Tämä tuli itse asiassa luettua jo pari kuukautta sitten, vaan en ole ehtinyt raportoida asiasta. Olin itse asiassa tekemässä syyskuun musavisaa, mutta Qzzr-sivusto on alhaalla. Bummer. Palaan musavisa-asiaan myöhemmin tällä viikolla.

Luulin ensin, että Neil Gaiman olisi tehnyt kokonaan uuden tarinan, perustuen Norjan mytologioihin, mutta tämä kirja on itse asiassa kokoelma tunnetuimpia norjalaisia myyttejä yhdeksi kirjaksi koottuna. Näitä ei ole siis englanniksi ollut aiemmin saatavilla yhtenä kokoelmana, ja lisäksi Gaiman on tietenkin kertonut ne omalla suullaan.

Ei siis varsinaisesti Gaimanin romaani, vaikka sellaista toivoin. Hän on toki ollut aina erittäin kiinnostunut näistä myyteistä, eikä se hänen tuotantoaan tuntevalle ole mikään ihme: Norjan mytologiassa on paljon samaa kuin Gaimanin kirjoissa. Sellainen tietty surrealistinen päättömyys ja veitikkamaiset hahmot. Kujeilevat jumalat, eeppiset uroteot ja yleinen häröily ovat tuttuja Gaiman-faneille.

Tästä aiheesta on varmaan kirjoitettu ihan oikeita tutkimuksiakin, mutta itse mietin yhtäläisyyksiä meidän Kalevalaamme. Samanlaista veemäisyyttä kuin Floki harjoittaa löytyy Kalevalasta runsaasti, vaikka nyt ihan Väinämöisen otteista lähtien. Kansataruilla on tietenkin eri funktio kuin uskonnoilla, mutta on mahtavaa miten paljon inhimillisempiä nämä kertomukset ovat kuin vaikka Raamattu, surrealistisuudestaan huolimatta.

Thor on ylijumalan poika, mutta silti niin turhamainen että haluaa voittaa juomakisan jättiläistä vastaan. Tällaisia me olemme, vikoineen kaikkineen, ei synnittömiä tai ilottomia kuten kristinuskon hahmot usein. Ehkä nämä ovat nuorempaa perua - tai ainakin Kalevala - ja tuhannen vuoden aikana ihmiset ovat tarinankertojina oppineet nauramaan enemmän itselleen. Ainakin norjalaiset ja suomalaiset, ruotsalaisten en uskoisi tähän pystyvän.

Muuten tämä oli lopulta kirjana pettymys, kun yllättävän iso osa taruista oli tuttuja. Yleissivistävää toki, mutta vähän sellainen välimallin lukukokemus. Ei tietokirja, muttei toisaalta kovin viihdyttävä tarinakokoelma.

Se hyöty tästä oli, että sain lisätietoa yggdrasil-fanitukseeni. En osaa selittää miksi, mutta vertauskuvana varsin kulunut maailmanpuu on aina kiehtonyt minua suuresti. En nyt enää muista faktoja ulkoa, mutta sen juuret yltävät kolmeen paikkaan maailmassa, ja Odin tipahti sen oksilta maailmaan. Olen harkinnut tatuointia aiheesta. Luotan vaistooni, maailmanpuussa on jotain minulle tärkeää.

Wow.

Olen viimeiset vähän yli viikon lukenut Robert Sheltonin Bob Dylan -kirjaa No Direction Home. Kirja on hyvä, ja Bob Dylan -suhteeni on muuttumassa obsessiiviseksi, mutta silti en vain saatana jaksanut. Olen kyllästynyt faktakirjoihin! Bob Dylanin elämä. Vitunko väliä ketä se tapasi ja nai!

Kyllä minä sen luen loppuun, älkää huoliko. Mutta olo oli sellainen, että tarvitsin fiktiota. Amazonin Kindle Store on kirjafanaatikolle ihana paikka: Suositusalgoritmi tietää aidosti, mistä saattaisin tykätä. Tyrkytti The Ocean at the End of the Lanea. Oli tyrkyttänyt aiemminkin, mutta nyt tartuin syöttiin.

Historiani Neil Gaimanin kanssa: Lainasin joskus ages ago kirjastosta Sandman-sarjakuvan. Pidin ihan ok:na, mutta se oli kummink vain sarjakuvan. Sitten luin Neverwheren, joka jäi mieleen. Kuitenkin vasta pikkuveljeltä lahjaksi saatu American Gods (vai lainasinko minä sen, Ville, auta!) vei täysin mukanaan.

Tämä kirja ei ole yhtä hyvä kuin American Gods, mutta toisaalta harva on. Sitä paitsi nyt minä muistan, että sain pikkuveljeltä lahjaksi Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteisromaanin Good Omens! Se on myös todella hyvä, mutta enemmän Pratchettin kuin Gaimanin kirja minusta.

American Godsissa on paljon samaa kuin The Ocean... issa: Yliluonnollisuus ei ole karnevaalia tai Harry Potterin parodista velhoyhteiskuntaa. Sitä on erilaisissa muodoissa, lähelläkin. Sanon nyt vielä kerran, että American Gods on tätä kirjaa syvempi ja parempi, MUTTA The Ocean... on silti vahvasti suositeltava kirja.

Se on nimittäin todella vetävä satu. Aikuisten satu. Luin kirjan kahdessa illassa, ja kahtena yönä näin todella outoja unia ja painajaisia. En tiedä johtuuko työkiireestä vai tästä kirjasta, mutta todella vahva tunnelma tässä tarinassa on.

Ihailen Neil Gaimanin kykyä pystyttää tunnelma ja käynnistää tarina. Hän korostaa kirjassa useaan otteeseen lapsen maailman viattomuutta ja kykyä nähdä asioita. Tämä teema kait leimaa miehen tuotantoa muutenkin. Hän ei kuitenkaan mene lapsenomaisuuden palvomisessa Tuomas Holopaisen mahtipontisuustasoille, vaan keskittyy katsomaan lähemmäs ja pienempiin asioihin.

En viitsi paljastaa tarinasta paljoa, koska se on niin upea ja imevä. Kirjan alussa 40-vuotias mies on menossa vanhalle kotiseudulleen hautajaisiin, kun hän yhtäkkiä päättää käydä katsomassa vanhan kotitalonsa paikkaa. Sitten hän muistaa läheisin maatilan, jossa kävi ajoittain tapaamassa Lettie-nimistä tyttöä. Sitten hän tapaa Lettien isoäidin, istuu läheisen lammen rannalle, ja muistaa, että Lettielle tuo lampi oli valtameri (Ocean). Sitten hän muistaa paljon muutakin.

Tämä kirja kertoo lopulta muistamisesta, vaikka tarina on oikeasti niin hyvä, ettei sen tarvitsisi kertoa mistään. Mutta siitä se kertoo.

A story only matters, I suspect, to the extent that the people in the story change. But I was seven when all of these things happened, and I was the same person at the end of it that I was at the beginning, wasn’t I? So was everyone else. People don’t change.

Onneksi Gaiman ei latista tätä tasolle "kuvitteliko 7-vuotias poika kaiken", vaan tasolle "miksi hänen ei tarvitse muistaa kaikkea", ja "mitä kaiken muistaminen tarkoittaa".

Anna itsellesi mahdollisuus uppoutua tähän tarinaan. Ei kaiken lukemisen tarvitse olla hyödyllistä. TAI OIKEASTAAN: Kaikki lukeminen on hyödyllistä, vaikka kirjan sivut eivät sisällä tutkittua tietoa.