JY-MÄ-LÄYYY-DÄ

Tuo ylläoleva yrittää onomatopoetian ja lievän voimasanailun keinoin kuvata sitä tunnetilaa, jonka koin kuunneltuani Oranssi Pazuzu -yhtyeen debyytin Muukalainen puhuu vuonna 2009. Sama tunnetila valtasi minut jälleen kun luokseni saapui promokappale bändin 11. lokakuuta ilmestyvästä albumista Valonielu.

Välissä ehti ilmestyä Kosmonument-niminen albumi, mutta siitä en pitänyt NIIN paljoa kuin debyytistä, koska kraut rockin osuus yhtyeen ilmaisussa korostui liikaa. Mutta ei epäonnistumisista sen enempää, keskitytään onnistumisiin:

Oranssi Pazuzu soittaa psykedeelistä black metallia.

Jos blogissani olisi sellaiset saluunaovet, tässä kohtaa ne kävisivät tiuhaan tahtiin. Mutta jaksa eteenpäin musiikin ystävä!

Muukalainen puhuu tavallaan esitteli idean ja osoitti, että se toimii muutenkin kuin paperilla. Kosmonumentilla yhtye halusi liikkua eteenpäin ja liikkui samalla ulos minun kiinnostualueeltani.

Mutta nyt he palaavat idean ytimeen. Black metallin tunteen palo, armoton avoimuus ja katarttisuus. Psykedeelisen rockin maalailu ja vapaus. Molempien tyylien hypnoottisuus ja toistuva rakenne.

Tulin tunti sitten töistä kotiin. Olen ollut koko viikon helvetin väsynyt, koska maratonin jälkeen polveni on hieman kiukutellut, enkä ole pystynyt harrastamaan mieltä virkistävää liikuntaa. Päätin nukkua päiväunet, ja laittaa Valonielun soimaan taustalle, koska tiesin kirjoittavani tämän arvostelun.

Sanotaanko, että päiväunet ovat aina perseestä. Sekoittavat kaiken, jättävät limboon. Mutta nyt en tiedä uskallanko lähteä ulos. VINO VERSO avaa tämän levyn ja nukutti minut äsken. Mutta ei lempeästi, vaan sanotaanko valhallan kautta.

Valonielu on onnistuttu rytmittämään helvetin hienosti. Kaksi ensimmäistä biisiä tykittävät suoraan, sitten 11-minuuttinen Uraanisula, ja päästään syvemmälle. Vokalistina toimiva kaveri osaa black metal -äännähtelyn niin, että sanoituksista saa selvää. Kliseistä, mutta toimivaa.

Ehkä Valonielu on paras Oranssi Pazuzu -levy siksi, että se on helpoiten lähestyttävä. Tällä tarkoitan sitä, ettei bändi luota pelkkään ideaansa, vaan he ovat säveltäneet BIISEJÄ. Eivät anna itselleen mahdollisuutta upota liian pitkäksi aikaa jamimaiseen transsiin.

No okei, ehkä levyn päättävä Ympyrä on viiva tomussa voisi käynnistyä nopeamminkin, mutta sitten kun se käynnistyy, MENO on hurjaa! Lähimpänä Neurosista kuin mitä bändi on koskaan käynyt, ja se ei ole väärin se.

Vuoden top 10 -levyjen joukossa, luulen.

Pitchforkin (!?) sivuilta voi käydä kuuntelemassa biisin Olen aukaissut uuden silmän.