Brittiläinen naisväki on kunnostautunut levyntekohommissa. Hienoja naisia ja varmasti kovia laulamaan. Ajattelin yhdistää kimppa-arvioon kaksi viime aikoina paljon kuuntelemaani levyä, vaikka toinen niistä on kotimaassaan jo wanha juttu.

Rumerin Seasons of My Soulista oli lukenut paljon ulkomaalaisista lehdistä ja blogeista. Luulin, että koko levy oli vaiettu Suomessa kuoliaaksi ja valmistauduin tilaamaan sen ulkomailta, kuten tuon genren ammattilaisfani Vito Boostinen oli jo aiemmin tehnyt.

Sitten se Rumer tuli, ja onhan se jumalauta paljon kovempi kuin uskalsi odottaa. Tässä pitää ottaa huomioon, että olen todella helppo maali nainen ja piano -yhdistelmän edessä, ja vaikka näistä tarjokkaista kumpikaan ei ole lähelläkään Fiona Applea, niin samaa hermoa ne kutkuttavat kuin Fionakin.

Adelen luulin Rolling in the Deepin ja Set Fire To the Rainin perusteella olevan itselle alkuvuoden kovin levy, mutta myöhässä kuultu Rumer vei kyllä tuon paikan. Onhan Adelenkin levy järkyttävän kova - muutaman vuoden aikuisempi debyyttiin verrattuna, äänessä helvetisti enemmän munaa, biisit hyviä ja tuotanto ei liian keskitietä - mutta Rumerissa on magiaa.

Rumer on 1970-lukulaista easy listeningiä, Carly Simonia tai Karen Carpenteria, sellaisia seiskytluvun valokuvia, joista värit ovat hiljaa valuneet kohti valkoista ja kontrasti hävinnyt (ja joita sivuasiana vitun ankeat Hipstamatic-kuvat yrittävät onnistumatta matkia). Sellaista piilotettua seksuaalisuutta, veiled innuendo, ehkä hiukan pidättyväisyyttäkin. Mutta kun siinä äänessä on myös se tärkein, eli tunne. Vaikeinta on vähäeleisesti saada aikaan valtava tunnelataus.

Adelekin toki onnistuu siinä, mutta hän päästeleekin täysin palkein. Olen kuluneen viikon kuunnellut kaikki iltapäivät duunissa Rumerin levyä, tietty tapani mukaan mukana laulaen. Ei ihme että Burt Bacharach oli pyytänyt mimmin Jenkkeihin levyttämään kuultuaan Seasons of My Soulia. Muutenkin Rumerilla on juuri sellainen TARINA, jota suurten levy-yhtiöiden pomot rukoilevat saada kertoa: Ymmärtääkseni Rumer työskenteli kahvilassa ja oli yli 30-vuotias viime marraskuussa kun debyytti vihdoin julkaistiin.

Koska olen Rumerin pauloissa tästä kirjoituksesta saattaa saada sellaisen kuvan, että Adelen levy olisi jotenkin kehno. Ei se ole, mutta se on kansanomaisempi ja jotenkin mahtaileva Rumerin jälkeen. Kaikki on suhteellista, jos en olisi saanut Seasons of My Soulia hyppysiini maanantaina, itkisin nyt hunajaa Adelen edessä. Mutta muistutuksena: Rolling in the Deep on vuoden 2011 parhaita biisejä, sen voi sanoa jo nyt, ja ezmez Don't You Remember on soundeiltaan ja sävellyksiltään ihan itketyskamaa.

Rumer kumminkin voitti minun kohdallani tämän taistelun. On tietysti hölmöä, että näiden pitää taistella, mutta teinpä elämän jännittävämmäksi itselleni ja teille.

Rumer ja Adele tappeli, kumpi voitti?

Näytteinä Rumerin Aretha ja Adelen Set Fire to the Rain.