Lähden torstaina hyvin aikaisin aamulla kohti Provinssia, joka ennen tunnettiin nimellä Provinssirock, mutta joka oi aikoja oi tapoja -hengessä on poistanut "rock"-sanan nimestään.
Provinssi vaelsi muutaman vuoden pimeyden laaksossa ja muutosten tuulissa, mutta sai tänä vuonna vetoapua Fullsteamilta ja Fullsteamin omistajalta AKG Scorpiolta, joka on iso saksalainen ohjelmatoimisto. (Epävirallinen tarina, en ole aivan varma miten tämä oikeasti meni).
Tavallaan uusi alku siis. Niin myös minulle, sillä en ole käynyt Provinssissa kokonaiseen neljään vuoteen. Edellinen kertani oli vuonna 2011, kun tein Aino Töllisen kanssa YleXin festariradiota paikan päältä - tai toki sitä tekivät monet muutkin huipputyypit, mutta minä juonsin Ainon kanssa.
Silläkin uhalla, että kuulostan siltä Fok_Itin festarivuosia luettelevalta kammohahmolta: Yhteensä tämä on minulle 12 Provinssi, sillä olen ollut paikalla 1997, 1998, 1999, 2000, 2005, 2006, 2007, 2008, 2009, 2010 ja 2011.
Lienee siis selvää, että Provinssi on minulle tärkeä, vaikka esimerkiksi vuonna 2011 kauhistelinkin festivaalin esiintyjälistaa. Tämä oli kuitenkin enemmän huolta jostain tärkeästä, ei yleistä dissausta.
Suomessa on kaksi vanhaa ja isoa festivaalia: Provinssi ja Ruisrock. Minusta Provinssi on aina ollut näistä se FESTIVAALI. Ruisrock on varsinkin viime aikoina menestynyt paremmin (saapa nähdä muuttaako uusittu Provinssi tämän), eikä vähiten siksi, että se on enemmän tyylikäs, hauska ja aurinkoinen piknik kuin mutainen rock-festari.
Mutta juuri siitä minä pidän Provinssissa: Varsinkin aikaisempi ajankohta kesäkuun toisena viikonloppuna oli usein brutaalin kylmä, mutta lämpimästi pukeutuneena punaviinipöhnässä perjantaiyön viimeiset keikat olivat aina ihan maagisia. Saapumispäivän odottava tunnelma, ihmismassasta huokuva lämpö (ja ördäysäänet) ja sitten lavalla vaikka Placebo - parasta.
Enkä nyt halua että Ruisrock-ihmiset loukkaantuvat: Kyllä sekin on kiva tapahtuma jossa olen nähnyt hienoja keikkoja ja kerran 1990-luvulla kun Pihla Penttinen oli pelkillä rintsikoilla (kaveripiirin kauneusihanne siihen aikaan), mutta Provinssin tunnelma on lähempänä minua. Ei saaristolaishuviloita, bikinejä ja ohi lipuvaa Ruotsinlaivaa vaan Seinäjoen yössä naukuva Brett Anderson ja yöpyminen auton takapenkillä.
No okei, vuodesta 2005 lähtien olen ollut paikalla milloin minkäkin median mandaatilla ja hotellimajoituksessa (no, kerran Flinkkilän Jannen järkkäämässä talossa ja kerran koulun lattialla), joten se telttailu ei edusta oman festivaalikokemukseni ydintä. Minulle nostalgiaa on vanhan VIP-teltan ilmaiset röökit, pantillisten tuoppipinojen keräily ja lähietäisyydeltä nähdyt isot keikat. Tai bäkkärillä vilaukselta nähdyt artistit, pilvessä röhöttävä Deftones Stephen Carpenter tai kauniskauniskaunis Nina Persson.
Tai ojassa makaava valokuvaaja. Tai Rumban Antti Lähde vääntämässä Festari-Rumbaa maanisella tahdilla.
Nostalgiahommiksi meni tämäkin.
Ehkä kerron vielä sen ihan ensimmäisen Provinssin. 1997 olin 17-vuotias. Kaveriporukalla oli kova KIIMA päästä festareille, ja Provinssi valikoitui jostain syystä kohteeksi (määrittäen sen nykyiseksi suosikkifestariksini, arvaan). Matkustimme ensin Huittisista autokyydillä Äetsään, sieltä junalla Tampereelle, mistä junalla Seinäjoelle.
Juna oli aivan tupaten täynnä, ja jo siinä kohtaa pääsimme maistamaan mielestämme aitoa ison maailman tunnelmaa: Batiikkiin pukeutunut hippipariskunta poltti nimittäin pilveä junan sisääntuloaulassa. Tuohon aikaan junan ovet sai auki kesken matkan, ja hippipariskunnan naisosapuoli oksensi pari kertaa näyttävästi ulos junasta täydessä vauhdissa.
Yövyimme parhaan ystäväni Kimodemuksen serkun luona lähellä festarialuetta. Tai oikeastaan ulkorakennuksen vintillä. Paikalla oli myös joku vanhempi serkku, jonka pukinpartaista olemusta Amorphis-paitoineen muistan ihailleeni. Hän joka tapauksessa haki meille bisseä legendaarisesta RUUTI-marketista.
Nopea nousukänni ja alueelle. Päälavalla soittaa CMX, jolta tiesin monta biisiä ja josta diggasin, mutta jonka suuruutta en alkuunkaan tajunnut. Sitten olin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa suurella festarilla tuhatpäisen yleisön joukossa ja koin yhteislaulun riemut. Katselin suu auki ympärilleni kun ihmiset lauloivat Ainomielen kertosäettä. Hieno kokemus.
Ja perjantain viimeisenä esiintyjänä Placebo, jonka levy oli juuri hankittu. Encorena Brian Molko simuloi 15-minuuttisen feedback-biisin päätteeksi suihinoton basistin kanssa. Olimme myytyjä. Tämä oli rock and roll.
Ja sitten niitä festarirannekkeita täytyi pitää ranteessa monta vuotta. Oi voi.
Ylihuomenna 12. kertaa. Kenellä enemmän Provinsseja VYÖLLÄ?
Pahoittelut että tämä livahti nostalgian puolelle. Sen viettelemys on liian vahva vastustettavaksi.
