I'm proud to say: Ich bin ein Espoolainen.

No juu.

Tämä oli ensimmäinen Don DeLillon kirja, joka ei hirveästi säväyttänyt. Ennen tätä olen pitänyt DeLilloa oman kirjamakuni suhteen erehtymättömänä, mutta Libra jätti kylmäksi.

Aiemmin olen lukenut Don DeLillolta kirjat White Noise, Cosmopolis, Underworld, Point Omega ja Falling Man.

Näistä olen pitänyt vähiten Falling Manista, joka on DeLillon panos 9/11-trauman käsittelyyn. Librassa hän käsittelee toista suurta amerikkalaista traumaa, eli presidentti John F. Kennedyn murhaa. Tästä teen päätelmän, että kansallisen trauman käsittelyt tuntuvat minusta - suomalaisesta romaanin rakastajasta - jotenkin väkinäisiltä.

Kirja seuraa lähinnä Lee Harvey Oswaldin, mutta myös CIA:sta eronneen pappa-agenttijoukon ja Jack Rubyn elämää. Oswaldin matkassa kuljetaan aivan lapsuudesta asti, muiden vasta lähempää salamurhaa.

Kirja sekoittaa faktaa ja fiktiota tavalla, joka rupesi kirjan kestäessä ärsyttämään. Tiedän toki Kennedyn murhasta aika lailla, mutta Libran luettuani en ole varma mikä päässäni pyörivistä Kennedy-tiedoista on DeLillon keksintöä, ja mikä totta.

Kirja esittää, että joukko CIA-agentteja johdatti Oswaldin ampumaan Kennedyä. Aluksi tarkoituksena oli ampua tahallaan ohi tai vain haavoittaa, mutta myöhemmin homma kirkastui tapoksi. Siellä "grassy knollin" päällä oli siis pari vanhaa CIA-jätkää, joista toinen täräytti sen tappavan osuman Oswaldin hutiloidessa.

En tiennyt - enkä tiedä onko tämä totta vai fiktiota - että Oswald asui hetken aikaa Neuvostoliitossa, ja että hän oli marxilainen Kuuban ja Castron ihailija. Kaiken taustalla on siis Sikojenlahti ja Kennedyn päätös vetäytyä CIA:n masinoimien kapinallisjoukkojen tukemisesta ilmaiskuin.

Yleensä DeLillon kirjoja lukee henkeä haukkoen, niin hienoja ovat hänen lauseensa. Libra oli kuitenkin kirjoitettu vähäeleisin välähdyksin, jotenkin dokumentaarisesti, eikä hän lopulta ole uskaltanut tai halunnut sukeltaa edes Oswaldin sisälle.

Tyyli on varmasti tarkoituksella valittu, muta minusta se tekee kirjasta pitkäveteisen ja romaanina riittämättömän.

Yritän nyt päästä yli tästä DeLillo-pettymyksestäni. En ole ihan varma voinko enää kutsua häntä lempikirjailijakseni. Varsinkin kun hänen taustatyönsä oli aika huoletonta paikoin. Esimerkiksi Oswaldin matkustaessa Helsingin kautta Moskovaan hän yöpyy TOMI-hotellissa, vaikka Tornia DeLillo tarkoittaa. Klaus Kurki oli sentään oikein.

No, nyt kun katselen näitä lainauksia joita olen Kindleen tästä kirjasta tallentanut, niin on DeLillolla AJOITTAIN lause aivan helvetin hienosti hallussa. Kts. esimerkit alta.

“These are supposed to be runless stockings,” she said. “Everything is supposed to be something. But it never is. That’s the nature of existence.” “I know. You studied philosophy where was it.

On his fourth day with Castro he shot a government scout, aiming through a telescopic sight. It was uncanny. You press a button and a man drops dead a hundred meters away. It seemed hollow and remote, falsifying everything. It was a trick of the lenses. The man is an accurate picture. Then he is upside down. Then he is right side up. You shoot at a series of images conveyed to you through a metal tube. The force of a death should be enormous but how can you know what kind of man you’ve killed or who was the braver and stronger if you have to peer through layers of glass that deliver the image but obscure the meaning of the act? War has a conscience or it’s ordinary murder. 

“When is your birthday?” Shaw said first thing. “October eighteen,” Lee said. “Libra. A Libran.” “The Scales,” Ferrie said. “The Balance,” Shaw said. It seemed to tell them everything they had to know. 

Seuraavaksi luen uudestaan Jonathan Safran Foerin Everything Is Illuminatedin ja ekaa kertaa J.G. Ballardin novellikokoelman The Day of Forever.