Arvostelu: Stranger Things 2

Tulipa siis lokakuustakin musavisaton kuukausi blogissa. Surullista. Olen kirjoitellut muuta, ja töitä on ollut paljon, joten blogi on ollut kärsijöiden listalla, koska perheajasta ei tingitä, sen tietävät kaikki.



Televisiota olen kuitenkin ehtinyt katsoa - ja tässä viikonlopun yli jopa niin paljon, että saimme puolisoni kanssa tankattua Stranger Thingsin toisen tuotantokauden maaliin. Jaksoja on yhdeksän ja kesto siinä 45-50 minuutin huitteilla, joten mikään valtava maraton tuo ei ollut.

*Tämä arvio sisältää spoilereita*

Ensimmäisestäkin kaudesta pidin, vaikka arviossa näköjään moitinkin toisen kauden petaamista käsikirjoituksessa. Muutenkin en tuntunut olevan oikein varma miten hyvä se kahdeksan jakson rypistys sitten oli.

Hauska huomata, että mielikuvani olivat oikeita, sillä olen tässä kuluvan vuorokauden aikana hokenut kaikille jotka jaksavat kuunnella, että tämä toinen kausi oli parempi kuin edellinen.

Periaattessa vahvuudet ovat samoja – kasarileffojen lämmin ja sopivan vähän pelottava fantasiatorttu maustettuna rakkauden ja ystävyyden teemoilla – mutta jotenkin kaikki tuntuu toimivan hieman paremmin.

Minusta tärkein 1980-luvun Spielberg-leffoista kopioitu juttu on kuitenkin käsikirjoituksen tapa optimoida jokaisen kohtauksen jännittävyys, hyvä fiilis ja draamallinen vaikutus. Tavallaan ratkaisut ovat hölmöjä, mutta sen antaa katsojana myhäillen anteeksi, koska hölmöä ratkaisua seuranneet tapahtumat ovat niin MÄSSYJÄ.

Ehkä toisen kauden määritti minulle paremmaksi se, että orastavia ihmissuhteita kuvattiin enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Olen vannoutunut college-leffojen ystävä, ja nupullaan olevan rakkauden kömpelöitä ensiaskeleita on vastustamattoman mielenkiintoista seurata. ST 2:lle pitää antaa pisteitä myös siitä, että draamalliset ratkaisut rakkaussuhteissa eivät edelleenkään noudata niitä tutuimpia kaavoja: Kaunis ylisuorittajatyttö päätyi sittenkin yhteen sen ujon friikin kanssa, mutta ei vaikuta kovin tyytyväiseltä, koska tämän viehättävä friikkiys näyttäytyy heti suhteen harjoitteluvaiheessa sisäänpäinkääntyneeltä nuhjaamiselta.

Mitä jos analysoinkin Nancyn ja Jonathanin suhdetta? Tässä arviossa ei tule enää mitään muuta? Siis että rikas bemarikakara Steve Harrington onkin lämmin ja auttavainen unelmavävy, joka ei post-traumaattiselta stressiltään kyennyt avautumaan Nancylle, joka lähti saman tien road tripille Jonathanin ruosteisella Chevyllä (nyt joku tulee korjaamaan sen auton oikean merkin).

Mehukas, mehukas suhdekoukero. Ja oli ne lastenkin ihastukset toteutettu luontevasti.

Hienoa ihmissuhdekuvausta jatkettiin sekä El/Janen ja Hopperin että Hopperin ja Joyce Buyersin välillä. Kuin vaivihkaa Duffer Brothersit väistävätkin niiden Matrix-veljesten ansat, eli täydellisen ymmärtämättömyyden draamasta. Toki Matrixin juonikin meni ihan paskavelliksi ekan osan jälkeen, mutta se ei liity tähän.

Näitä suhdeasioita vasten ei olekaan ihme, ettei itse mörköjuonen tarvitse olla NIIN kova toimiakseen. Demogorgon-koirat ovat lopulta aika paskoja vihollisia, ja pääpahasta ei oikein ota selvää, vaikka Willin käyttö pahiksena olikin helvetin nerokas veto. El/Janen "siskon" sivujuoni oli minusta mielenkiintoinen, ja dramaturgisesti oli tärkeää Janelle annettava paikka palata näyttävästi.

Lempihahmoihini kuuluu myös paidaton panomies, joka polttaa röökiä ja kuuntelee Metallican Four Horsemenia samalla kun pistää hiuslakkaa fledaan. Sitten armeijakuri-faija tulee ja vetää turpaan, ja BOOM, hahmon tausta syvenee kuin sen pahiksen rakentama kuilu.

Tein siis tässä arvioni aikana sen huomion, että Duffer Brothersien vahvuus on erityisesti hienoissa hahmoissa ja hahmojen suhteissa, vaikka he osaavatkin pelata myös aikakausiviittauksilla ja sopivasti pelottavilla möröillä. Upsidedown worldin leijailevat tuhka-lumi-hiutaleet toimivat hienosti, muuten.

Pakko mainita vielä erikseen hauska kasaripastissius, kun lähtevien autojen on AINA pakko ruopia helvetisti kiitäessään kohti seuraavaa mestaa. Diggasin.

Eihän tämä tähän lopu, vielä on paikkoja palata leijuvien hiutaleiden maahan, eikä Janen kaikkia sisko-velipuolia ole vielä nähty. Luultavasti joku heistä osoittautuu vielä pahikseksi. Ja ne mainitut ihmissuhteetkin ovat vielä ihan "auki".

Nautin. Tänään puhuimme Facebookissa skaalasta, jossa toisessa päässä on viihteellisyys ja toisessa taiteellisuus. Stranger Things 2:n arvot ovat ehdottomasti viihteessä, loistava arvosana. Mutta kyllä siinä taiteellista kunnianhimoakin on, vaikkei sitä ESIMERKIKSI Twin Peaksin kolmoskauteen voi verrata ikinä missään.


This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...