Kuulin Sur-rurin musiikkia ensimmäisen kerran Salossa. Olin töissä rokkibaari Maksimissa (big up, represen'n') kun baarin kanta-asiakkaisiin kuulunut  loistavan No Shame -yhtyeen jäsen (jonka muuten viimeksi näin Putte's Bar & Pizzassa laskemassa olutta) toi Sur-rurin Lumbago-ep:n tiskille ja pyysi soittamaan siltä kappaleen, jonka nimeä en muista. Vuosi oli varmaankin 2001.

Se kappale alkaa jotakuinkin sanoilla "en tiedä ymmärsinkö oikein, mutta tämä on turhaa...". Se kappale on aivan helvetin hieno.

Se kappale toi mieleeni määritelmän, joka pätee Sur-rurin kohdalla edelleen. Sur-rur on puuttuva linkki varhaisen Apulannan ja Hüsker Dün välillä.

Lumbago-ep:n kuulemisen jälkeen olen odottanut Sur-rurilta SITÄ levyä, joka yhdistäisi kokopitkäksi albumiksi kaiken sen, mikä esimerkiksi tässä mainitsemassani kappaleessa on parasta: Laulaja Vilun luihin ja ytimiin käyvä ääni, ikään kuin vahingossa syntyneet upeat melodiat ja sopivasti lepsu mutta silti armottoman hienosti eteenpäin kulkeva soittotatsi.

Julkaisuja on tullut, mutta mikään niistä ei ole ollut täysosuma. Sitten, pari kuukautta sitten kuulin heidän uuden biisinsä Aurinko ei mahdu.



JYMÄLÄYYDÄ miten hieno biisi! Siinä yhdistyy kaikki mainittu, ja jopa Sonic Youthista vihjaava hieno junnaus. Sitten kun biisiä on kulunut jo pitkään, Vilu täräyttää yhtäkkiä aivan jumalaisen kertsin. Vuoden parhaita biisejä.

Sanomattakin on selvää, että tämä biisi nosti odotukset Ajan paksu lakana -levyä kohtaan varsin roimiksi.

Levy tuli (kiitos Honka-Micin joka haki tuplavinyyliversion minulle Combat Rockista). Siinä on 26 biisiä. Paha enne. Ja kyllä, sanon sen heti: Sur-rur ei onnistu pitämään tasoa korkeana 26 biisin verran.

On tämä minusta SILTI Sur-rurin paras levy. Varsinkin ensimmäinen levyistä on helvetin tiukkaa menoa. A-puolen päättävä biisi Finni jää koko albumin parhaaksi. Ajan paksu lakana -nimikin tulee biisin sanoituksesta. Ehkä se olisi ollut parempi nimi biisille kuin Finni. Mutta mikäs minä olen neuvomaan, kyllä tämä trio osaa.

Sur-rur haluaa olla aavistuksen hankala ja arvaamaton. Mutta kaiken hälinän ja vitsikkäämpien biisien väliin he lataavat tasaisin väliajoin helmiä. Levy on pituudestaan johtuen ikään kuin katsaus. Tai fiilistely. Pitkät treenit tai keikka. Luonnosmaisia pikkubiisejä, ja sitten taas kuulaan kauniita melodioita.

Perkele. Ei tämä silti ole se levy jota odotin Aurinko ei mahdu:n perusteella kuulevani. Sur-rur on kuitenkin aika tarkasti varjeltu salaisuus, joten ehkä tämä avaa taas uusille ihmisille oven oudon lapualaisbändin maailmaan.

Levyn sisäkansissa on muuten aivan mahtavia lehtileikkeitä vanhoista suosikeista. Sekä tietysti käsin kirjoitetut sanoitukset.