And killing don’t need no reason. This is ghetto. Reason is for rich people. We have madness.
Kerrankin blogini on suhteellisen ajankohtainen kirjojen suhteen. Tai olinhan minä Goldfinchin, Sevenevesin ja Luminariesin kanssa melko lailla ajan hermolla myös. Mutta siis verrattuna siihen, että yleensä arvioin tai vinkkaan lähinnä jostain vanhoista kirjoista.
Tämä nyt käsiteltävä voitti MAN Booker Prizen ja sen on kirjoittanut jamaikalainen Marlon James, joka tosin asuu Yhdysvalloissa. Kirjaa on hypetetty melko lailla, joten pitihän minunkin se lukea.
Voi pojat, Brief Historyn lukemiseen meni kauan. Se alkoi jossain vaiheessa hyydyttää niin, että oli pakko ottaa muuta lukemistoa oheen. Vaikka en todellakaan kammoksu pitkiä romaaneja - päinvastoin - A Brief History of Seven Killings oli melko raskas lukukokemus.
Lyhyesti ja spoilaamatta kirja kertoo kingstonilaisista gangstereista, Jamaikan politiikasta, Bob Marleyn murhayrityksestä ja kait koko jamaikalaisesta kulttuurista.
Kirjailijan ollessa jamaikalainen paikallinen puheenparsi on saatu hyvin todentuntuiseksi. Marlon James käyttää monin paikoin hyvin "point of view" -tyylistä kerrontatekniikkaa - tai ehkä voisin verrata sitä niin sanottuun first person shooter -peliin, jossa näet vain hyvin ahtaasti mitä pelaajahahmon silmistä tapahtuu, mutta kokonaiskuva jää tarkoituksellisen hämäräksi.
Tarkoitan tällä sitä, että kirjassa on piinaavan pitkiä jaksoja, joissa näemme maailman ilman välimerkkejä jamakailaisen gangsterin patois-höpötyksen kautta. R'asscloth ja batty ja bombocloth tulevat hyvin tutuksi.
Tyyli tuo käsiteltävän henkilön hyvin lähelle, mutta on se myös helvetin raskasta. Esimerkiksi:
they circle the block ’round and ’round and ’round all the while laughing loud and me can see everything around and above and below and what happen ten year ago Peter Nasser with the first gun 1966 when me take in Josey Wales and when me kill that school boy by mistake and what happening in a grey place as if me can do something and change it if I shout loud enough cut off the toe skip cut off the toe don’t listen to no bombocloth idiot Rasta who just sucking your blood through the chillum pipe cut off the toe and don’t make no Nazi touch you but the white man standing across the road the white man I know and I don’t know and he looking over through the bush right by the road the little swamp and in the swamp the driver swimming no blood from the shot good so no crocodile going after him and he swim and swim and swim and a fishing boat see him and motor over to pick him up and he climb in and
Tavallaan siis ymmärrän oikein hyvin, mistä Booker Prize napsahti, mutta en vain pystynyt nauttimaan siitä kirjallisuutena. Tavallaan kirjan juoni on hyvin löyhä, ja menee satoja sivuja sen vain kiertäessä samojen aiheiden ympärillä, vaikka vuodet kuluvat vilkkaasti eteenpäin.
Koen siis nähneeni jamaikalaisen psyyken kuin se olisi taitavasti täyteen väritetty aikuisten värityskirja, mutta paikoin tuntuu, että pari aukeamaa vielä tarkemmin väritettynä olisi ajanut saman asian.
Ehkä oli kirjailijan pyrkimys kuvata tilanteita sen verran epämääräisesti, että useinkaan ei muista missä jengissä kukin henkilö on, ja kuvata näin ollen miten sattumanvaraista ja turhauttavaa loppumaton jengiväkivalta on. Tai että poliisista ei joka tapauksessa ole apua ja paikalla olevat amerikkalaiset ajavat pääoman etua.
Löytyy sieltä lauseiden ylirunsaasta joukosta helmiäkin, enkä ollenkaan epäile Marlon Jamesin kykyä kirjoittaa jonain päivänä vähän säästeliäämmin joku mestariteos. Mutta tässä tyyli ajoi ohi lukunautinnosta ja takana hehkuvasta ajatuksesta kiinni pitääkseen piti sietää liikaa tajunnanvirtaista tuokiokuvausta.
Harvoin toivon kirjasta lyhyempää, mutta tässä olisi ollut varaa karsia. Ensimmäiset 200 ja viimeiset 100 sivua olisi hyvä yhdistelmä.
but the truth, ghetto wisdom is close to what Paul McCartney said about Pink Floyd’s Dark Side of the Moon. It’s all dark. Every sufferah is a cowboy without a house and every street has gun battle written in blood in a song somewhere
