Minulle tulee joka päivä neljästä viiteen promolevyä. Osa on bändejä tai artisteja joista en ole koskaan kuullut. Yritän kuunnella kaikkia ainakin vähän - jos en siis tiedä mitä levy sisältää. Melkein aina tuntemattomat artistit tai bändit eivät ole hirveän hyviä.
Eilen kävi toisin.
Huomaatteko millaista dramatiikkaa rakennan tähän postaukseen yhden virkkeen mittaisilla kappaleilla?
Avasin kuoren, jossa oli tummanpuhuva pahvikuorinen levy. Gesaffelsteinin Aleph. Mikään kello ei soinut, mutta pistin levyn soimaan. Lujalla, koska uuteen musiikkiin nahkeasti suhtautuva huonekaverini oli jossain palaveeraamassa.
KA-BOOOM!
Synkkää teknoa! Koin välittömän innostumisen. Viimeksi olin innostunut konemusiikkituottajan levystä yhtä paljon silloin kun kuuntelin ensimmäistä kertaa Burialin Untrueta. Tai hiukan lievemmässä mittakaavassa Kavinskyn Nightcallia.
Oli pakko googlata. Gesaffelstein on 1985 syntynyt ranskalainen Michael Lévy, joka TIETYSTI näyttää aivan helvetin coolilta. Huomasin myös, että olen kuunnellut Gesaffelsteinia aiemminkin, hän on nimittäin tuottanut Kanye Westin Yeezus-levyn Black Skinhead -biisin, joka on yksi levyn parhaista raidoista. Ja MIKSI hänen pitää näyttää näin coolilta?
Mutta nyt häneltä on ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä levy. Kuten totesin, se sisältää yksinkertaisesti sanottuna synkkää teknomusiikkia. Kun kuuntelimme aiemmin tänään Aleph-levyä kauppareissulla autossa, #nainen oli pikkujoulukrapuloissaan sitä mieltä, että levy tekee hänet sairaaksi, eikä hän pysty kuuntelemaan sitä enää.
Jos #nainen kammoksuu jotain levyä, se on jo hyvä merkki. Aiemmin tämä on tapahtunut muun muassa Mars Voltan Frances the Muten ja Joanna Newsomin Have One On Me:n kohdalla. Hänen kammonsa on hyvä lakmuspaperi vahvasta tunnelmasta. Huonon musiikin hän nimittäin antaa valua ohitse korviensa, mutta tämä iski syvälle.
Aleph alkaa intromaisella (kuinka ollakaan) Ouf of Linella, minkä jälkeen päästellään muutaman biisin ajan ns. TÄYSIÄ. Pursuit, Duel, Trans, nimibiisi ja Destinations ovat sekä melodialtaan että tunnelmaltaan yksinkertaisesti kauneinta saatanan pimeää musiikkia jota olen hetkeen kuullut.
Hellifornialla Gesaffelstein vihjaa, että hän voisi Kanyen lisäksi tuottaa myös Länsirannikon räppäreille taustoja. Jos Länsirannikolla olisi joku joka haluaisi tehdä dystooppista ja pelottavaa perseenheilutusmusiikkia, siis.
Tämä on siis teknoa, eli kertosäkeitä tai laulua tai rakkaustarinoita on turha odottaa. Mutta melodioita Gesaffelstein osaa tehdä. Simppelin brutaalit soundit kuljettavat epätoivoa välillä kauniisti, välillä rujosti. Lopputuloksena on aito ja kokonainen albumi, jonka kuunteleminen marraskuun pimeydessä on pelottava, mutta palkitseva kokemus.
Vuoden parasta konemusiikkia minun kirjoissani.
