Aijjajajai. Nyt osuu. Ed Sheeran osuu.

Ekalla levylläkin (+) tykkäsin monesta laulusta (Lego House, A Team, Give Me Love), mutta ehkä se oli kokonaisuutena vielä vähän hapuileva. Nyt Ed on kekseliäästi pyöräyttäynyt ekan levyn nimeä 45 astetta eteenpäin, ja antanut näinollen kakkosalbumille nimen X.

Sain kunnian käydä katsomassa Edin mini-showcase-keikkaa huhtikuussa Lontoossa. Silloin kuunneltiin levyltä muutama biisi, ja Ed soitti itse pari sellaisella minikitaralla. Ihmisiä oli oikeasti joku 25 ja paikkana semi-legendaarinen SARM-studio Notting Hillissä jossa oli äänitetty vaikka sun mitä. Sen jälkeen olen odotellut tätä levyä. Ehkä jopa ennakkotoivonut levyn hyvyyttä niin paljon, että X:stä tuli itsensä toteuttava ennustus.

Mutta on tämä loistava levy! Sopivassa tasapainossa pop-hittiys ja laulaja-lauluntekijyys.

Britit rakastavat tällaisia vähän nuhjuisia ja sympaattisia hahmoja. Kaiken ei tarvitse olla niin turboahdettua ja teatraalista (vrt. USA:n tähdet ja tähtöset). Ed Sheeranin lempeä välittömyys on varmasti iso osa hänen hyvyyttään, mutta kyllä mies biisejäkin osaa kirjoittaa. Hobitin näköinen mies teki Hobitti-elokuvaan biisin josta tuli hitti.

Periaatteessa Ed Sheeranilla on kolme biisityyppiä: Akustiseen kitaraan nojaava jumalattoman kaunis ja sanoitukseltaan henkilökohtainen balladi, puoliräppäävä tilitysbiisi sekä ainoastaan hyvään meininkiin tähtäävä nopeampi biisi.

Ensimmäiseltä levyltä hittejä olivat vain ensin mainittua tyyppiä edustavat biisit, mutta nyt startattiin loistavalla, Pharrell Williamsin kanssa ehkä osin laskelmoidustikin singleksi tehdyllä Singillä. Mutta voi pojat, kyllä sieltä riittää slovarisinglejäkin, kuten esimerkiksi levyn avaava One, joka sai tipan nousemaan linssiin eilisen juoksulenkin loppupuolella. Tai sitten se oli sadepisara.

Samaan kategoriaan menevät Even My Dad Does Sometimes, Afire Love  ja Photograph. Huikeita biisejä kaikki.

Spotifyn huono puoli on se, ettei näe mitään tekijätietoja. Nyt kun tarkistin Wikipediasta, niin levyn on tuottanut Rick Rubin (!). Rubin on vissiin neuvonut pitämään homman simppelinä, sillä ilahduttavan usein tyydytään Edin kitaraan ja rumpukoneeseen.

Ed Sheeran onnistuu pääsemään ihon alle joka kerta. Koko levy tuntuu kertovan siitä, kun mies menetti naisen, ja sehän on PARAS aihe levylle. Välillä Ed päästää melkein kiusallisenkin lähelle hänen ja naisen draamaa. Mutta hienosti se kerrotaan. The Man ehkä tämän tarinan kulminaatio.

Sheeranin tarinat etenevät sikäli tuttua reittiä, että menestyksen jälkeen on vaikeampi kirjoittaa arjen taisteluista, jolloin "ei ole helppoa olla kuuluisa" on luontaisempi aihe. Esimerkiksi Streetsin Mike Skinner ei onnistunut montaa biisiä tästä aiheesta tekemään, mutta Ed Sheeran ei yritä olla näppärä, vaan kertoo miten hänen elämänsä on muuttunut.

Levyllä on muuten myös aito nyyhkysoul-biisi Thinking Out Loud, joka näyttää että Sheeran on vielä parempi laulaja kuin tähän asti on luultu. Kovempi kuin James Morrison tuossa genressä. Miehen musiikki on muutenkin jännä sekoitus folk-poppia ja hip hoppia. Mietin, että jos hänen musiikkinsa olisi vain jompaa kumpaa, se ei olisi ollenkaan näin hienoa.

Kauhean pitkään minä tästä olen kirjoittanut. Lyhyesti haluan sanoa, että tämä on helvetin hieno levy, josta löytää monta suosikkibiisiä, eikä yhtään hutia. Etukäteen odotin eniten Lontoossa kuulemaani räppiä Take It Back, jonka Ed esitti siellä pelkkä kitarana säestyksenään. "I'm not a rapper, I'm a singer with a flow", mutta HUH minkälainen flow!

Ja niin. Tyyppi on 23-vuotias. Hän räppää itsekin, että lienee parempi olla hukuttautumatta päihteisiin. Veikkaanpa, että hän tulee jatkossa kirjoittamaan yhä enemmän lauluja myös muille. Tähän mennessä vissiin Taylor Swiftille ja One Directionille.

Vuoden ehjimpiä ja mielenkiintoisimpia ja kuuntelua kestävämpiä pop-levyjä.