Tämä(KIN) postausaihe on pyörinyt päässä pitkään. En ole oikein varma onko Pink Floydin musasta OIKEIN yrittää löytää jotain helppoja sisäänpääsyreittejä. Mutta koska kyseessä on yksi maailman suurimmista bändeistä (perustuen ei mihinkään tarkistamaani faktaan, mutta yleensä kaikki Pink Floydiin liittyvä mitataan miljoonissa) ja bändin koko bäk-katalogi saateltiin taannoin Spotifyyn, ajattelin että niidenkin jotka eivät PF:ää tunne olisi jo korkea aika.
Joitain asiavirheitä tänne varmasti jää, mutta Also Sprach Jussi -tyylisesti pääpaino on fiilistelyssä.
Ennakkoluulot
Millaisia ennakkoluuloja Pink Floydista on olemassa? Varmaan ainakin sellaisia, että kaikki heidän musiikkinsa on jotain käsittämätöntä dadaistista mekkalointia, jota vain armottomimmat 70-lukumöhikset ymmärtävät. No, kyllä Pink Floyd sellaistakin musiikkia on tehnyt - esimerkiksi Umma Gumma -levyn raita Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict.
Tuo biisi on itse asiassa yksi ensimmäisistä kosketuksistani Pink Floydiin - jos ei lasketa jotain Dark Side of the Moonin kuuntelua ystäväni Kimmon luona tai Another Brick in the Wallia radiosta. Se oli joku mökkireissu 18-vuotiaana, tunnelma oli *krhm* syvällinen. Ummagumman kakkoslevy ja varsinkin tämä biisi tekivät tuhojaan.
No, Pink Floyd on paljon muutakin kuin tätä. Lähinnä muuta kuin kuuntelukelvotonta musiikkia. Oikeastaan lähinnä Pink Floyd on tehnyt klassisen kaunista rock-musiikkia. Jopa keskitien musiikkia, voisi joku sanoa.
Heidän tuotantonsa voi jakaa kolmeen ajanjaksoon, joista nyt kaikista tarjoan pari tärppiä.
Alkuaika - psykedeliaa Syd Barrettin kanssa
Syd Barrett on se "diamond" Shine on You Crazy Diamond -biisissä (joka on muuten minusta paras PF-biisi, tylsästi). Hulluksi tullut happopää oli voimahahmo bändin alkuaikana, jolloin soundikin oli kaikkea muuta kuin planeettoja syleilevää rockia. Silloin bändi oli psykedeelinen, huuruinen, mutta silti tavallaan TAVALLISEMPI kuin mammuttimuodossaan.
Eka levy Piper at the Gates of Dawn, toka levy A Saucerful of Secrets ja More-leffaan tehty soundtrack edustavat tätä aikaa. Tärppinä vaikka ESIgrunge, ESIhevimetallia edustava The Nile Song More-soundtrackilta. Ällistyin kun kuulin tämän ensimmäisen kerran. PF teki tämänkin tyylin muita ennen, jo vuonna 1969!
Piper at the Gates of Dawnilta löytyy monia huippuhetkiä, mutta Lucifer Sam taitaa olla kuitenkin se helpoin tie alkuaikojen PF-soundiin. A Saucerful of Secretsiltä pitää ehdottomasti valita Set the Controls for the Heart of the Sun (josta Barry Adamson on muuten tehnyt mainion mukaelman Set the Controls for the Heart of the Pelvis). Hyvin jammaavaa rokkia parhaaseen 70-luvun tyyliin - tosin vähän ennen 70-lukua. Kaukana kuitenkin jostain Beatlesien tylsästä harmonisuudesta.
Mammuttiaika
Tämä on Pink Floydin suuruuden aikakausi. Lasken sen alkavaksi Meddlestä, vaikkei se tehnytkään vielä PF:stä maailman suurinta bändiä. Se on kuitenkin ensimmäinen ehjä, upea, mammuttimainen ja kaunis albumikokonaisuus, joita bändi teki Walliin asti, minkä jälkeen Roger Waters lähti lätkimään.
Kauden suurimmat ja parhaimmat levyt ovat MINUN MIELESTÄNI Wish You Were Here, Animals ja The Wall. Dark Side of the Moonilla on loistavia biisejä, ja se on vuosia aikaansa edellä (tai sitten se raahasi ajan mukanaan eteenpäin), mutta kokonaisuutena se ei ole koskaan herättänyt minussa samanlaista riemua kuin nuo mainitut.
Ongelma TÄRPPIEN ja tämän aikakauden kanssa on se, että nämä kaikki levyt pitäisi kuunnella kokonaisina - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Revin nyt kuitenkin Animalsilta piilotetun aarteen, jota et ole kenties aiemmin kuullut. Dogs. ÄH, tuntuu pahalta valita tästä yksi biisi. Mutta Dogs. Tämä on minulle rakkain Pink Floyd -levy, ja sen silpominen on hiukan arveluttavaa, mutta haluan että vielä niiden satojen miljoonien Pink Floyd -ihmisten joukkoon liittyy uusia jotka tajuavat tämän.
Biisin nimi taisi olla aluksi You Got To Be Crazy tai jotain sinne päin. Lopulta siitä tuli levyn teemaan sopivasti Dogs. Biisi on hieno siitäkin huolimatta, että Roger Watersin ainaisessa kapitalismin vastaisessa symboliikassa KOIRAT ovat pahoja bisnesmiehiä. Eivät koirat toimi katalasti! Vai onko se analogia juuri se, että koirat tekevät niin, koska luulevat muidenkin tekevän? Saman levyn Pigs (Three Differet Ones) -biisissä nostetaan esiin kolme poliitikkoa tuolta ajalta. Hieno biisi sekin.
Toinen mammuttikauden tärppi olkoon The Wallin iki-ihana ja klassinen Hey You. Noah Baumbachin elokuvassa Squid and the Whale on mahtava kohtaus, jossa avioeroa kriiseilevä poika esittää tämän biisin omanaan koulun kykykilpailussa. Se on tietysti osa Watersin IKINEROA Wall-konseptia, mutta tässä irrallisena se on vain loistava pop-biisi.
Gilmourin valtakausi - mammuttitaudin megalomaaninen vaihe
Watersin otettua hatkat David Gilmourista tuli bändin pomo. Tämä edelleenkin jatkuva kausi on varmaankin kaikkien mielestä bändin tylsin, mutta kyllä Momentary Lapse of Reasonilta ja Division Belliltäkin löytyy hienoja hetkiä.
Ne eivät ole enää samassa määrin kokonaisuuksia kuin Watersin aikaiset levyt, mutta Gilmour ja komppania onnistui säilyttämään kaikesta irrallaan olevan luonteen, mutta pitämään sen silti ajankohtaisena ja mielenkiintoisena.
A Momentary Lapse of Reasonilta valitsen suurimman hitin Learning To Fly ja Division Belliltä suurimman hitin High Hopes.
Siitä teille! Toivottavasti tästä oli apua! Itse tutustuin toden teolla koko tuotantoon aikoinaan ostettuani Discovery-boksin ja käytyäni kaikki levyt huolellisesti läpi lenkkipolulla.
Juoksijan mieli ja Pink Floyd kuuluvat yhteen.
Loppuun vielä rakas SOYCD-tatuointini.
Hae tästä blogista
Minä
Kuka minä olen?
Olen musadiggari, kirjaintoilija, laitteista innostuja ja juoksija. Siviiliammatiltani olen Nelonen Median radioiden musapäällikkö. Blogin mielipiteet eivät liity työpaikkani toimintaan. Jos haluat laittaa postia, se onnistuu jussi.mantysaari(ät)gmail.com
Suositut tekstit
- Kesän ja syksyn lukupäiväkirja 2024
- Toukokuun lukupäiväkirja 2024
- Kaikkien aikojen kovimmat suomalaiset hiphop-levyt top 5
- Livearvio: Paukutusjengi @ Gloria 18.10.2013
- Don Draperin tyhjyys (eli Mad Men -arvostelu)
- Lukuvinkki: Kurt Vonnegut - Slaughterhouse Five (Teurastamo 5)
- Kirja-arvostelu: Frank Herbert - Dune
- Arvio: Miksi Sillan kolmas kausi on niin onnistunut
- Levyhyllyn aarteita #7: Chris Rea - On the Beach
- Levyarvio: The Hearing - Dorian
Uusimmat kommentit
Satunnaisotoksia
Blogeja
Aiemmin ajateltua
- marrask. 2024 (1)
- kesäk. 2024 (1)
- huhtik. 2024 (1)
- maalisk. 2024 (1)
- jouluk. 2023 (1)
- kesäk. 2023 (1)
- huhtik. 2023 (1)
- jouluk. 2022 (3)
- elok. 2022 (4)
- heinäk. 2022 (3)
- huhtik. 2022 (1)
- maalisk. 2022 (1)
- helmik. 2022 (1)
- tammik. 2022 (1)
- jouluk. 2021 (4)
- marrask. 2021 (2)
- lokak. 2021 (1)
- syysk. 2021 (3)
- elok. 2021 (1)
- kesäk. 2021 (1)
- toukok. 2021 (2)
- huhtik. 2021 (2)
- maalisk. 2021 (1)
- helmik. 2021 (2)
- tammik. 2021 (2)
- jouluk. 2020 (2)
- marrask. 2020 (1)
- lokak. 2020 (2)
- kesäk. 2020 (2)
- toukok. 2020 (1)
- huhtik. 2020 (2)
- maalisk. 2020 (2)
- helmik. 2020 (2)
- tammik. 2020 (2)
- jouluk. 2019 (2)
- syysk. 2019 (2)
- elok. 2019 (3)
- heinäk. 2019 (1)
- kesäk. 2019 (1)
- toukok. 2019 (1)
- huhtik. 2019 (1)
- maalisk. 2019 (3)
- helmik. 2019 (2)
- jouluk. 2018 (1)
- marrask. 2018 (2)
- syysk. 2018 (4)
- elok. 2018 (3)
- heinäk. 2018 (2)
- kesäk. 2018 (1)
- toukok. 2018 (2)
- huhtik. 2018 (1)
- maalisk. 2018 (1)
- helmik. 2018 (1)
- tammik. 2018 (1)
- jouluk. 2017 (2)
- marrask. 2017 (2)
- lokak. 2017 (4)
- syysk. 2017 (3)
- elok. 2017 (4)
- heinäk. 2017 (3)
- kesäk. 2017 (3)
- huhtik. 2017 (3)
- maalisk. 2017 (1)
- helmik. 2017 (3)
- tammik. 2017 (5)
- jouluk. 2016 (3)
- marrask. 2016 (5)
- lokak. 2016 (6)
- syysk. 2016 (3)
- elok. 2016 (6)
- heinäk. 2016 (5)
- kesäk. 2016 (4)
- toukok. 2016 (4)
- huhtik. 2016 (5)
- maalisk. 2016 (10)
- helmik. 2016 (5)
- tammik. 2016 (5)
- jouluk. 2015 (8)
- marrask. 2015 (8)
- lokak. 2015 (6)
- syysk. 2015 (7)
- elok. 2015 (7)
- heinäk. 2015 (8)
- kesäk. 2015 (6)
- toukok. 2015 (11)
- huhtik. 2015 (11)
- maalisk. 2015 (8)
- helmik. 2015 (12)
- tammik. 2015 (9)
- jouluk. 2014 (12)
- marrask. 2014 (13)
- lokak. 2014 (11)
- syysk. 2014 (11)
- elok. 2014 (12)
- heinäk. 2014 (13)
- kesäk. 2014 (11)
- toukok. 2014 (11)
- huhtik. 2014 (15)
- maalisk. 2014 (15)
- helmik. 2014 (19)
- tammik. 2014 (17)
- jouluk. 2013 (15)
- marrask. 2013 (16)
- lokak. 2013 (17)
- syysk. 2013 (17)
- elok. 2013 (13)
- heinäk. 2013 (6)
- kesäk. 2013 (1)
- toukok. 2013 (6)
- huhtik. 2013 (6)
- maalisk. 2013 (7)
- helmik. 2013 (8)
- tammik. 2013 (7)
- jouluk. 2012 (8)
- marrask. 2012 (10)
- lokak. 2012 (7)
- syysk. 2012 (9)
- elok. 2012 (7)
- heinäk. 2012 (6)
- kesäk. 2012 (6)
- toukok. 2012 (5)
- huhtik. 2012 (5)
- maalisk. 2012 (5)
- helmik. 2012 (4)
- tammik. 2012 (2)
- jouluk. 2011 (9)
- marrask. 2011 (9)
- lokak. 2011 (8)
- syysk. 2011 (11)
- elok. 2011 (10)
- heinäk. 2011 (5)
- kesäk. 2011 (8)
- toukok. 2011 (12)
- huhtik. 2011 (17)
- maalisk. 2011 (13)
- helmik. 2011 (12)
- tammik. 2011 (11)
- jouluk. 2010 (8)
- marrask. 2010 (9)
- lokak. 2010 (15)
- syysk. 2010 (16)
- elok. 2010 (1)
He tajuavat mistä on kyse:
MAINOS!!!
Muista myös Suomen paras populaarikulttuuri-podcast Mäntysaari ja Nivala.
Final Cut -levyn mainitsematta jättämisestä on tullut paristakin suunnasta palautetta. Kirjoittaessani että Waters lähti bändistä Wallin jälkeen muistin kyllä että Final Cut -levy jäi hänen viimeisekseen, mutta pidin sitä enemmän Wallin jämälevynä. PF-auktoriteetti Sammy Virtanen kuitenkin korjasi, että siinä oli MYÖS ihan varta vasten tehtyjä biisejä, Wall-jämistä suurin osa meni Watersin soololle.
No, se ei ole koskaan muodostunut kovin läheiseksi levyksi itselleni, mutta otankin sen taas vaihteeksi kuunteluun.