Voi Tukholman syndrooma sentään.
Enpä olisi muutama vuosi sitten osannut arvata, että hehkutan 24-vuotiaan geelitukkaisen ja vauvankasvoisen ruotsalaispojan levyä.
Vähän tyhmä oletus, koska enhän minä tietenkään etukäteen osaa muutenkaan arvata keiden levyistä tulen pitämään.
Mutta joka tapauksessa Avicii eli Tim Bergling on epätodennäköinen popin supertähti. Hän on AIKAMME TUOTE. Pöhöttyneet supertähdet voivat vain katsella vierestä kun läppäreidensä kanssa touhuvat nuorukaiset pistävät pihalle biisejä, joita Spotifyssä kuunnellaan muita enemmän ja joita saavutaan keikoille ihastelemaan sankoin joukoin. Vaikka siellä keikalla "vain" painetaan play.
Siinä setäanalyysi. Sitten asiaan.
Kun Aviciin sinkut Silhouettes ja Levels pari vuotta sitten alkoivat saada huomiota, tajusin kyllä mikä niissä oli hyvää, mutten juuri innostunut niistä. Ne olivat keskivertoa parempia EDM-biisejä, ei muuta.
Wake Me Up kuitenkin räjäytti potin. Kuulin sen kesälomallani. Kuuntelin biisin saman tien kolme kertaa peräkkäin (minä en KOSKAAN kuuntele mitään biisiä repeatilla), ja ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen laitoin kappaleen soittoon myös radioon.
Avicii oli jostain syystä keksinyt ottaa country-musiikin mukaan EDM-palettiinsa. Yksinkertainen, ei liian ääritekno rumpurytmi, siihen päälle akustista kitaraa ja kaihoisa countrymelodia, jonka laulaa yksi maailman parhaista elävistä soul-äänistä eli Aloe Blacc. Hänen nimeään ei biisin yhteydessä käytetä, kuten ei muidenkaan vieralevien laulajien. Avicii ei joko halua ratsastaa nimillä, tai haluaa henkilöityä artistina.
Muita vierailijoita ovat mm. Adam Lambert (Lay Me Down), Nile Rodgers (Lay Me Down ja Shame on Me), Salem al Fakir (You Make Me) ja Imagine Dragonsin jäsenistöä. Cd:n kansilehdessä ei ole edes vaivauduttu yksilöimään kuka on laulanut tai säveltänyt mitäkin, mutta onneksi Wikipedia auttaa. Yleissävy on kaihoisa. KAIHOISAA BAILUMUSIIKKIA, miettikää sitä.
True on hämmentävän hitikäs paketti. Yleensä nyky-dj:t eivät edes tee kokonaisia levyjä, mutta Avicii on vieläpä onnistunut tekemään omasta albumistaan täyspainoisen kokonaisuuden. Spotify-painoksen kaksi ekstrabiisiä hieman rikkovat tätä harmoniaa, mutta cd-version 10 biisiä toimivat täydellisesti yhteen. Lähdetään kantri-EDM:llä, sitten vähän kovempaa jyystöä, soulahtavaa kamaa, ja bileet jatkuvat aina Antony & the Johnsons -cover Hope There's Someoneen ja herkästi jumputtavaan Heart Upon My Sleeveen asti.
Hienoinen ähky levyn kuuntelua seuraa - biisit ovat järjestään hitikkäitä ja napakkatempoisia - mutta kun Wake Me Upin lisäksi voi tarjoilla Hey Brotherin, Addicted To You:n, You Make Me:n, Liar Liarin, Shame On Me:n ja Lay Me Downin kaltaisia hittejä, voi tälle levylle ennustaa samanlaista jätti-crossover-suosiota mihin Mobyn Play-albumi aikanaan nousi. Toki sillä erotuksella, että Aviciin levyllä on parempia biisejä, eikä Avicii ole sössöttävä hippi.
Vaan geelitukkainen ruotsalainen babyface. Uuden ajan rocktähti! Saas nähdä kuinka paljon tämä kestää kuuntelua. Kuluneet pari päivää olen kuunnellut levyä PALJON. LAIJÖ LAIJÖÖÖÖ. Pakko harkita jopa vuoden levyihin. Ei tällästä hittimäärää ole missään.
Jos tästä kirjavasta EDM:ksi kutsuttavasta musiikista joku albumi jää historiaan, on se luultavasti tämä.
Parahin Jussi,
blogikommentoijana olen vasta aloittelija, mutta koska olen kanssasi voimakkaasti eri mieltä Aviciin True-levyn suhteen, päätin kirjoittaa Sinulle vastineen. Aloitetaan kuitenkin niistä asioista, joista olen samaa mieltä ja jätetään paha veri tuonnemmaksi.
Avicii on toden totta aikamme tuote. On hienoa, että viimein vuonna 2013 emme anna musiikille lisäarvoa sen mukaan, kuinka vaikeasti teos on toteutettu, vaan tarkkailemme ja arvioimme ainoastaan ääniaallon tuottamaa tunnetta.
Parin vuoden takainen Levels oli paljon muutakin kuin astetta parempi tanssibiisi. Se oli uuden EDM-sukupolven pohjoismainen esiinmarssi. Perinteitä kunnioittaen, tuoretta synasaundia säästämättä.
Wake Me Up kuitenkin tuotti valtavan pettymyksen, eikä sitä olisi koskaan pitänyt valita ensisinkuksi. Kappaleena se kun ei tiedä, ollako lintu vai kala.
Ongelmana ei varsinaisesti ole country-henkisyys, vaikka kipupisteiden jäljet voimakkaaseen genre-lainailuun johtavatkin. House on musiikin lajina siitä hieno, että sillä ei ole genreuskottavuuden mukanaan tuomaa painolastia. Stereotypiat eivät vie tuottaja-DJ:ltä uskottavuutta. Dekkien takana voit näyttää insinööriltä, lukiolaiselta tai gootilta. Yritäpä samaa hevibändissä. Sama vapaus näkyy myös musiikissa: biitti on tärkein, sen tulee kantaa. Biitin päälle voit kuitenkin lainailla niin paljon kuin sielu sietää ja mistä genrestä tahansa.
Avicii tekee Wake Me Upilla lainailun kuitenkin surkeasti. Akkarikitara antaa lupauksen jostain aivan muusta, kuin siitä synailoittelusta, johon artisti biisinsä tiputtaa. On kuin hän ei tietäisi, mitä saundimaailmallaan tekisi ja päättäisi ottaa tutusta ja turvallisesta samplebankista kiinni kynsin hampain. Kädet irti ratista ja toivotaan, että hyvin menee!
Toinen pöyristyttävä väite kirjoituksessasi on odotus siitä, että tämä albumi tulisi jäämään historiaan. Ai Guettojen ja Calvineiden jälkeen? En suinkaan silti tarkoita sitä, että True olisi huono levy.
Itseasiassa se parantaa laukkaansa loppuaan kohti, aivan kuten hyvän DJ-keikankin kuuluu. Hey Brotherin kohdalla Avicii onnistuu siinä, mitä hän yrittää Wake Me Upissa. Torvet sahataan tyylikkäästi kiinni skittaan ja vokaalit ovat niin alleviivaavan countryt, että korniuden rajoja kolkutellaan, mutta pimeälle puolelle ei astuta.
Addicted To You on myös varsin onnistunut genremorfoosi. Se tuo paikoin mieleen jopa Parov Stelarin, yltämättä kuitenkaan samalle viileyden tasolle. Kappale on kuitenkin varma tanssittaja, kuten myös seuraajansa Dear Boy.
Suurena elektronisen tanssimusiikin ystävänä käytän musiikin arvioinnissa metodia, jota kutsun jalkabarometriksi. Menetelmä on yksinkertainen: laita aiemmin itsellesi tuntematon soittolista pyörimään taustalle ja jos jalkasi alkaa hakata maata, kannattaa pysähtyä kuuntelemaan tarkemmin. Aloin tampata lattiaa oikeastaan vasta Shame On Men kohdalla. Aiemmin kaipaamaani viileyttä kerrostellaan Lay Me Downissa.
Parhaimmillaan levy on kuitenkin kolmen viimeisen biisin kohdalla. Jumankauta, että on isojen lavojen saundit! Heart Upon My Sleeve, ne jouset, ne bassot! Canyons, laittakaa jo ne strobot päälle! All You Need Is Love, kuka keksi näin kornin nimen näin tyylipuhtaalle suoritukselle? Ainoa kysymys kuuluukin, miksi nämä raidat on Truella? Nehän ovat kuin aivan eri levyltä.
Noniin, pahoittelut. Ajauduin näköjään antamaan ohessa myös oman levyarvioni, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli tulla haastamaan sinua Wake Me Up -biisistä ja EDM:stä. Nöyrin pahoittelu.
Ennen kuin lopetan, haluaisin kuitenkin muutamaan seikkaan puuttua.
Olen jo useamman vuoden pitänyt elektronisen musiikin uutta aaltoa rockimpana kuin nykyisiä rokkareita, mutta en siitä syystä, että ne ovat isoja, vaan siksi, että uudessa housessa on vaaran tunne ja synti voimakkaasti läsnä. Avicii on kuitenkin U2 parin vuoden takaisten Bloody Beetrootsin ja MSTRKRFT:n rinnalla.
Mitä kaihoisaan bailumusaan tulee, voin lähettää sinulle biisilistan, jos haluat. Julkisesti en kehtaa ruveta tämän enempää pätemään.
Ystävällisin terveisin,
Jaakko Karhu
Suuri ajattelija ja pöytälaatikko-DJ
Kiitos kommentista Jaakko! Blogin historian pisin kommentti!
Selvästi lähdemme lähestymään TRUE:ta eri kulmista: Sinä pöytälaatikko-dj:nä, minä vierailijana housen tai EDM:n maailmaan.
Wake Me Up kolahti minuun erityisesti siitä syystä, että se ei yritä naittaa mitään genrejä keskenään, vaan siinä on käytetty melko vähäeleisesti tarpeellisia elementtejä. Sillä kertaa ne olivat Aloe Blaccin sielukas laulu, akustinen kitara (ei kai se ole sample?) ja hiljaa mukaan hiipivä konebiitti.
Oikeastaan huomaan, että tykkään juuri päinvastaisista biiseistä kuin sinä. Kun Avicii tekee "vain" hyvää housea, hän kuulostaa aavistuksen tylsältä, niinkuin ennen Wake Me Uppiakin. Näin siis minun korvaani. Mutta kun hän tekee täysin genrevapaalta vaikuttavaa poppia, kuten Hey Brotherissa tai Liar Liarissa tai Shame On You:ssa, ollaan isosti maalissa.
MAHTAVAA että kerrankin pääsee kiistelemään makuaioista muuten kuin EIPÄSJUUPAS-tasolla!
KOSKA MITÄ MEILLÄ OLISI JOS EMME VOISI KIISTELLÄ MUSIIKISTA?
Rakastan tätä tunnetta <3
Musiikkiautismille nyt ja aina <3
Oli pakko varmistaa, että onhan tämä todella pisin kommentti, tuli mieleen Kain hieno kommentti Infinite Jest -kirja-arvioon, mutta ei sekään ollut ihan näin pitkä: http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2013/04/kirja-arvio-david-foster-wallace.html
Terve!
Mahtava arvostelu, harvoin tulee tämmösiin törmättyä varsinkaan suomeksi! Olen suurelta osin täysin samaa mieltä, helposti tän vuoden paras albumi IMO. Kuitenkaan kun ensimmäisen kerran törmäsin Wake Me Up:iin niin se ei kyllä oikeen iskeny, oli se niin paljon erilaista mitä odotin. Biisi alkoi joka tapauksessa kuulostaa kokoajan paremmalta, tosin nyt se tulee jo korvista ulos kun soi joka paikassa...
Loppu albumi on kyllä muutamaa biisiä lukuunottamatta silkkaa kultaa, erityisesti Hey Brother ja kauan jo odotettu All You Need Is Love toimivat kyllä täydellisesti. Ei tämä mitään clubimusaa oikeen ole mutta kotona tulee kuunneltua jatkuvasti.
Kiitos arvostelusta, jaoin fb sivullani :)
Kiitos kommentista Cedric. Sain tämän justiinsa vinyylinä, ja on kyllä nimenomaan kotikuuntelulevy. Vois olettaa että herra 'Ciillä on näistä versioita klubikäyttöön.