarinoimaan musiikista. Sen vielä sanon, että Haloo Helsinki! teki isolla lavalla todella hienoa jälkeä - eikä se ole niin valtavalla stagella kovin helppoa kuten Eppu Normaali tai Cardigans todistivat. Koirat sen sijaan on kaikkien syytä käydä katsomassa, seeing is believing kuten Amerikassa sanotaan. Harmittaa etten nähnyt Apiksen spektaakkelia eilen. Tai Tuiskun Anaa. Tai sitä Faith No Morea. Tai deadmau5ia.
Toisaalta se on jälleen yksi festivaalitotuus: Oppitunteja keikan missaamisesta.
Jätän tähän lopuksi ajatuksen: Festivaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Huikeita keskusteluja, melkoiset jatkot, kävelyä Seinäjoen kauniissa yössä, jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia, alkoholia, aurinkolaseja, väsymistä, heräämistä, olkapään satuttamista moshpitissä ja ymmärtämistä että se on nuorten hommaa, kiitollisuutta, onnellisuutta ja lämmintä punaviiniä suoraan pullonsuusta oli muun muassa tämä 12. Provinssini.
Lisää kuvia löytyy Instagram-tililtäni.
